Suomen ja Euroopan poliittiset ja sotilaalliset uhkaskenaariot

 

 A-talkissa 14.12.2023 käytiin keskustelua aiheesta ”Mihin uhkiin Suomen tulee varautua?”. Mukana keskustelussa olivat vakiovieraat näistä yhteyksistä: entinen Suomen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen, hybridiosaamiskeskuksen johtaja Teija Tiilikainen, kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg ja  Risto E.J. Penttilä.

Suomi oli juuri tehnyt päätöksen itärajan sulkemisisesta pari viikkoa sen jälkeen, kun oli tehty päätös rajan avoimena pitämisestä. Viestinä Venäjälle oli, että Suomi hallitsee poikkeuksellisen tilanteen, jossa rajaan kohdistuu hybridivaikuttamisen keinoja. Näin ainakin luultiin.

Ihmettelyyn siitä, miksi Venäjällä Vladimir Putin ei puheessaan kansakunnalle kiinnittänyt mitään huomiota itärajaan, Tuomas  Forsberg aivan oikein vastasi, että Suomen raja ei Venäjällä ole priorisointilistan kärjessä varsinkin, kun Venäjän rajaliikenteen vaikeuttamiskeinot eivät ole johtaneet tulokseen.

Jatkuva avaaminen ja sulkeminen ei voi keskustelijoiden mielestä jatkua vaan on löydettävä pysyvämpi ratkaisu. Rauhanajan ratkaisut eivät riitä, kun Venäjä katsoo käyvänsä sotaa Natoa ja koko länttä vastaan.

:::::::::::::::::::

Keskustelijat ottivat myös kantaa Charly Salenius-Pasternakin yllätyslausuntoon, jonka mukaan suomalaisten reserviläisten on syytä olla  ”elämänsä kunnossa” vuonna 2025. On jääty arvailemaan, mitä Salonius-Pasternak oikein tarkoitti lausunnollaan. Cooperin testissä 3000 metriä ei taida riittää, kun Salonius-Pasternak oletettavasti näyttää mallia. Joka tapauksessa hän ehti herättää huolta herkemmissä suomalaisissa tarpeettoman hätäisellä lausunnollaan. Ehkä hän halusi päästä asemaan, josta käsin voi todeta jossain vaiheessa, että ”mitä minä sanoin”.

Presidentinvaalikampanjasta Salenius Pasternak saa tukea ajatukselleen. Alexander Stubb on useampaan otteeseen pitänyt esillä ylistämäänsä Suomen armeijan iskukykyä maa-, ilma- ja merivoimineen luetellen koulupoikamaisella innokkuudella käytössä olevat ohjukset merkki- ja mallikohtaisesti. Erityishuomion saa tykistö, jota verrataan kilpailijoihin antaen ymmärtää, että se on ylivertainen moneen muuhun maahan  verraten ja vastaten monta vertaa suurempien kansakuntien kyvykkyyksiä.

Mikä tässä kuulostaa vastenmieliseltä? Sanoisin, että sapelinkalistelumainen henki, jolla asevoimien iskukyvyn rummuttaja haluaa viestiä, että täältä pesee, jos toimeen tartutaan. Yksikään presidenttiehdokkaista ei puhu rauhanasiasta edes muodon vuoksi.

A-talkin keskustelijat myötäilivät Salenius-Pasternakin sotaisaa henkeä, joskaan eivät yksityiskohtaisesti käyttäneet samoja ilmauksia. Hannu Himanen sentään toi esille, että kyberhyökkäysstrategiat voivat olla arsenaalissa perinteisen sotimisen sijasta. On lukemattomia tapoja painostaa tai uhata hybridisodankäynnin keinoilla ilman varsinaisia sotatoimia.

Kaikki vannoivat Nato-yhteistyön nimiin tulevissa koettelemuksissa. Vuotta 2025 potentiaalisena sodan uhan vuotena ei kannatettu johtuen jo siitä, että valmistelujen ja valmiuksien ennen aktiivisiin toimenpiteisiin ryhtymistä pitää olla kunnossa. Venäjä on vuonna 2025 vielä Ukrainassa kiinni.

Forsbergin spekuloi sen verran, että näki Moldovan ja Valko-Venäjän olevan liipaisimella seuraavaksi. Länsimieliseksi perinpohjin tunnustautuva Risto E. J. Penttilä ilmaisi optimistisesti kantanaan, että Venäjä ei tule hyökkäämään Naton tai Nato-maiden kimppuun. Tästä voisin sanoa - lietsomatta sodan uhkaa - että jossain vaiheessa Putinin arvaamattomuus voi ulottua myös Naton vastaisiin toimiin. Penttilän vuodatus Naton puolesta menköön hänen ideologisen suuntautumisensa piikkiin.

Epävarmoja seikkoja tulevaisuutta arvioitaessa ovat mielestäni Naton viides artikla, ja sen toimiminen tiukassa paikassa,  joka on jäänyt tähän saakka testaamatta oikeastaan missään kriisissä.  

Himanen lisäsi oman panoksensa arvailuihin epäillen, että Venäjä ”koettelee” Suomen uutta presidenttiä heti toimikauden alussa. Olisikohan tämä spekulaatio jonkin vanhan kaavamaisen ajattelun tulosta?

