Natoon liittyminen tämän päivän näkökulmasta

 

Laadin aikoinaan viisi Nato-selvitystä vuodesta 2014 alkaen seuraten suomalaisten suhtautumista Natoon. Päätin ”selvitystyön” 18.1.2022. Kului vain muutamia viikkoja, kun merkittävä osa suomalaisista kääntyi Naton vastustajista Naton kannattajiksi johtuen Venäjän aggressiosta Ukrainaa vastaan. Tavoitteeni on seuraavassa päivittää Nato-näkymä nykypäivään eli tilanteeseen joulukuussa 2023.

Puolustin liittoutumattomuutta ja suhtauduin epäilevästi liittoutumiseen 18.1.2022-kirjoituksessa ja perustelin sitä 23 argumentin luettelolla.

Pohjatekstin muodostavat seuraavassa kirjoituksessa pienin poikkeuksin nuo 23 kohtaa. Kommentit on esitetty kursiivilla.

1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö  ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

Pidän tänäkin päivänä oheista argumenttia perusteltuna. Suomalaisten enemmistö sen sijaan on luopunut sotilaallisesta liittoutumattomuusajatuksesta.

 

2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Länsi-Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassaolon aikana.

Heti pohjatekstin (18.1.2022) kirjoittamisen jälkeen  (keväällä 2022) nähtiin Natoon liittyminen perusteltuna, koska Natoon liittyneiden maiden kimppuun ei ole hyökätty. Nykyisin monet näkevät Vladimir Putinin noudattaman häikäilemättömyyden ja riskinoton johtavan Natoon kohdistuvaan hyökkäykseen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Vielä useammat katsovat kuitenkin Natoon liittymisen toimivan ennaltaehkäisevänä suojana hyökkäystä vastaan.

 

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Asia on kyllä päinvastoin: Natossa on runsaasti autoritäärisesti tai epävakaasti johdettuja maita, kuten Unkari, Puola ja Turkki. Liittoutumattomana maana – pohjatekstin laadinnan ajankohtana  - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.

Ei huomioitavaa perusteluosuudessa. Ruotsi on vaihtamassa leiriä liittoutumattomuudesta liittoutumiseen Suomen perässä.

 

4) Naton viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään muille jäsenvaltioille annettavan tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Monet jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan ylimitoitettuja toiveita.

Tämä on avainkohta nykyisessä keskustelussa. Ei ole mitään takeita siitä, että Natossa olevat maat sitoutuvat puolustamaan de facto Suomea riittävin voimavaroin. Avun suuruuden ja laadun määrittäminen on täysin avun lähettäjämaan päätöksen varassa. Jos syntyy laajamittainen konflikti Euroopassa, tarvitsee kukin maa resurssinsa oman maan puolustamiseen. Euroopan Nato-maat eivät ole valmistautuneet laajamittaiseen sodankäyntiin. On epäiltävää pääsevätkö Euroopan Nato-maat yksimielisyyteen avun koordinoinnista. Tätä seikkaa eivät Naton kannattajat ymmärrettävistä syistä korostaneet liittymisen yhteydessä.

 

5) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).

Viittaan edellä esitettyyn epäilyyn avun riittävyydestä. Suomi on sitoutunut avustamaan Nato-maita, jotka joutuvat hyökkäyksen kohteeksi. Sama argumentti kuin kohdassa neljä toimii myös kääntäen: Suomen resurssit sodan käynnistyessä on sidottu oman maan puolustamiseen.

 

6) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri, jonka yhdessä kulmauksessa on Pietari.

Mikään ei viitannut ennen Natoon liittymistä, että Venäjän ja Suomen suhteet tulehtuvat (täysin häiriövapaiksi ne eivät muutu koskaan). Nyt tosiasiat on syytä tunnustaa. Arvuuttelu siitä osoittaako Venäjä mieltään Suomen Natoon liittymisen johdosta koskien raja-aluetta voidaan lopettaa. Vastaus on kyllä, Venäjä pyrkii vaikuttamaan hybridivaikuttamisen keinoin. Itämeren alueesta on tullut suurvaltapolitiikan näyttämö (Nato, Yhdysvallat, Venäjä, Kiina). Pohjois-Euroopan geopoliittinen asema on muuttunut (kriisiytynyt) pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

 

7) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?

Näkyvissä oleva tulevaisuus viittaa siihen suuntaan, että Suomen ja Venäjän raja ei tulevaisuudessa ole ”rauhan raja”. Ratkaisut tähän suuntaan – Natoon liittymällä - on tehty ottamalla tietoinen riski. Venäjä noudattaa omaa – ei helpolla avautuvaa  - logiikkaansa. Mitä tulee Naton yhteiseen puolustuspolitiikkaan on voimassa se, mitä todettiin kohdassa 5.

