maanantai 29. heinäkuuta 2013

Matalapalkkatöitä tingityllä palkalla vai työssäoppimismahdollisuuksia syrjäytyneille?

Tilastokeskuksen Pekka Myrskylä on Suomen parhaita tilastotietojen soveltajia. Hän jättää eläkkeelle siirtyessään ison aukon tilastojen tulkintaan. Onneksi hän on päättänyt kirjoittaa edelleen Tilastokeskuksen Tieto & trendit -lehteen. Viimeisimmässä artikkelissaan ”Kovin kilpailu perusasteen töistä” (Tieto&trendit/heinäkuu 2013) hän valaisee niiden kohtaloa, jotka ovat jääneet perusasteen tutkintoon.

Alle 30-vuotiaita perusasteelle jääneitä syrjäytyneitä on 52 000, joista ulkomaalaisia 14 000. He eivät siis ole töissä, eläkkeellä, opiskelemassa eivätkä varusmiehinä. Tuo joukko muuttuu koko ajan. Uusia tähän ryhmään tulee jokaisesta ikäluokasta 6-7 prosenttia, mutta toisaalta joukosta poistuu viiden vuoden kuluessa noin 60 prosenttia ja 40 prosenttia jatkaa elämisen edellytysten etsimistä.

Tuo 60 prosenttia poistuvia on melkoinen luku. Se, että ryhmä ei ole mitenkään stabiili, vaan muuttuu – onneksi – koko ajan, on tärkeä viesti meille kaikille. Tämä on mielestäni toiveita herättävää. Tälle joukolle voidaan siis tarjota - ja tarjotaan parhaillaankin - erilaisia mahdollisuuksia. Osa hakeutuu oma-aloitteisesti esimerkiksi jatko-opintoihin.

Toinen Myrskylän esille ottama näkökulma on myös mielenkiintoinen: 2,3 miljoonan hengen työllisten joukosta perusasteen työpaikkoja oli 1980-luvulla 900 000. Vuonna 2011 perusastelaisia työpaikkoja oli vain 340 000. Tämä kuvaa rajua muutosta yhteiskunnassa. Ensinnäkin koulutuspolitiikassa on onnistuttu samalla kun työpaikojen vaatimustaso on noussut. Kaiken voivottelun keskellä on syytä nostaa tämän tyyppisiä asioita esille positiivisessa mielessä.

Viime aikoina on käyty kovaa kinaa siitä pitäisikö meillä olla enemmän matalapalkkatöitä erityisesti nuorille. Se tarkoittaisi mm. työehtosopimusten mukaisista palkoista tinkimistä. Tunnetusti ammattiyhdistysliike vastustaa jyrkästi tällaisia pyrkimyksiä.

Toinen vaihtoehto olisi perusastelaisille räätälöity harjaannuttaminen erilaisiin työtehtäviin. Heitä on pakko jatkokouluttaa, koska heidän kanssaan matalamman osaamisen työpaikoista kilpailee moni pidemmälle koulutettu. Kun lapiotöihin perustuvia siirtotyömaita ei enää voida perustaa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei lapiotöitä enää ole, on pakko katsoa tulevaisuuteen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi.

Tässä on siis kaksi vaihtoehtoa. Itse olen ollut jälkimmäisen kannalla. Koulutukseen panostaminen kannattaa aina, koska työura kestää kymmeniä vuosia. Matalapalkkatöitä on Suomesta kadonnut valtavasti ja kato jatkunee tulevaisuudessa. Matalapalkkatyöt tingityillä työehtosopimuksilla eivät elätä varsinkaan pääkaupunkiseudulla ja saksalaismallinen yhteiskunnan minituki työpalkan päälle ei ainakaan minua houkuta.

Jos siis panostetaan koulutukseen, pitäisi löytää sopivat koulutusväylät. Tässä onkin iso ongelma. Jos ratkaisut olisivat helppoja, ne olisi jo keksitty. Seuraavassa muutamia pohdintoja uudelleen ajatellusta koulutuksesta. Ensinnäkin luopuisin perusasteelle jääneiden syrjäytyneiden osalta meillä valtavan tärkeäksi koetusta tutkintosidonnaisuudesta ja räätälöisin koulutusta tarpeeseen. Koulutuksen päässä tulisi olla työpaikka tai ainakin mahdollisuus sellaiseen. Toiseksi pitäisi puuttua peruskoulun pituuteen. Myrskylä ehdottaa räätälöityä kymppiluokkaa niille – mutta vain niille – jotka ovat sen tarpeessa. Oikein. Nämä ovat juuri niitä nuoria, jotka peruskoulun päätyttyä ovat opiskelu- tai työpaikan puutteessa vaarassa syrjäytyä.

Kolmanneksi käynnistäisin hakevan toiminnan, jolla syrjäytyneitä haalitaan koulutusmahdollisuuksien pariin. Tätä tarvitaan hallituksen nuorten yhteiskuntatakuuohjelman onnistumiseksi. Liian moni putoaa harvasilmäisen verkon läpi.

Neljänneksi luopuisin koulutuskäsitteestä (vaikka olen sitä edellä käyttänyt paremman puutteessa) rajatun ryhmän osalta. On siis kehitettävä työssäoppimista konkreettisissa tehtävissä, konkreettisissa työpaikoissa. Tämä tapahtuisi nykyistä oppisopimusjärjestelmää muokkaamalla ja yksinkertaistamalla. Nykyinen nuorisotakuujärjestelmä ei onnistu läheskään täysimääräisesti – vaikka onkin hyvää tarkoittava laki - koska työnantajat eivät tartu siihen riittävän aktiivisesti. On siis luotu kehikko, jonka toivotaan itse toteuttavan itsensä.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Andreas Baader - mysteeri?

Katsoin TV:stä dokumentin saksalaisen terroristijärjestön RAF:n johtohahmosta, Andreas Baaderista. Yritin hahmottaa hänen tekojensa vaikuttimia. Helppoa se ei ole, sillä tuohon aikaan (1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku) sisältyy niin paljon yhteiskunnallista mullistusta, että punaisen langan löytäminen kaiken sumun ja pölyn keskeltä on melkoinen haaste. Taustatietona minulla on myös pari vuotta sitten lukemani Ulrike Meinhofin elämäkerta. Toki elin tuon ajan ja omat muistikuvat toimivat tukenani. Johtopäätökset ovat omiani.

