Mauno Koivisto ja nuorten vallankumous

 

Tapio Bergholm on ottanut urakakseen kirjoittaa Mauno Koiviston elämäkerran. Juuri ilmestynyt toinen osa, ”Kova Koivisto”, jatkaa ensimmäisen osan, ”Kiihkeä Koivisto”,  viitoittamalla tiellä.

Harvoin voidaan sanoa varmasti, että juuri oikea kirjoittaja on saatu elämäkerran tekijäksi. Nyt niin voidaan todeta. Bergholmilla on mahtavat taustatiedot aikakaudesta aiemman perehtymisen mahdollistamana. Kirjoittajana hän on todella sujuvakynäinen.

”Kova Koivisto” -teoksessa on ainesta moniin blogikirjoituksiin. Niinpä keskityn tässä vain Mauno Koiviston suhtautumiseen nuorison liikehdintään 1960-luvulla.

:::::::::::::::::::::::::::

Mauno Koivisto nousi pääministeriksi kiihkeässä nuorison radikalisoitumisvaiheessa (Koiviston ensimmäinen hallitus 22.3.1968-14.5.1970) reiluksi pariksi vuodeksi.

Vuonna 1968 elettiin devalvaation jälkeistä nousukautta, jota kuitenkin sävytti jättimäinen siirtolaisuus Ruotsiin, nuorison liikehdintä, atomivoimalakysymys, pohjoismaiden talousliitto Nordek, keskiolut ja monet muut paljon keskustelua herättäneet aiheet. Silti aikalaiset todistavat, että ilmapiiri ja tunnelma olivat toivorikkaita, asia, jota olen itsekin nuo ajat eläneenä tuonut esille näissä kirjoituksissani. Kuusikymmentäluku oli tosiaankin toiveikkaiden odotusten aikaa. Hetken puhuttiin jopa elämänlaadusta elintason tavoittelemisen sijaan.

Varsinaisen mediapersoonan maineen Koivisto hankki vuoden 1968 lopulla TV:n Jatkoajassa, joka oli oikea Talk Show tai Late Night Show, ensimmäinen tai lähes ensimmäinen laatuaan Suomessa. Sitä minäkin seurasin reaaliaikaisesti hyvin, hyvin kiinnostuneena. Valitettavasti monien TV-filmien, kuten Jatkoajankin, päälle on ajettu muuta ohjelmistoa vuosien varrella. Kuitenkin juuri Koiviston vierailusta Jatkoajassa on säästynyt meheviä pätkiä. Mukana olivat Aarre Elo illan isäntänä,  Hannu Taanila ja Lenita Airisto keskusteluttajina sekä toisena vieraana Koiviston lisäksi näyttelijä Kirsti Wallasvaara. Jokaisella on keskustelussa oma roolinsa: Lenita ilkikurisia haasteita heittävänä porvarina, joka ihastuu sosialisti Koivistoon, Taanila ammattiärsyttäjänä ja Wallasvaara sekoituksena hiukan naiivia yhteiskunnallista vaikuttajaa ja näpsäkkää, ujoa viehätysvoimaa.

Toki ohjelmasarjassa 1967-69 oli vielä harjoittelun makua tämän päivän Talk Show -ohjelmiin verrattuna, mutta toisaalta pieni kypsymättömyys ja kömpelyys kuorruttivat aitouden tunnun lopputulokseen.

::::::::::::::::::::::::::::

Jatkoajassa mainittuna lauantai-iltana keskusteltiin meneillään olleista tai juuri taakse jääneistä levottomista ajoista ylioppilasmellakoineen. Myhäilevä Koivisto otti isällisen ja hiukan ironisen asenteen tapahtumiin ja pyrki lyömään leikiksi koko hullun vuoden nuorisolevottomuudet. Kirsti Wallasvaara yritti parhaansa mukaan puolustella nuorison oikeutetuksi kokemaa protestia.

Jälkikäteen Koiviston maine nousi omiin sfääreihinsä tuona iltana pääministerin tietyn vapautuneisuuden ja rentouden myötä , mutta sanoisin, että legenda tuosta illasta on kasvanut vuosien saatossa – sitä enemmän, mitä kauemmin noista ajoista on kulunut.     