 

8) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuviin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.

Tilanne on muuttunut: nyt yhtälö muodostuu yhtäältä Suomen Nato-liittolaisuudesta ja toisaalta kaupankäynnin esteistä. Pakotepolitiikan seurauksena kauppa on romahtanut. Sen sijaan voisi kysyä, mitä ajateltiin, kun jotkut vetivät johtopäätöksen, että Natoon liittymisen myötä kaupankäynnin  edellytykset voivat jopa parantua Venäjän kanssa.

9) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska) pelinappulana viimeisten runsaan parin sadan vuoden aikana.  Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K. viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

Viimeisen 200 vuoden historia osoittaa, että Suomi on suursodan kohde vain suuremman – suurvaltojen keskinäisiin  vihollisuuksiin perustuvan - koalition osana.

Suomen etuvartio (tai etulinja) on nyt Ukrainassa. Ukrainan puolustuskyky riippuu pitkälti länsimaisesta avusta, jossa Suomi on myös yhteisestä tahdostamme mukana (mukaan lukien tämän kirjoittaja). Venäjä lukee Suomen vihollisekseen ensi sijaisesti Natoon liittymisen johdosta, ei Ukrainan avustamisesta johtuen.  Jos Ukraina kaatuu, mihin Venäjä suuntaa aggressionsa seuraavaksi?

 

10) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa suuruudesta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta tulevaa vihollista vastaan. Suomi on hakeutunut uskottavaa puolustusta tukevaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.

Suomella on uskottava puolustus. Luotettavin sopimuskumppani taitaa olla Ruotsi plus muut Pohjoismaat. Sitten tulee Yhdysvallat suurella varauksella, sitten Nato  ja viimeisenä EU. Yhdysvaltain sijoittaminen tälle asteikolle on täysin arvuuttelujen varassa ja riippuvainen esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaalien tuloksesta. Suomen ja Yhdysvaltojen keskinäinen DCA-sopimus (ja USA + muut Pohjoismaat) parantaa ehkä  ratkaisevasti Yhdysvaltojen  geopoliittista asemaa suhteessa Venäjään (jopa kymmenet potentiaaliset tukikohdat Pohjolassa ym.), mutta kuinka korkealle Yhdysvallat priorisoi Suomen avun kohteena (vrt. Trump Yhdysvaltojen mahdollisena seuraavana presidenttinä), jos sota sattuisi syttymään?

 

11) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän. ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

Tuskin missään kriisissä/sodassa on tuhlaamalla tuhlattu niin paljon epävarmoja asiantuntijamielipiteitä kuin Ukrainan sodassa. Osa lienee propagandatarkoituksessa levitettyjä. Asiantuntijamielipiteet ovat usein muistuttaneet arvuutteluja. Asiantuntijuus on kokenut inflaation ja pirstoutunut kurkistusikkunoiksi.

 

12) Mahdollinen hiljaa hivuttaminen Naton jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Naton kannattajissa on hyvin paljon yksinkertaistetun päätöksenteon puoltajia. Kansa on pahimmillaan päätöksenteon hidaste tai haitta.

Oma arvioni oli tässä kohtaa virheellinen, sillä kansalaisten kääntyminen Nato-liittoutumisen kannalle tapahtui odottamaani nopeammassa aikataulussa Venäjän Ukraina-invaasion yllättäessä kaikki. On sanottu, että kansalaisten enemmistö johti Suomen Natoon.

Presidentti Niinistö osoitti tässä parasta harkintaa empiessään selvästi arvan heittämistä Nato-liittolaisuuden puolesta.

On silti kysyttävä, olisiko Suomen kansan suuri enemmistö nykyisellä kannalla, jos kansalaiset olisivat olleet paremmin informoituja, mitä kaikkea Nato-sopimuksen kylkeen oli rakenteilla (esim. DCA -sopimus). Vastaus on silti todennäköisesti kyllä, sillä vyöryä ei vuosia kestäneen ”harmaan” vaiheen jälkeen pysäyttänyt edes presidentin empiminen.

 

13) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa.  Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.

Valinta rauhan puolesta on tuskin koskaan huono ratkaisu. Ukrainan sodan yhteydessä on todettava, että valmius rauhaan on vasta sitten, kun kaikki osapuolet ovat kypsiä siihen. Keskustelu taustalla on kuitenkin koko ajan käynnissä. Ukrainan johto ja kansalaiset  joutuvat miettimään kulloistakin tilannetta ei enempää eikä vähempää kuin eksistentiaalisena kysymyksenä. Toisaalta esimerkiksi juuri edesmennyt Henry Kissinger ja professori John Mearsheimer ovat puhuneet inhorealistisesti tiukoista ennakkoehdoista luopumisen  puolesta.