Näkisin asian niin, että Baader – entinen pikkurikollinen – oli ensisijassa toiminnan mies, joka ei piitannut yhteiskunnallisista teorioista. Muut saivat selitellä hänen tekojensa vaikuttimia ideologisilla tai poliittisilla argumenteilla. Myös Baader itse halusi teoilleen yhteiskunnallisen selityksen. Baaderista tuli ryöstäjä ja murhaaja, joka herätti hysteriaa tavallisten kansalaisten joukossa.

Baaderilla oli kiistatta raju vaikutus ympäristöönsä. Hänellä oli suggestiivinen vaikutus ympärillään oleviin ihmisiin. Muut ihailivat Baaderia ja Baader nautti päästessään ihailun kohteeksi.

Baader-ilmiötä ei nähdäkseni olisi syntynyt ilman tuon ajan vahvoja ristiriitoja, jotka liittyivät ajan yhteiskunnallisin ongelmiin ja ”järjestelmän” vinoumiin. Kun mielenosoittajat ryhtyivät kapinoimaan pakkovaltaiseksi kokemaansa järjestelmää vastaan, vastasivat poliisit väkivallalla. Olen pohtinut olisiko pidättyvämpi poliisien toiminta johtanut järkevämpään tulokseen ja olen melko varma, että poliisien toiminta kiihdytti edelleen järjestelmän vastustajia.

Jossakin kaukaisessa menneisyydessä lukemassani kirjassa perusteltiin väkivaltaan johtaneita yhteenottoja poliisien ja mielenosoittajien välillä sillä, että saksalaiselta poliisilta ja Springerin tosikkomaiselta, mitään ymmärtämättömältä lehdistöltä puuttui huumorintaju! Kuulostaa eriskummalliselta, mutta huumori väärin ymmärrettynä – tai pikemminkin sen puute – oli mielestäni sittenkin yksi selittävä tekijä väkivaltaisuuksille. Tosikkomainen kirveslinja johtaa vastareaktioihin. Tämä osoittaa, miten tärkeää on, että poliisi ja lehdistö mieltävät oman toimintansa oikein herkissä, väkivaltaa uhkuvissa tilanteissa.

Tämä pohdiskelu ei liity oikeastaan mitenkään Baaderiin. Mielestäni häntä olisi ollut mahdotonta muuttaa, mutta hänen seurailijoihinsa järkevämmät otteet olisivat vaikuttaneet. Ja Baaderin kaltainen ihminen ei olisi ollut yksin mitään. Hän tarvitsi kannattajansa. Punaisen armeijakunnan, RAF:n roolitus näyttää selkeältä. Andreas Baader vastasi väkivaltaisesta strategista ja muiden esikuvana toimimisesta ja hänen RAF-toverinsa Ulrike Meinhof ja Gudrun Ensslin Baaderin toiminnan teoreettisina selittäjinä. Näin molemmat osapuolet käyttivät toisiaan hyväkseen. Vain tämä symbioosi toi mielestäni ne ”tulokset”, jotka RAF sai aikaan.

Eri asia on sitten pohtia, miten fyysistä väkivaltaa uhkuva Baader sai järkevänä ja ajattelevana ihmisenä pidetyn Meinhofin valtaansa. Heidän välillään ei ollut seksuaalista kanssakäymistä. Meinhofin elämäkerta kertoo jotain, mutta arvoituksiakin jää. Syväpsykologia voi löytää naisen ja miehen roolituksesta jonkin selityksen, mutta minä luovun tässä enemmiltä selityksiltä.

Tietenkin Baaderin tekojen taustalla vaikutti hänen uskomattoman raaka ja karkea muista piittaamaton käytös. Ainoastaan Gudrun Ensslin sai hänet ajoittain rauhoittumaan selittämällä Baaderille hänen toimintansa teoreettisia vaikuttimia. Tässä tullaan oleelliseen kysymykseen eli kuinka ratkaisevaa osaa näytteli Baaderin kaltaiselle ihmiselle aito taistelu yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltakoneistoksi käsitettyä järjestelmää vastaan. Päädyn lopulta kuitenkin sille kannalle, että kiihkeä toiminnanhalu, halu olla esillä, halu nauttia vaikutusvallastaan, halu olla suosittu kaltaistensa joukossa oli Baaderin pääpontimena, eivät ideologiset rakennelmat.

Yhtä selvältä näyttää, että Baader ei olisi koskaan murtautunut julkisuuteen ilman tuon kiihkeän ajan poliittista ja ideologista liikehdintää. Liikkeellä oli paljon nuoria, joilla oli tarttumapintaa Baaderin kaltaiselle ihmiselle ja ilmiölle. Tätä ei tule käsittää väärin: en sinällään näe noiden aikojen protestia turhana, sille löytyi riittävä argumentaatio, mutta demokraattista tietä.

Voisiko Baaderin kaltainen ihminen ilmaantua uudelleen keskuuteemme? Periaatteessa kyllä, mutta ei historiallista tilannetta voi palauttaa uudelleen sellaisenaan ja sijoittaa tähän päivään. Baader-Meinhofin muunnelmia kyllä löytyy. Olemme voineet havaita viime vuosina väkivallantekijöitä, jotka ovat ainakin yrittäneet selittää tekojaan yhteiskunnallisilla argumenteilla. He ovat olleet jonkin kansanryhmän ”edunvalvojia” tai fasismiin ihastuneita henkilöitä, jotka ovat omaksuneet suuren puhdistajan roolin pahan kitkemiseksi maailmasta.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kokoomus siirtyy oikealle?

Kun kuuntelee Jan Vapaavuoren puheenvuoroja, ei jää epäselväksi, kuka on Kokoomuksen oikean siiven kellokas. Vapaavuori vastustaa elvytystä ja kannattaa liittokohtaisia tai paikallisia työmarkkinasopimuksia. Mielenkiintoista tässä on, että hänen ja muun puoluejohdon kannat eivät välttämättä käy yksiin puhumattakaan siitä, että näillä puheilla olisi muiden hallituskumppanien tuki. Ja tietenkin hän ilmoittaa, ettei ole mitenkään kilpasilla Jyrki Kataisen kanssa.

Ovatko nämä poliitikon heinäpuheita? Kyllä osittain, mutta kyse on myöskin selvistä linjakysymyksistä Kokoomuksen sisällä. Olen useissa yhteyksissä näissä blogikirjoituksissani todennut, että meiltä puuttuu varsinainen oikeistopuolue Suomesta, mutta meillä on kyllä oikeistolaisesti ajattelevia ihmisiä. Kokoomus on nykyisellään hyvinvointiyhteiskunnan vankkumaton tuki. Entä Vapaavuori? Jos häneltä kysytään asiaa, hän ilman muuta ilmoittaa olevansa hyvinvointiyhteiskunnan kannalla, mutta ei tällaisella ilmoituksella ole mitään merkitystä.

