Natotuttaa

 

 Presidentti Niinistö on ärsyyntynyt Nato-etuliitteen käytöstä vähän kaikkeen, mihin sotilasliitto voidaan tunkea. Hän ihmettelee puhetta ”Nato-presidentistä” ja jatkaa haastattelulausunnossaan (Iltalehti 20.12.2023): ”Ja sitten on Nato-Suomi. Milloinkas te olette kuulleet puhuttavan Nato-Belgiasta tai Nato-Tanskasta tai Nato-Norjasta? Mielestäni meillä on tämä homma mennyt vähän överiksi”. Nato ei mullista presidentin tehtäviä, valmistelukin tapahtuu ulko- ja puolustusministeriössä. Uutuuden viehätystä? Ymmärrän niin, että voitaisiin noudattaa vähän matalampaa profiilia muutoinkin. Ei sormella osoittelu sen merkiksi, että nyt ollaan Nato-nimisessä kultapossukerhossa ole mitenkään tarpeellista.

Kysymys ei ole entisten aikojen Venäjä-pelosta vaan tarpeettomasta uhittelusta: meitä ei pelotella tai otamme esille koko asearsenaalimme! Ainakin presidenttiehdokas Stubb mielellään  viittaa varustelumme tasoon ja laatuun. Näyttämisen halu on petollista, kun näemme, miten kumpikin meneillään olevan sodan osapuoli kilpailee siitä, kumpi on voitolla samalla, kun Ukrainaa raunioitetaan. Eiköhän tästä sapelinkalistelusta  ole tarpeeksi esimerkkejä rajojemme ulkopuolella, ei meidän tarvitse tätä erityisesti korostaa.

No, ehkä presidentti ensi sijassa viittasi  presidentin valtaoikeuksiin, jotka ovat  rajalliset monien ihmisten kuvitteluihin verrattuna.  

Media tekee vähänkin profiilia korottavasta valtiomiehestä jotain erityistä. Niinistökin on ylennyt ”Putinin  kuiskaajaksi”.  Saksalaislehti Zeit haluaa neuvoja Niinistöltä, miten esiintyä itsetietoisena Venäjän edessä. Niinistö yrittää vetäytyä moisesta esimerkkinä toimimisesta.

Niinistö korostaa haastattelussa jo totutusti jämäkkyyttä suhteessa Venäjään. Eurooppaa hän moittii maanpuolustustahdon heikkoudesta. Olen itsekin arvostellut Natoa sen löysästä viidennestä artiklasta. Mikä on tilanne, jos apuun ei voida luottaa sataprosenttisesti? Kuitenkin liittoutumisneuvottelujen aikaan viides artikla oli pääargumentti liittymiselle Natoon. Sama tauti vaivaa EU:ta: paljon lupauksia, paljon erimielisyyttä, vähän villoja. Kansakunnat eivät pärjää toisaalta-toisaalta -ajattelulla. Olen toistuvasti kysynyt itseltäni, mikä olisi ollut hinta, joka olisi jouduttu maksamaan, jos olisi jättäydytty Naton ulkopuolelle. Monilla vastaus on selvä: ajan kanssa Suomi olisi osa Venäjää. Itse rimpuilen tätä ajattelua vastaan.

Nyt olemme ensimmäisten koetinkivien kohteena. Venäjä on vastannut Suomen Nato- ja DCA-sopimuksiin  käynnistämällä hybridioperaation itärajallamme. Tämä on vasta tunnustelua. Mitä seuraa myöhemmin jää arvailujen varaan. Yhden esimerkin löysin,  se ajoittuu 1930-luvun jälkipuoliskolle,  jolloin Suomi joutui Venäjän rajahaastamisten kohteeksi. Niiden lopettaminen olikin yksi Suomen vaatimuksista rauhanneuvotteluissa talvisodan alla, jotta sota voitaisiin välttää. Sieltä voitaisiin löytää esimerkkejä, mitä nyt voisi seurata. Toisaalta silloiset toimenpiteet olivat rajarikkeineen vain pienimuotoisia väkivallantekoja.  Nyt keinot ovat sofistikoidummat, vaikka nykyiset kyberhyökkäykset infrastruktuuria vastaan ovat silloisia keinoja tehokkaammat.

Entinen tiedustelupäällikkö, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja  Pekka Toveri pitää Putinin tuoreita varoituksia pelkkänä propagandana. Toveri on kummallisen huoleton ottaen huomioon, että nyt ei ole kysymys toisaalta sodan uhasta eikä myöskään mistään rutiinitoimesta, vaan selvästä kiusanteosta. Välisävyihin pitäisi kiinnittää huomiota Toverin nyt toteamaa enemmän.

Toveri näkee Venäjän toimet suureellisina maan edellytyksiin nähden. Tosiasiassa Venäjän asettamiin tavoitteisiin pääsy kestänee vuosia,  jos ei vuosikymmeniä.

Toveri on oikeassa siinä, että Venäjän puolustusministeri Sergei Soigu jo tammikuussa mainitsi Leningradin sotilaspiirin perustamisen (lakkautettiin vuonna 2010/100 000 sotilasta Suomen itärajan lähellä kuuden tunnin hyökkäysvalmiudessa) todennäköiseksi. Se on sama asia, jonka Putin otti nyt esille uudestaan.  Toimenpiteet voisivat olla seuraavat: Venäjä perustaa sotilaspiirin ja nostaa joukkojen määrän niin suureksi, että se vastaa Naton ja Suomen joukkoja. Tällöin tähtäimessä olisi ”vain” status quo -tilanteen saavuttaminen.

Venäjän toimet voivat olla osittain myös geopoliittisen edun hankkimista arktisilla alueilla, sama, jota myös  Nato tavoittelee. Suomeen ja Ruotsiin perustettavat noin 30 sotilastukikohtaa ovat osa USA:n pohjoisen alueen tukikohtaimperialismia vastapainoksi Venäjän sotilaalliselle varustautumiselle arktisella alueella.  Kyynisesti voisi ajatella, että molemmille maille arktinen ulottuvuus on tärkeämpi kuin maa nimeltä Suomi. Joka tapauksessa Venäjä ei suostu pelkästään katsomaan USA:n tukikohtien pystyttämistä.

Putin on myös vastikään kommentoinut Suomen Nato-jäsenyyttä.  Putinin mielestä Suomen ja Venäjä rajakysymykset ratkaistiin jo ”viime vuosisadan puolessa välissä”. Niissä ei pitäisi olla enää spekuloitavaa, joten hän ei ymmärrä Nato-sopimuksen tarpeellisuutta. Putin syyllistää lännen Suomen liittymisestä  Natoon.

Venäjän ja Suomen suhteista ennen Natoon liittymistä Putin käyttää ilmaisua ”hyväntahtoiset ja sydämelliset” välit. ”Putinin asteikolla” tällaiset ilmaisut tarkoittavat, että hän valehtelee. Näen itse asiat optimistisesti niin, että meillä on jossain vaiheessa - kunhan suhteet ensin saavuttavat pohjakosketuksen – mahdollisuudet elvyttää välit siedettäviksi. Kysymys on oikeastaan siitä, ehtivätkö suhteet ennen niiden paranemista saavuttaa katastrofitilan.