Kaikkein järkevimmältä puheenvuorolta kuulosti Tuomas Forsbergin kanta, kun hän palautti keskustelun Putinin puheiden juurille, niihin aikoihin,  jolloin hän, Medvedev ja kumppanit puhuivat etupiireistä. Uskallan sanoa, että keskustelun palauttaminen etupiireihin tuo realismia puheenvuoroihin.

Venäjä ei ole saavuttanut sotatoimillaan sitä,  mikä oli tarkoitus eli Ukrainan palauttaminen Venäjän  yhteyteen tavalla tai toisella esimerkiksi alistamalla Itä-Ukraina Venäjän etupiiriksi, vaikka sillä säilyisikin jonkinasteinen autonomia. Etupiirit voisivat olla kaupankäynnin väline Donald Trumpin kanssa, jos tämä pääsee presidentiksi. Hieman vanhahtavilta kuulostavat etupiirit kuuluvat varsinkin Venäjän intresseihin.

Venäjän strategiassa etupiirit eivät siis ole väistyneet mihinkään. Muiden suurvaltojen kohdalla on kysymys moderneimmista imperialismin  toteutustavoista, joka käy ilmi oheisesta kuvasta. Venäjä etupiiritavoitteineen on kateellinen muille suurvalloille. Ranska, Englanti, Espanja ja Portugali edustavat vielä vanhempaa imperialistista toteutustapaa, nimittäin kolonialismia. Se on pyyhkiytynyt pois kartoilta. Kuvassa on hahmoteltu uuden kylmän sodan asetelmia suurvaltojen kesken Eurooppa polttopisteessä:

Suurentaaksesi kuvan klikkaa sitä!

Juuri nyt ajankohtainen DCA merkitse kahdenvälisten suhteiden verkostoa ja Nato ja DCA ovat lännelle ”vyö ja henkselit” (Penttilä). Varmistuksia tarvitaan, koska Natoon kuuluu ambivalentisti  käyttäytyviä maita. Siksi tarvitaan – näin oletetaan – DCA:ta  kahdenvälisenä sopimuspohjaisena suhteena. Penttilä vaatii edelleen  läntisen liittouman laajennusta Naton ja DCA:n lisäksi määrittelemättä asiaa tarkemmin.

Tiilikainen tukee Penttilää. Nato, jonka nimiin Suomessa vain hetki sitten vannottiin tuntuu nyt kummallisen epävarmalta taholta. Esimerkiksi Unkari ei tunnu sopivan yhteisen  kuosiin millään. Turkkikin on selvä riski. Entä kestääkö kahdenvälinen DCA-sopimus Trumpin? Olemme melkoisen suhde- ja  sopimusviidakon äärellä, jos kaikki epävarmuudet otetaan huomioon sopimuspaikkauluineen. Himanen viittaa monesti esille ottamaani Naton viidennen artiklan heiveröisyyteen avunantomekanismina. Onko Nato siis niin heikko, että se tarvitsee vyön ja henkselien lisäksi kainalosauvat tuekseen? Penttilä itse asiassa tunnustaa, että Nato ei ole ”se juttu”, vaan kokonaisuus, joka rakennetaan Naton tueksi.

Epävarmuudesta kertoo, että Yhdysvalloissa on jouduttu turvautumaan  pakkoon: kongressin päätöksellä presidentti ei voi ajaa enää Natosta irtautumista muutoin kuin kongressin luvalla. Nato-lukon avulla on luotu Trump-lukko!

Mutta voitaisiinko DCA-sopimusta ”ohentaa” säästösyistä varsinkin, jos Trump valitaan presidentiksi? Entä USA:n kiinnostuksen kohdistuminen Etelä-Kiinan merelle ja/tai Lähi-Itään? Heikentääkö tämä yhdistelmä transatlanttista yhteyttä?

Muitakin syntisiä on: Himasen käsitys on, että Ranska ja Saksa - suhteessa niiden kokoon - osallistuvat yhteisiin  puolustushankkeisiin paljon nihkeämmin ja pienemmin resurssein kuin esimerkiksi Pohjoismaat.

Edellä mainittujen tapahtumien kanssa  samaan aikaan käynnistetään Ukrainan ja Moldovan EU-liittymisneuvottelut, jotka eivät ole helppoja johtuen esimerkiksi Venäjän ja Unkarin vastustuksesta. Neuvottelut tulevat jatkumaan pitkään. Monet keskenään riitaisat tahot pitäisi saada sopimaan asiat. Venäjä vaatii Ukrainaa etupiirikseen ja siten itseään päättämään elintärkeistä Ukrainaa koskevista asioista.

Tätä kirjoitettaessa iso avustuspaketti Ukrainalle on vaiheessa.

::::::::::::::::::::::::::::

Nato-fundamentalistit esittivät aikoinaan Naton olevan ainoa järkevä vaihtoehto, kun piti päättää Natoon liittymisestä. Nyt katsotaan DCA-sopimus paljon Natoa tärkeämmäksi sopimukseksi. Miksi yleensäkään liityttiin Natoon, joka monessa suhteessa on osoittautunut riesaksi? Nato-fundamentalistit alkavat varmaankin puhua Nato-DCA -yhdistelmästä varmuuden maksimointina.