En mitenkään jaksa muistaa, mikä oli reaktioni katsellessani ohjelmaa livenä, mutta jos arvaan oikein, myötätuntoni oli Wallasvaaran puolella, jonka radikalismi oli sävyisää, maltillista ja tuoretta.

:::::::::::::::::::::::

Kuusikymmentäluvun muistan henkilökohtaisestikin positiivisen odotuksen vuosikymmenenä. Menin oppikouluun 1960-luvun vaihteessa. Silloin käynnistyi todellinen oppikoulubuumi, joka sai jatkoa, kun nuoret vastaavasti kirjautuivat suurin joukoin yliopistoihin 10 vuoden kuluttua.

Koivisto toteaa tilanteen ja esittää ajan poliittisen ja ideologisen kantaaottavuuden johtuneen opiskeluaikojen pidentymisestä. Tästä seurauksena nuoriso ei saanut kosketusta ”tuotannolliseen elämään”, toteaa Koivisto yllättävän rajaavasti.

Koivistosta tuli pääministeri ”hulluna vuotena” 1968, joka heijastui Koiviston mielipiteissä ja asenteissa.

Kansainväliset jännitteet kasvoivat: vallitsi kauhun tasapaino, johon jonkinasteisen helpotuksen toi osittainen ydinkieltosopimus vuonna 1963.

Viisikymmentäluvulta peräisin olevan dominoteorian mukaisesti arveltiin kommunismin pyrkivän  leviämään siten, että kapitalistiset maat kaatuisivat yksi kerrallaan kuin dominopalikat.

Nuorten radikalismi pakotti Koiviston ottamaan kantaa mm. mielenosoituksiin ja muihin mielenilmauksiin.  Koivisto tajusi, että korkeakoulumielenosoituksissa oli kysymys yhteiskunnan syvällisemmästä muutoksesta, vaikka mielenosoitusten kustannuksella joskus leikkiä laskikin.  

Bergholm lainaa Koiviston tärkeää puhetta sosiaalidemokraattien maakuntajuhlassa Harjavallassa 9.6.1968. Puhe on täynnä räväkkää vastareagointia nuorison kantaaottavuuteen. Ohessa referoin ja kommentoin puhetta:

Eurooppalainen sosialidemokratia oli hylännyt Marxin ja alkanut rakentamaan hyvinvointikapitalismia. Opiskelijaradikalismin paluu Marxiin, Leniniin, Trotskiin ja Maoon oli ”elintason kohottamiseen keskittyneille työväenpuolueiden johtajille yllätys ja järkytys”. Miksi lisääntynyt hyvinvointi johti vallankumouksen ihannointiin? Eikö tässä piillyt ristiriita?

Koivisto piti ”professori Antti Eskolan ja muiden anarkistien kapinaa itsetarkoituksena”. Koiviston jatkuva kummeksunnan aihe oli tyytymättömyys jo saavutettuun. Koivisto pitää tätä eräänlaisena masokismina. Kertooko silloinen kehitys kyllästymisestä perinteisiksi koettujen saavutusten kirjoon? Koivisto koki joka tapauksessa tällaiset ajatukset ”tyhjiksi” (mutta ne kelpasivat osattomiksi jääneille nuorille) korostaen, että tärkeimmät päätökset palvelulupauksista suomalaisessa yhteiskunnassa oli jo tehty.

Koiviston suhtautuminen nuorten liikehdintään tuntuu kategorisen kielteiseltä.  Hän vetää johtopäätökset:

-Ollaan kyllästyneitä yhteiskunnan jatkuvaan rauhanomaiseen muutokseen.

-Erityisesti Suomessa anarkistien ajatukset näyttävät olevan ”eräänlaista ylisyöneiden yhteiskuntapiirien ilmavaivoja”.

-Koiviston mielestä anarkismi johti siihen, että syntyi halu ”lukitsemattomien ovien särkemiseen”.

-kohderyhmä hekumoi poikkeavuudella ja tappioilla.