Vapaavuori korvasi hallituksessa Jyri Häkämiehen, joka meni ”omiensa joukkoon” EK:hon. Pitäisin Vapaavuorta vielä hiukan tiukempana oikeistolaisena kuin Häkämiestä. EK:ssa Häkämies ei sulje varmaankaan keskitettyä ratkaisua pois syksyn neuvotteluissa. Ei varsinkaan, kun EK:n hallituksen puheenjohtaja Kokkila on hämmästyttävän voimakkaasti pitänyt esillä keskitettyä ratkaisua.

Onko maan hallitus siis entisestään repeämässä Vapaavuoren mielipiteiden takia? Enpä usko. Kyllä mielipiteet riittävästi yhtenevät, kun kova pannaan kovaa vasten.

Vapaavuori antaa itsestään kovanaaman kuvan. Mielipiteet lausutaan itsevarmasti ja samalla hieman nykäistään olkapäätä sanojen painoarvon ja itsetehostuksen lisäämiseksi. Vapaavuori lienee miettinyt linjaustensa kannatuksen. Joka tapauksessa hän on profiloitunut selvemmin oikeistopoliitikoksi kuin pitkään aikaan kukaan vaikutusvaltaisista poliitikoista Kokoomuksessa. Arvioisin kylmän rauhallisesti hänen tukijoikseen noin neljäsosan Kokoomuksen kenttäväestä.

Entä jos Vapaavuori joskus on puolueensa puheenjohtaja? Miten hän tai pikemminkin hänen linjansa on sopusoinnussa sanokaamme Keskustapuolueen ja Perussuomalaisten linjojen kanssa? Asia voitaneen hoitaa niin, että kantoja sopivasti lievennetään, kun mahdollisessa yhteisessä hallituksessa haetaan kompromissia. Mutta tämä on vain yksi mahdollisuus, eikä edes todennäköisin. Voi olla, että Vapaavuoren linjaukset - jos hän seisoo niiden takana - eivät sovi lievennettynäkään nykyisille oppositiopuolueille sosialidemokraateista puhumattakaan.

Silloin meille voisi muodostua pitkästä aikaa selkeä oikeistopuolue, joka tunnustaa väriä. Epäilen kyllä, että tie on kivinen: suuri osa Kokoomuksen kellokkaista tietää, että 22-24 prosentin kannatus saadaan vaaleissa vain selkeillä hyvinvointiyhteiskuntaa koskevilla puoltoäänillä. Jos Kokoomus kuitenkin joka tapauksessa ajautuu oppositioon (kukapa olisi uskonut vielä pari vuotta sitten!), voisi ideologian painottaminen tulla kysymykseen. Kyllä Kokoomus aina 18 prosentin kannatuksen saa nykyistä oikeistolaisemmalla linjalla.

Kokoomuksessa näkyy selvää hermoilua. Ollaan tyytymättömiä hallituksen linjauksiin ja päätöksiin. Tässä tilanteessa on mahdollisuus ottaa riski ja ”selkeyttää” suuntaa siirtymällä puheiden ja päätösten myötä piirun tai parin verran oikealle. Kokoomuksen nuoret ovat jo valmiiksi odottamassa, että heidän tilaisuutensa tulee.

Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat molemmat työväenpuolueita. Nykyinen työväestö on keskimäärin varsin konservatiivista porukkaa (varsinkin miehet). Ei olisi mitenkään yllättävää, jos nykyistä oikeistolaisempi politiikka (ei kylläkään välttämättä Vapaavuoren johdolla) saisi kannatusta Kokoomuksen lisäksi osassa Perussuomalaisia ja osassa Keskustaa. Tässä asetelmassa jyrkkään oppositioon jäisivät Sosialidemokraattinen puolue, Vasemmistoliitto ja Vihreät. Vihreistäkin Osmo Soininvaaran kaltaiset oikeistolaiset voisivat ruveta hoipertelemaan. RKP kelpaa molempiin ryhmiin, mutta se valinnee vallassa pysymisen mieluiten.

Suuret puolueet varmistavat selustaansa. Soini: ”Emme ole sitoutuneet Euroopan Unioniin, emmekä euroon”. Sitten lisätään, että perussuomalaiset eivät kuitenkaan aja Suomen eroa unionista tai eurosta. Europarlamenttiin halutaan mennä vastustamaan unionia ja euroa, mutta samalla huolehditaan, ettei eroa tapahdu. Tällä pääsee jo hallitukseen.

Puolueiden oikeat reunat laajentavat kannatustaan koska hyvinvointiyhteiskunta turvaa elämisen kehyksen, mutta solidaarisuus toista ihmistä kohtaan on heikentynyt. Hyvinvointiyhteiskunnasta on siis tullut yksilön (oman edun) asia. Yhteiskunnallinen solidaarisuus haiskahtaa vasemmistolaisuudelle.

Suomalaisessa puoluepolitiikassa on viimeisten 30 vuoden ajan ollut luonteenomaista pyrkiä poliittiseen keskustaan. Siellä ovat kansalaisten äänet. En pidä kuitenkaan mahdottomana puoluekentän polarisoitumisilmiötä. Paradoksaalisesti nykyinen eri väreistä koostuva hallitus toimisi silloin poliittisen kentän repeämisen airueena. Tällainen tilanne syntyy, jos hyvinvointiyhteiskunta rapautuu tai joutuu liian suuriin kustannuspaineisiin.

Silloin kortit jaettaisiin uudelleen. Populismille avautuisi aivan uusi sauma menestykseen.

Varjopankeista varjotalouteen

Finanssikriisin aikana suuret pankit varsinkin Yhdysvalloissa kierrättivät asuntolainoja varjopankkiensa kautta muuttaen lainat arvopapereiksi. Ne panivat tulenaran tavaran – vahingon – kiertämään ympäri maailmaa ja ajattelivat siten vapautuvansa epäkuranttien lainojen aiheuttamista vastuista. Sijoittajat sortuivat näihin luottoluokittajien manipuloimiin ”AAA-luokan” lainoihin, jotka tosiasiassa olivat roskaluokkaa.

Taustalla oli suuri ideologia, jonka mukaan amerikkalaisista haluttiin tehdä kunnon kapitalisteja omistusasumisen radikaalin laajentamisen avulla . Kun tulotaso oli jäänyt jopa 30 vuodeksi paikalleen eikä tuloeroihin haluttu puuttua, piti ihmisten elintasoa nostaa omistamisen avulla. Ongelma oli siinä, että omistamiseen pääsi vain harva ilman velkaa. Pieni ja keskituloisten velanotto – ahaisten korkojen vallitessa - käynnisti edellä mainitun vääristyneen kierteen, jota me vieläkin maksamme. Jossain vaiheessa olisi syytä selvittää tämän Ownership society -villityksen perimmäiset syyt.