 

14) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt ja ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. omaan maahan kohdistuviin terroritekoihin.

On kysyttävä, onko koko totuus liittoutumisesta avautunut kansalaisille. Ehkä se ei selkeydykään ennen kuin joudutaan konkreettiseen tilanteeseen, jossa avunannon tai sotaan osallistumisen  merkitys avautuu.

 

15) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.

Presidentin empiminen Nato-liittoutumisen suhteen selittyy juuri tällä argumentilla. Lopulta kansan tahtotila oli hyvin yksimielinen. Tämä oli helpotus presidentille.

 

16) On selvää, että Venäjä on lisännyt asevarusteluaan ja valtaansa vaikutuspiirissään olevilla alueilla tultaessa 2010-luvulle ja edelleen 2020-luvulle. Vastaavasti Nato on lisännyt toimeliaisuuttaan Itämeren piirissä. Tämä huomioiden Suomen toimet ovat olleet ajantasaisia:  on lisätty puolustuskykyä ja puolustusyhteistyötä Skandinaviassa. Nato-yhteistyö tuo oman lisänsä, mutta myös oman riskinsä tulevaisuuden näkymään.

Paitsi näitä käytännön toimia puolin ja toisin, on syytä korostaa Putinin ja hänen taustavoimiensa filosofiaa suurvallan perusteluna toimilleen. Nämä perustelut ovat hyvin vieraita läntiselle ajatuksenjuoksulle, jopa irrationaalisia.

Eräs lähtökohta, jota on painottanut  seikkaperäisesti erityisesti professori Jukka Korpela - viimeksi kirjamessuilla 2023 - on länsimaisen rationaliteetin ja itäisen mystisen ajatteluttavan (mystiikan) erottaminen toisistaan sen ymmärtämiseksi, mitä on parhaillaan tapahtumassa mm. Venäjällä ja Ukrainassa. Putinin johdolla nykypäivää johdetaan satojen vuosien tekaistujen historianäkyjen pohjalta. 

Näistä lähtökohdista on helppoa – helppoa ja helppoa – johtaa ajatukset Putinin puheisiin uudesta ”maailmanjärjestyksestä” (jossa johtotähtenä ei ole enää Yhdysvallat) tai ”rajattomasta” Venäjästä. Kysymys ei ole ensisijaisesti propagandasta, vaan paljon pahemmasta: totuuden mieltämisestä meille lännessä vieraalla tavalla.

Putin puhuu länsimaisesta ylimielisyydestä (erehtymättömyys, piittaamattomuus) ja Venäjän etujen huomioonottamattomuudesta.  Putin kytki tämän asennoitumisen Neuvostoliiton romahtamiseen (”viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”) ja siitä johtuvaan Venäjän aliarvioimiseen.  Putin murehti Venäjän  itsevarmuuden ”hetkellisestä” menetyksestä 1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena. Heikkouden tila on jättänyt Putinin ylpeyteen poltinmerkin.

Ongelman ytimessä on Venäjän alun pitäen esittämän uhkaskenaarion (länsi/USA/Nato uhkaa Venäjää) konkreettisuus. Venäjän tuntemaa ikiaikaista pelkoa ulkoista vihollista vastaan ei selvästikään otettu riittävän vakavasti lännessä. Torjuakseen määrittämänsä lännen uhan, Venäjä palasi vanhaan  kylmän sodan etupiiriajatteluun. Tämä ajatus konkretisoitiin Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna  2007 Putinin esittämänä. Vaikka valveutuneet lännen johtajat näkivätkin esityksen varoitusmerkkinä, ei sitä otettu kirjaimellisesti uhkaskenaariona. Etupiirit kuulostivat aikansa eläneeltä vaihtoehdolta, josta oli siirrytty suurvaltakilpailuun toisin keinoin. Ei ymmärretty, että Putinin esitys oli tarkoitettu vakavasti otettavaksi etupiirisopimusehdotukseksi.

 

17) Suomi hoitaa rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään käytännönläheisesti,  ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen. Siksi Suomella on liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla. Mikään helppo naapuri Venäjä ei ole. Sillä on tapana koetella pikkuista Suomea vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan puunkuljetusten tukkimisella, huostaanottokiistoilla tai turvapaikanhakijatulvalla pohjoisrajalla. Jännitteet ovat olleet kuitenkin hallittavissa. Niitä tulee jatkossakin, kuten muitakin jännitteisiä tilanteita. Niiden kanssa on opittava elämään. 

Kohdassa 17 esitetty asetelma oli voimassa ennen Suomen liittymistä tiiviisti osaksi lännen aseiden turvaamaa rauhaa. Natoon liittyminen on ajankohtaistanut kokonaan toiset Nato-liittoutumisesta johtuvat ongelmat. Nyt Venäjän toimet ovat luonteeltaan kokonaisvaltaisemmat. Tarvittaessa Venäjä voi palata myös vanhoihin häirintäkeinoihin.