Mielenkiintoista on verrata Koiviston puhetta tämän päivän nuorison ja aikuisten kohtaamattomuuteen osoitettua kritiikkiä vasten. Koiviston puhe kuulostaa pinnallisesti ajatellen  arvosteluryöpyltä nuoria kohtaan, jotka eivät osaa käyttäytyä,  ja jotka eivät ymmärrä olla kiitollisia yhteiskunnalta saamastaan tuesta. Vielä tänäkin päivänä puhe nostattaa kulmakarvoja. Näin suorasukaiseen konservatismiin ei oltu totuttu vasemmistopoliitikon taholta. Oliko tällä mitään yhteyttä Koiviston ideologiseen taustaan? Koiviston omaksuma setämäisyys nosti karvoja pystyyn myös aikalaisissa.

Koiviston puheessaan käyttämät ilmaisut olivat herkkua pilapiirtäjille ja lehtien otsakkeiden muotoilijoille (esim. HS:n Kari Suomalainen). Puheen vastineita hiottiin piirun tarkoiksi ja julkaistiin johtavissa lehdissä. Koko käsitettä ”anarkistit” pidettiin liioiteltuna, jos sillä tarkoitettiin mielenosoituksiin osallistuneita. Koivisto tuotti pettymyksen myös omille nuorille ihailijoilleen ja kannattajilleen. Kaiken lisäksi porvarit pääsivät ilkkumaan, kun sosiaalidemokraattien omista joukoista nousi tällainen ”itsekritiikki”.

Harjavallan puheesta on lyhyt ajallinen matka saman vuoden myöhäissyksyn Jatkoaikaan (kts. edellä), jossa oli kuitenkin omanlaisensa irvaileva henki: ”Ketkä tekevät vallankumouksen?”, ”Milloin nähdään seuraava vallankumous?” jne.  Havaittuaan pelin hengen Koivisto löi leikiksi koko mielenosoituskulttuurin

Koiviston Harjavallan puheenvuorossa oli varmaankin turhautumista siitä, että äärimmäinen vasen laita sai joukot liikkeelle ja hyvää tarkoittavat demarien rauhanomaiset muutokset ja muutostavoitteet eivät saaneet vastaavaa huomiota. Kiittämättömyys on maailman palkka!

Koivisto huomasi itsekin puheensa ylilyönnit ja kutsui Kesärantaan lähipiirinsä taktiseen kokoukseen, jossa hän (alkuperäisen puheen laatineen Seppo Lindblomin kanssa) hiukan lievensi kärjekkyyttään – mutta ei oleellisesti.

Koko kesän 1968 järjestettiin mielenosoituksia ja vastamielenosoituksia (ns. punaiset lauantait). Tunteita nostattivat Vietnamin sota ja aivan erityisesti Tšekkoslovakian miehitys, joka oli kova paikka Koivistolle.

Vasemmistoradikaalit nuoret olivat ”aktiivisia  ja äänekkäitä”, mutta heidän vaikutusvaltaansa  on liioiteltu. Koivisto näki levottomuuksien takana sukupolvikysymyksen: ”nuori polvi on painottanut enemmän muutosta kuin turvallisuutta, kun taas vanha polvi on painottanut turvallisuutta paljolti johtuen kiivaasta yhteiskunnallisesta muutoksesta”.

Keskustelu jatkui tämänkin jälkeen. Koivisto säilytti aluksi kriittisyytensä nuoria kohtaan, mutta oli sittemmin sovittelevampi. Pääministeri tähdensi sukupolvien välisen kuilun umpeen luomisen tärkeyttä keskinäisen keskustelun avulla. Kaiken jälkeen Koivisto oli valmis vähintään tarkentamaan kantaansa, jollei peräti sitä muuttamaan. Hän ryhtyi muutoksen airueksi toteamalla, että ”tuotantoelämään osallistumattomuus” on tuonut nuorten ajatteluun uudentyyppisen riippumattomuuden. Tämä taas on edelleen lisännyt edellytyksiä ”kriittisten ajatusten pelottomalle julkituomiselle”.

Näin Koivisto tuntui löytävän polun pään eteenpäin huomioimalla opiskeluvaiheen pidentymisen ja elinkeinorakenteen muutoksen: uusi kehitysvaihe edellytti sekä uutta ajattelua että myös uutta luovaa kriittisyyttä.

Ajattelun ympyrä täydentyi, kun Koivisto altavastaajaksi sd-puoluetoimikunnassa jouduttuaan myönsi uuteen ajatteluun päästävän vain kriittisesti suhtautuvan nuorison avulla.