Toki Euroopassa seurattiin valppaasti amerikkalaisia. Mm. Olavi Ala-Nissilä on kirjoissaan osoittanut, että eurooppalaiset seurasivat amerikkalaisia asuntokuplan (Espanja ja Irlanti erityisesti) muodostamisessa lähes reaaliajassa. Pankit osallistuivat antaumuksella kuplan muodostamiseen vivutetulla rahantarjonnallaan. Eurooppalaisten tulotaso ei tosin ole ollut jäissä, vaan Euroopan ongelma on ollut tuottavuutta nopeampi palkkatason nousu. Mutta asuntojen hinnat nousivat paljon tuloja nopeammin.

Eksoottisten rahoitusinstrumenttien avulla velkaa on vivutettu sfääreihin alkuperäisestä kohteesta. Jälkikäteen on ollut suunnaton työ selvittää, mitkä olivat ketjutetun rahoitusjärjestelmän miinat. Teoriassa, ja miksei käytännössäkin, voidaan edelleen sanoa tai väittää, että arvopaperistamiskulttuuri on oikein käytettynä voimavara. Riskin ja ylisuuren riskin väli saattaa vain olla hyvin ohut.

Meillä Suomessa selitetään asiaa niin, että ihmisten tulotaso on noussut asuntojen hintojen tahdissa, joten hätää ei ole. Tosiasiassa koko kehikko, tulot, asuntojen hinnat, asuntovelat ja palkat ovat epärealistisella tasolla. Tämän vyyhdin purkautumista tässä odotellaan….

Syntyjä syviä ovat monet pohtineet, eikä minulla ole mitään patenttiselitystä kriisin käynnistymiseen edellä esitetyn lisäksi. Monet ovat nähneet tapahtuneen kehityksen globaalin painopisteen siirtymisenä lännestä itään, mikä pitää varmaan paikkansa. Tähän on liittynyt piirre, jota haluaisin itse korostaa. To make money out of money -kulttuuri on vallannut mielet ja saanut ihmiset unohtamaan, että reaalituotanto ja palvelut ovat kuitenkin menestymisen ytimessä. Kun länsi on joutunut häviölle tuottavuuskilvassa ja idän tuotteiden alhaisten hintojen paineessa on ratkaisuksi löydetty rahan ”venyttäminen” (joka ei ole sukua pennin venyttämiselle). Se lienee viimeinen keino ennen tosiasioiden myöntämistä, eli sen myöntämistä, että kilpailukyky ei ole riittävä.

Länsi on halunnut pitää kiinni elintasostaan vivuttamalla velkaa, kun talouden iskukyky ei ole pärjännyt idän tiikereille. Länsi on sitä paitsi täysin heterogeeninen joukko valtioita, joiden iskukyky vaihtelee dramaattisesti. Heikommat sortuvat ja ovat jo sortuneet.

Edellä oleva tuli mieleen kun luin Hesarin Tuomas Niskakankaan artikkelin ”USA:n pörssit jyräävät dopingilla” 23.7.2013. Juuri ylikuumeneva pörssi vetää ylipöhöttynyttä rahaa, joka on ”tuotettu” täysin keinotekoisesti Yhdysvaltain keskuspankin velkakirjaostoilla talouden elvyttämisen nimissä. Sairaan matalat korot, keskuspankin velkakirjaostot, toteutumattomat inflaatiopelot ja reaalitalouden edelleen jatkuva aneemisuus ja polarisoitunut poliittinen tilanne seuraamuksineen ovat sekoittaneet ihmisten päät.

Niskakankaan jutun clue on se, kun hän sanoo, että ”keskuspankin elvytys on niin tärkeää sijoittajille, että jotkut heistä suorastaan pelkäävät reaalitalouden yllättäviä kasvupyrähdyksiä. Silloin keskuspankin olisi pakko ruveta huolehtimaan inflaatiosta, ja se merkitsisi mahdollista halvan rahan loppua”. Se taas ei tekisi hyvää pörssikursseille. On siis syntynyt tilanne, jossa ”varjotalous” (keskuspankin rahan tuputus markkinoille ja sitä kautta aiheutuva rahankierto) on ”todellisempaa” kuin reaalitalous itse.

Keskuspankin elvytys ei sinällään ole pahasta, vaan se, että sijoittajat jäävät varjotalouden vangeiksi eivätkä enää myönnä talouden realiteetteja. Finanssikriisin synnyttämä tauti on siis edelleen päällä.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Matti Kassila ja kurjat käsikirjoitukset

Ikinuori Matti Kassila on kritisoinut voimakkaasti suomalaisen nykyelokuvan käsikirjoituksen tasoa Helsingin sanomien artikkelissa ”Kurjien käsikirjoitusten maa” 21.7.2013. Nykyelokuvaksi hän käsittää jo 1970-luvulta lähtien tehdyt filmit. Epäilen kyllä, että mukaan mahtuu aimo annos myös 1960-luvun elokuvia.

Kassila sanoo arkailleensa aiemmin esimerkiksi Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasviran elokuvien käsikirjoitusten arvostelua, mutta antaa nyt kyytiä heille ja useimmille muillekin kotimaisten elokuvien nykyohjaajille käsikirjoituspuutteista. Kassila kiteyttää osuvasti omien parhaiden töidensä tavoitteet: ”Tein elokuvaa, en kuvittanut romaania” tai ”On etsittävä aiheesta olennainen, sisäinen tarina ja haettava sille muoto”.

Olen aina arvostanut Kassilan ohjaustöitä. Hän on osoittanut paremmuutensa nimenomaan mainitsemissaan asioissa. Käsikirjoitukset ovat olleet tasokkaita, tarkasti mietittyjä. Kassilalla on kuvallisen tarinankertojan sielunelämä. Olen monesti ihmetellyt, miksi Kassilan tasoa ei ole pystytty pitämään yllä. Osittain se johtunee siitä, että Matti Kassila on ollut kansainvälisen tason lahjakkuus suomalaisten elokuvaohjaajien joukossa. Esimerkiksi Edvin Laine – niin hyvä kuin hän parhaimmillaan olikin – oli ensisijaisesti hyvin ”härmäläinen” ohjaajanotteeltaan.