 

18) Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa keskustelua”. Keskustelun asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on se,  kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Ei tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä,  vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien luetteloa. Kokonaisuus ratkaisee. Tässä mielessä tämäkin kirjoitus on vain kokonaisuuden hahmottelua.

Tämä aprikointivaihe on ohitettu jo kauan sitten.

 

19) Mediassa Nato-myönteisyys on lisääntynyt vuosien varrella. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole sitoutumaton lehti,  mitä tulee kannanottoihin koskien liittoutumista/liittoutumattomuutta. Se on liittoutumisen kannalla. Suuri osa muista tiedotusvälineistä on vähintään varovasti  samalla kannalla..

Tiedotusvälineillä oli ja on  suuri merkitys Naton tekemiseksi tykö suomalaisille. Media asettui suurelta osin Nato-kampanjan vetojuhdaksi.

 

20) Meitä houkutellaan esimerkiksi Baltian maiden taholta liittoutumaan, koska sen katsotaan lisäävän balttien turvallisuutta. On eri asia lisätäänkö sillä Suomen turvallisuutta. Ruotsi edustaa sopivan viileää suhtautumista liittoutumista kohtaan myös historiakatsannossa. Riittävä läntinen kumppanuus on järjestettävissä monilla keinoin.

Aika on ajanut tämän kohdan ohi. Ruotsikin on luopunut ”sopivan viileästä suhtautumisesta liittoutumiseen”.

 

21) Maltti on valttia. On kaikin tavoin pyrittävä kärsivällisyyteen arvioitaessa kansainvälistä tilannetta. Varsinkin Nato-mieliset ovat ”keskusteluissa” kiirehtineet  päätöksentekoa.  Hätiköiminen mielipiteen muodostuksessa, puhumattakaan paniikista, ei palvele Suomen etua. Tätä kirjoitettaessa vallitsee koko Eurooppaa ravisteleva hysteerinen mieliala.

Aika on ajanut tämän kohdan ohi, lukuun ottamatta hysteeristä mielialaa.

 

22) Yleisellä tasolla voitaneen todeta, että  ”eliitin” ja ”kansan” välillä on suhtautumisero Natoon. Aseisiin, varusteisiin ja armeijaan nojautuva eliitti on taipuvaisempi omaksumaan Natoon suopeita kantoja turvallisuutta tuovana ratkaisuna, kun taas kansalaiset ovat painaneet visusti mieleen opetukset,  joita on saatu aiempina vuosisatoina: monesti kansa (siviilit) on se, joka on kantanut raskaimman taakan sodassa.

Käydyn Natoon liittymisprosessin lopputulos oli se, että media ja kansalaiset ”löysivät toisensa” ja luottamus armeijan kyvykkyyteen kasvoi. Kuitenkin opetukset, jos niitä historia on jättänyt jälkeensä,  ovat kadonnet sodan sumuun. Aiemmat siviileihin kohdistuneet raakuudet  ovat Ukrainan sodan myötä palanneet nykypäivän sotanäyttämölle. Sotaa käydään raunioiden keskeltä totaalisena.

 

23) Uusimman HS:n (HS 18.1.2021) teettämän gallupin mukaan 42 prosenttia vastanneista asettui vastustamaan Natoon liittymistä. Kannattajia oli 28 prosenttia. Luvut ovat hämmästyttävän selkeästi Natoon liittymistä vastaan ottaen huomioon viime aikojen Venäjä- ja Nato-uutisoinnin sekä vyörytyksen Natoon liittymisen puolesta. Suomen kansan tahtotila ja realiteettien taju on uskomattoman vahva.

Tämä tilanne vallitsi noin kolme kuukautta ennen kansalaisten mielipiteiden vaihtumista Natolle suopeaksi. Muutos oli jyrkkä ja äkillinen.

::::::::::::::::::::::::::::

Vieläkin mietityttää,  miksi Nato-sopimus oli välttämätöntä tehdä tässä kohtaa sodan ja rauhan aika-akselia. Mitä merkitsee mahdollisen sodan voittaminen tai häviäminen? Ukrainassa tilanne on se, että voittoa tai tappiota juhlitaan joskus raunioiden keskellä ihan sama kuinka sodassa käy. Ja näin taitaa käydä muissakin nykyajan sodissa. Eniten ajatteluttaa kansakuntien ajelehtiminen kohti sotaa (toivottavasti ei sotaan saakka) ikään kuin väistämättömänä faktana:  kunhan reserviläiset huolehtivat fyysisestä kunnostaan.