Tietenkin Kassilan omia töitäkin voidaan arvioida kriittisesti. Mielestäni hän oli parhaimmillaan elokuvissa ”Radio tekee murron”, varauksin ”Hilman päivissä”, ”Elokuussa” ja Palmu-elokuvissa (poislukien viimeisin). Oma suosikkini on ”Tulipunainen kyyhkynen”. Siinä, jos missä käsikirjoituksen (Kassila, Nevalainen) ylivertaisuus on nähtävissä. Erikseen haluan mainita Mikko Niskasen ohjaaman ”Sissit” (yksi suosikeistani), jota Kassila oli käsikirjoittamassa.

Hänen elokuvansa näyttelijälakon (1963-1965) jälkeen eivät kuitenkaan ole nousseet parhaiden teosten tasolle. Usein niitä onkin moitittu, koska vertailu käy Kassilan parhaisiin teoksiin. Kyllä esimerkiksi elokuvat ”Päämaja”, ”Aatamin puvussa … ja vähän Eevankin”, ”Meiltähän tämä käy” ja ”Ihmiselämän ihanuus ja kurjuus” (jota ohjaaja itse näyttää pitävän parhaiden elokuviensa veroisena) osoittavat, että rutiinisuorituksillakin hän oli ohjaajiemme huippua. Ne ovat ammattimiehen töitä, joissa näkyy "vanhanaikaisuus" positiivisella tavalla. Ehkä näiden elokuvien jälkiarvioinnissa näkyy juuri uuden polven kriitikoiden ja vanhan polven elokuvantekijän ristiriita.

Kassila halusi näyttää myös nuoremmilleen, miten tehdään jännäreitä: elokuvassa ”Jäähyväiset presidentille” hän onnistui kohtalaisesti, viimeisimpäänsä ”Kaikki pelissä” hän ei saanut enää otetta. Toisaalta ajat muuttuvat. Kun katsoin pitkästä aikaa TV:stä vanhan suosikkielokuvani Sininen viikko, vaikutti se nyt aivan liian hidastempoiselta ja hyvistä näyttelijöistä huolimatta (mukaan lukien ikiaikainen suosikkini Matti Oravisto) jotenkin teennäiseltä. Myös ”Elokuu”, joka on kiistämätön kotimainen mestariteos, on mielestäni hiukan haalistunut. Vastaavasti Palmut ovat kokeneet arvonnousun vuosikymmenien kuluessa. Ei niin, etteikö niitä olisi arvostettu jo ensi-iltojen aikana, mutta että "Komisario Palmun erehdys" valitaan Suomen kaikkien aikojen elokuvaksi kriitikoiden äänestyksessä, niin kukapa olisi osannut ennustaa!

Jotain professori Kassilan kritiikissä on sellaista, jota minun on vaikea hyväksyä. Hän on ”vanhan hyvän ajan” ohjaaja ja osan Kassilan kritiikistä selittää sukupolvikysymys. Kyllä Jarvat ja kumppanit parhaimmillaan olivat Kassilan tasoa. Ei elokuva voi säilyä sanokaamme Howard Hawksin kuvallisen tarinankerronnan muotissa ikuisia aikoja. Tässä mielessä Kassilan epäily, että hän itse on vanhanaikainen arvioissaan voi pitää ainakin osittain paikkansa.

Kassila on tehnyt yhden elokuvan, joka - jos olen oikein käsittänyt - on tehty paljolti improvisoiden. "Lasisydän" (hieno tunnusmelodia!) oli taloudellinen floppi. Modernissa elokuvakerronnassa voidaan myös käsikirjoitus modernisoida perinteen vastaisesti. "Lasisydämen" kaltaisessa "uuden aallon" elokuvassa kritiikki jakautuu: jotkut näkevät mestariteoksen, jotkut toiset pelkän tylsyyden.

Kassila haluaa pelkistää elokuvakerrontaa. Siinä on varteenotettava viesti: ei liian paljon henkilöitä, ei liikaa juoni- ja aihekasaumia, ei liian paljon tavaraa yhteen filmiin. Tämä lienee hänen pääsanomansa.

Kassila ei mainitse jostain syystä jutussaan Mikko Niskasta, joka on mielestäni perinteisen elokuvakerronnan osalta Kassilan työn jatkaja, vaikka onkin erilainen ohjaajaluonne. Miehet erottaa Niskasen ajoittainen vakavamielinen pateettisuus verrattuna Kassilan parhaiden töiden kepeyteen. Toisaalta, nimenomaan elokuvassa ”Sissit” näkyy heidän yhteistyönsä onnistuneisuus.

Hän välttää mainitsemasta myös Kaurismäen veljesten nimiä, mutta epäilen, ettei hän ylistäisi heitäkään, niin erilaisia he ovat verrattuna esimerkiksi Kassilaan itseensä.

Käsikirjoitusten tasoon vaikuttavat monet seikat. Meillä ei yksinkertaisesti ole elokuva-alalla tasokkaita käsikirjoittajia. Parhaat ovat ehkä valikoituneet - sinänsä harvalukuisiin - hyvätasoisiin TV-sarjoihin.

Kassilan on turhautunut. Elokuva ei vaikuta tänään niin tärkeältä taidemuodolta, että siihen panostettaisiin esimerkiksi parempien käsikirjoitusten aikaansaamiseksi, mitä Kassila esittää. Minullakin on se kuva, että ennen uhrattiin enemmän aikaa vaikkapa oikean aikalaismiljöön aikaansaamiseksi.

Ruotsalainen hyvinvointiyhteiskunta on jakamaton

Ruotsin oikeistolainen pääministeri Fredrik Reinfeldt taisi sanoa jotenkin niin, että hän on demari, mutta demarit itse ovat unohtaneet olevansa demareita. Tämä tuli mieleen, kun luin Henrik Berggrenin kirjoittaman perusteellisen, yli 600-sivuisen Olof Palmen elämäkerran ”Edessä ihana tulevaisuus”. Reinfeldtin lausunto kuvaa, miten puolueet Ruotsissa sisäistävät hyvinvointiyhteiskunnan kansakunnan yhteisenä arvona. Tottakai oikeistopuolue Maltillinen kokoomus on arvostellut vuosikymmenien varrella demareita sosialisoinnista ja verojen liian suuresta osuudesta bruttokansantuotteesta, mutta käytännön politiikassa ristiriita ei ole ollut kovin suuri.

Ruotsalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on uhattu oikeastaan kaksi kertaa viimeisten 50 vuoden aikana. Ensin radikaalivasemmisto halusi vahvistaa sosialismia Ruotsissa 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella niin kuin monissa muissakin maissa. Miten ruotsalaiset suhtautuivat radikalismiin? Muutamia havaintoja: ensinnäkin vasemmistoradikaali ideologinen hyöky lähinnä terävöitti Olof Palmen (ei niinkään Tage Erlanderin) retoriikkaa. Voitaneen kuitenkin sanoa, että Palme otti pehmeästi vastaan vasemmiston aggressiiviset iskut. Ehkä parhaimmillaan Palme oli, kun ruotsalaiset opiskelijat valtasivat oman talonsa (ylioppilastalon) vuonna 1968. Mitään pelkäämättä Palme marssi vellovien joukkojen eteen ja sanoi puolustavansa ruotsalaista demokratiaa loppuun saakka. Olin kuulevinani (dokumenttifilmiltä) suosionosoituksia opiskelijoiden itsensä taholta tuona ikimuistettavana iltana. Kovin radikaalihyöky maltillistui, ja voisi sanoa kesyyntyi, ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan syleilyssä.

Mielenkiintoista tässä on, että monissa muissa länsimaissa syntyi vastareaktio vasemmistosuuntaukselle ja valtaan nousivat konservatiivihallitukset (myös Suomessa vastareaktio oli selvä, vaikka ei realisoitunut hallituskokoonpanossa silloisessa suomettuneessa ilmapiirissä). Ruotsissa kävi ”tyypillisesti”: demarit saivat yhden kaikkien aikojen suurimmista voitoista, 50,1 prosentin kannatuksen vuoden 1968 vaaleissa. Näytti siis siltä, että ruotsalainen yhteiskuntamalli absorboi itseensä kansainvälisen vasemmistoprotestin.

Keskustajohtoinen porvarihallitus pääsi valtaan vasta vuonna 1976 ja silloinkin vedenjakajana toimi ensisijaisesti suhtautuminen ydinvoiman lisärakentamiseen. Keskustan Thorbjörn Fälldinin kategorisen jyrkkä suhtautuminen ydinvoimaan niitti kannatuksen varsinkin keskustapuolueelle.

Päinvastaiselta suunnalta ruotsalaista hyvinvointiyhteiskuntaa uhattiin 1980-luvulla. Uusliberalismi oli päivän sana. Yhteiskunnan puuttumista elinkeinoelämään tai yleensä ihmisten asioihin kritisoitiin kaikkialla länsimaissa. Milton Friedmanin taloustieteen Nobel-palkinto vuonna 1976 oli eräänlainen lähtölaukaus uusliberaalille virtaukselle (Milton Friedman tosin itse kielsi olevansa uusliberaali, omasta mielestään hän oli klassinen liberaali).

Ruotsalaisessa yhteiskunnassa tapahtui jälleen jotain omintakeista. Kesken oikean laidan rynnäkköä ruotsalaiset asettuivat vanhojen hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden kannalle. Henrik Berggren toteaa että mielipidetiedusteluissa valtion rooli pienentämisvaatimukset saivat 40 prosentin kannatuksen vuonna 1970. Vuosina 1980-81 samantyyppisiin kysymyksiin vastasi myönteisesti enää 20-25 prosenttia kansalaisista. Berggren toteaa: ”Kansalaisista 70-90 prosenttia oli 1980-luvun alussa sitä mieltä, etteivät valtio ja kunnat saaneet vähentää eläkkeistä, sairaanhoidosta ja koulutuksesta aiheutuvia menoja”.

Näyttääkin siltä, että uusi ideologia sai kannatusta lähinnä tiedotusvälineissä ja eliitin piirissä. Tavallinen svensson turvautui julkisen sektorin suureen rooliin. Uusliberalistiset virtaukset vaikuttivat lähinnä porvaririntaman sisällä: painopiste siirtyi keskustasta ja kansanpuolueesta kokoomukseen.

Vuoden 1982 vaalit päätyivät Olof Palmen voittoon. Hän pysyi pääministerinä kuolemaansa saakka.

Entä mikä on tilanne tänä päivänä? Matillinen kokoomus on suomalaisen sisarpuolueensa tavoin omaksunut ja kauan sitten hyvinvointiyhteiskunnan pääpiirteet. Pikemmin näyttää siltä, että laajempi hyvinvointiyhteiskunnan kritisointi johtaa vanhojen hyvinvoinnin puolustajien kannatuksen lisääntymiseen. Heistä on tullut uusi konservatiivinen taho.

Ruotsin malli on maailmankuulu. Siitä voidaan käyttää nimitystä skandinaavinen malli, mutta silloinkin Ruotsin ratkaisut ovat sen ytimessä. Ruotsin mallin pohjalla ovat sotien aikana ja sen jälkeen kertynyt kansallisvarallisuus, kun Ruotsi onnistui pysymään varsinaisten sotatoimien ulkopuolella. Lisäksi Ruotsin elinkeinoelämä kukoisti 1950- ja 1960-luvulla. Bruttokansantuotteen kasvu oli ripeää (vuonna 1964 peräti 7 prosenttia). Ruotsista ei voi kaiken tasa-arvokoohotuksen keskellä sanoa, että se on luokkayhteiskunnasta vapaa, pikemminkin päinvastoin. Minusta on näyttänyt siltä, että ruotsalaisen yhteiskunnan toimivuus perustuu, ei niinkään luokkaerojen väistymiseen, vaan pikemminkin siihen, että eri luokat ovat tulleet toimeen keskenään erittäin hyvin.

Palmen mallin nimi voisi olla demokraattinen sosialismi. Se ei kuitenkaan suuntautunut elinkeinoelämää vastaan. Asia on päinvastoin, kuten Berggren toteaa: ”Palmen ajatus ´vahvasta yhteiskunnasta´, joka lisäisi yksilön valinnanmahdollisuuksia, suorastaan edellytti tehokasta ja kilpailun oloissa toimivaa elinkeinoelämää”.

Onko siis Ruotsin malli lopullinen? ”Historia jatkuu” -teemaan ei voi sisällyttää tällaista ajatusta. Mikään ei ole lopullista. Ruotsalaiset ovat kuitenkin onnistuneet hätkähdyttämään kerta toisensa jälkeen onnistuneen tuntuisilla ratkaisuilla.

Kirjoitan tätä Tall Ships Races -tapahtuman jälkitunnelmissa. Kun katselin laivojen poistumista Hietalahdesta, niin jälleen se oli ruotsalainen laiva, joka onnistui hätkähdyttämään: laivan kanuunat (tosiasiassa ruutipanokset räjäytettiin laivan sisällä) jyrähtivät sellaisella paukkeella, että ääni mahtoi kuulua Mäntsälään saakka. Jälleen ruotsalaiset pääsivät luomaan ikimuistettavan hetken.

…………………………………….

Ruotsalaisille järjestelmä on ollut aina tärkeä. Jos tarvitaan toisten yläpuolelle jokin hahmo, niin olkoon hän sitten Tage Erlanderin tai Per Albin Hanssonin kaltainen ”kansakunnan isä”. Siihen muottiin Palme oli aivan liian ärhäkkä. Jos siis huipulle nousee Palmen kaltainen ihminen, joka Muhammad Alin tavoin ”liiteli kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen”, on hän järjestelmälle liikaa. Palme oli monin tavoin vihattu mies, mutta hänellä oli myös vankkumattomat kannattajansa.

Kun Palmen vanha ystävä Bertil Östergren päätti kirjoittaa ilkeämielisen kirjan Palmesta (Vem är Olof Palme?), antoi tämä – tietäen Östergrenin tarkoitusperän – pari haastattelua kirjaa varten! Näin voi käyttäytyä vain henkilö, joka on läpikotaisin taistelunhaluinen. Kun tähän lisätään äärimmäinen työteliäisyys hänen oikeana pitämiensä asioiden puolesta, alkaa kokonaisuus olla kasassa muutamin pelkistetyin vedoin.

Palme kävi sisällään taistelun kollektiivisten vaatimusten ja yksilön mahdollisuuksien laajentamisen välillä. Palme koki, että ihmiset vaativat kollektiivisesti hyvinvointipalveluja, missä hän varmaan oli oikeassa. Mutta miten tähän sopii yksilöllisten mahdollisuuksien laajentaminen? Siten - Palmen mukaan – että edellinen mahdollisti jälkimmäisen. Hän ei nähnyt ristiriitaa näiden kahden välillä ja suurin osa ruotsalaisista oli – ja on edelleen - samaa mieltä hänen kanssaan.

Elämänsä viimeisinä vuosina Palme näyttää pohtineen yhteiskunnan liikkeen syklisyyttä amerikkalaisen historioitsijan Arthur Schlesingerin opastamana. Palme jopa halusi säästää paukkuja vuoden 1988 vaaleihin joiden aikaan hän oletti uusliberalismin vastasyklin olevan päällä. Vuoden 1985 vaalit menivät oikeistoaallon (uusliberalismin rynnäkön) torjuntataistelun merkeissä. Palme selvisi voittajana 45 prosentin kannatuksen turvin. Hän ei ollut todistamassa minkälainen tilanne vallitsi vuonna 1988, mutta yleisesti ottaen Schlesingerin syklisyysajattelu oli liian kaavamainen. Ehkä Palmen ajatuksissa siinsi vuosi 1988 hyvinvointiyhteiskunnan seuraavan vaiheen käynnistysvuotena.

Miten näen menneen tulevaisuuden nyt? Uusliberalismi ei ollut ohi vuonna 1988 eikä edes seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana. Oikean reunan vaatima uusliberalistinen ”järjestelmän vaihdos” on sekin toteutumatta. Palmen perinnön näkökulmasta on syytä todeta, että sykli ja vastasykli (tai hegeliläis-marxilaisittain teesi ja antiteesi) eivät näytä edenneen kausaalisesti. En itsekään ole pystynyt löytämään varmaa syytä, miksi sykli (uusliberalismi) ja sen vastasykli (keynesiläinen sykli) ovat voimassa samanaikaisesti muodostamatta synteesiä. Ehkä avain on poliittisen ilmapiirin polarisoitumisessa. Se pirstoo normaalit syy-seuraussuhteet ja jättää epävarmuuden ilmapiirin keskuuteemme.

Henrik Berggren lopettaa Olof Palmen elämäkerran siihen kylmään helmikuun päivään, jolloin Palmen elämä päättyi. Ratkaisu on oikea. Sen jälkeen alkoi Palmen toinen elämä, legendana.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Pikajuoksuparatiisiin luikerteli dopingkäärme

Helsingin olympiakisoissa juoksivat Jamaikan maajoukkueessa silloiset huippupikajuoksijat Herbert McKenley, George Rhoden ja Arthur Wint. Näistä herroista kertoi kiehtovasti aikanaan Roberto L. Quercetani teoksessaan Kilpakenttien kuninkaat (1965). Luin tuon kirjan edestakaisin monta kertaa ja sillä on edelleen paikka kirjahyllyssäni. Jamaikalaiset olivat aikamoisia persoonallisuuksia sekä juoksijoina että henkilöinä. Herbert McKenleystä Quercetani kertoi juttua, että hän keksi uuden harjoitusmenetelmän: pysy kunnossa kilpailemalla! No, kyllä sillä menolla kunto lopahti kesken kaiken. Joka tapauksessa herrojen menestys oli vaikuttava olympiakisoissa.

Mutta se on osa Jamaikan kunniakasta pikajuoksuhistoriaa. Jotenkin jamaikalaiset katosivat välillä lähes kokonaan kuvasta. Tilalle tuli uusia sankareita eksoottisista paikoista kuten Trinidad & Tobagosta. Muistan yksittäisen jamaikalaisen sprintteritähden Lennox Millerin (1968, 1972). Ja sitten oli keskimatkojen juoksija George Kerrin....

Jamaikalaisten uusi tuleminen on tapahtunut viimeisen neljännesvuosisadan aikana ensin yksittäisinä huippuina, sitten massiivisena invaasiona. Moni saattaa muistaa yksittäisten tähdenlentojen ajan, johon kuuluivat mm. Donald Quarrie, kestotähti Merlene Ottey, Grace Jackson ja Juliet Cuthbert. Mutta viimeisten 10 vuoden tykitys on ollut vertaansa vailla. Jamaikalaisten menestystä on aina silloin tällöin epäilty dopingin käytöstä johtuvaksi. Kuitenkin vahvoilla on ollut toisenlainen selitys: jamaikalaiset ovat kehonrakenteeltaan sprintterityyppiä ja kun oikeantyppinen valmennus on kohdannut lahjakkuudet, on tulos ollut häikäisevä.

Keitä heitä on ollutkaan: Aleen Bailey, Sheri-Ann Brooks, Bert Cameron, Veronica Campbell-Brown, Nesta Carter, Shelly-Ann Fraser, Sandie Richards, Sherone Simpson, Kerron Stewart, Novlene Williams, Sherica Williams, Michael Frater ja tietenkin Asafa Powell, Yohan Blake ja Usain Bolt. Huikea joukko maailman parhaita sprinttereitä. Parhaimmillaan on tuntunut, että olympiakisojen ja maailmanmestaruuskisojen asetelma on ollut pikajuoksuissa Jamaika vastaan muu maailma. Edes USA ei ole ajoittain pystynyt vastaamaan jamaikalaisten vyörytykseen.

Sitten tullaan toisenlaiseen historiaan: useat edellä luetelluista ovat käyttäneet doping-aineita. Mutta niin ovat pohjoisen Amerikan juoksijatkin: Florence Griffith-Joyner, Ben Johnson, Tim Montgomery, Marion Jones, Justin Gatlin ja nyt viimeksi Tyson Gay.

Kysymys on laajemmasta ilmiöstä. On kysyttävä vakavasti onko kenelläkään asiaa maailman pikajuoksuhuipulle ilman dopingia. En epäile, etteikö huipulla voitaisi juosta puhtain keinoin 10,00 tai 11.00 paikkeilla olevia aikoja. Siitä eteenpäin onkin sitten vaikeaa.

Ehkä karmeimmat esimerkit pikajuoksujen doping-historiassa ovat Ben Johnson ja edesmennyt Florence Griffith-Joyner. Muistikuvani kertovat molemmista saman tarinan: he etenivät pikajuoksuissa tietylle tasolle ja edistyminen pysähtyi siihen. Maailman huipulle ajat eivät riittäneet. Ilmeisesti molemmat päätyivät samaan ratkaisuun: terävimpään kärkeen pääsy edellytti kiellettyjen aineiden käyttöä. Ja kun vauhtiin päästiin, lisättiin käyttöä oikein ronskisti. Giffith-Joyner ei koskaan jäänyt kiinni dopingista, mutta esitän – kuten moni muukin - raskaan epäilyn, että hän on käyttänyt kiellettyjä aineita.

Minusta tuntuu, että nykyiset huiput eivät enää odottele, että kehitys kaurapuuropohjalta pysähtyy. Doping on alusta lähtien mukana vauhdittamassa juoksuja. Puheet jamaikalaisten erityislahjakkuudesta pikajuoksuissa voitaneen unohtaa. Aivan liian moni on jäänyt kiinni, jotta maine voitaisiin palauttaa.

Mitä tämä merkitsee yleisurheilun kannalta? Vähintäänkin harmittavaa on, että yleisurheilun maine kärsii. Monet pitävät yleisurheilua sinä alkuperäisenä urheilulajina, mutta monet muut lajit ovat ohittaneet sen suosiossa. Vaikka vähän jokaisella lajilla on omat ongelmansa, ei voi välttyä ajattelemasta tilannetta, jossa suuret rahoittajat vetäytyvät esimerkiksi yleisurheilun GP-kisojen rahoituksesta, jolloin yleisurheilu viimeistään leimautuu toisen luokan urheiluksi.

Olen lukuisissa blogikirjoituksissa pohtinut doping-ongelmaa enkä pysty tietenkään esittämään mitään ratkaisevaa parannuslääkettä. Valvontaa ei pystytä saamaan kattavaksi. Urheilija voi vetäytyä harjoittelemaan johonkin eksoottiseen paikkaan ja käyttää aineita haluamallaan tavalla. Monien aineiden vaikutus on niin lyhytaikainen, että moni selviää tällä tavoin pälkähästä (eri asia on, mitä näytteistä myöhemmin paljastuu, kun näytteet säilötään myöhempää analyysia varten). Pahimmillaan dopingin käyttö on täysin organisoitua ”patrioottista” toimintaa: Right or wrong, my country!

Erikseen ovat siten Turkki tai Valko-Venäjä ja vastaavat maat, jossa kielletyt aineet ovat valtiosalaisuus. No, ehkä nämäkin salaisuudet ovat murtumassa. Huipulle pääsy on monelle niin tärkeää, että riski kannattaa ottaa, GP-kisojen palkintorahoja tai saatuja mainospalkkioita on vaikea jälkikäteen periä pois. Ainakin taloudellinen hyöty jää, vaikka maine meneekin.

Yksi vaihtoehto, jota moni penkkiurheilija soveltaa on kyynisyys: on hienoa kun oman maan poika tai tyttö on päässyt huipulle. Jos urheilija sitten jää kiinni dopingista, voi käynnistää syyttelykampanjan tai sitten vain todetaan, että olipa huono säkä, kaikkihan käyttävät.

Moni median edustaja tai penkkiurheilija pesee omantuntonsa rajulla syytöskampanjalla: petit luottamuksen, niin paljon kuin sinulta odotimme! Raukkamainen temppu! Urheilijan selitykset eivät nekään ole kaksisia: minua on petetty, joku on pistänyt aineita salaa kehooni, minulle vakuutettiin, että aineet olivat sallittuja….. Moni on antanut omantuntonsa venyä, kun on sanottu, että aine ei näy dopingtestissä.

Olen aika tavalla kyllästynyt paheksumaan mitään käyttäytymistä. Selitykset ovat selityksiä ja lopulta keskustelu selityksistä muuttuu vain eri menettelytapojen sekavaksi kirjoksi.

Niitäkin on, jotka sallisivat dopingin: jokainen tuhotkoon omaa maksaansa haluamallaan tavalla. Tarkoitus pyhittää keinot, mutta vastuu on laajempi, koska esimerkillä vaikutetaan. Pian myös junioriurheilussa otettaisiin riskejä eikä tätä riskiä haluta ottaa.

Moni doping-käyttäjä kokee urheilu-uran jälkeen moraalisen krapulan, ehkä kohtalokkaankin, kun joutuu mielessään – säilytettyään aktiiviurallaan puhtaan urheilijan maineen – pohtimaan syntyjä syviä. Yhtä hyvin piinkova kaveri saattaa vuosikymmeniä nauttia vilpillisin keinoin saavutettujen tulosten tuomasta gloriasta.

Moniin vanhoihin lajeihin suhtaudutaan kiellettyjen aineiden käytössä kriittisesti, kun taas monissa kovan luokan ammattilajeissa katsotaan doping-ongelmaa sormien läpi. Ihmetellään vain jonkin huipun ennenaikaista kuolemaa. Eri urheilulajit ovat erilaisessa asemassa.

Yksinkertaisimmat keinot edetä doping-valvonnassa ovat rangaistusten kiristäminen ja testausmenetelmien parantaminen. Joihinkin potentiaalisiin käyttäjiin nämä tehoavat.

Muutos tapahtuu, kun lakkaamme ihailemasta, kuka suoriutuu nopeammin, korkeammalle voimakkaammin. Ihmiskunnan olemassaolo perustuu kuitenkin kilvoitteluun. Siksi löytyy aina ihmisiä, jotka pyrkivät sääntöjen vastaisin keinoin kaventamaan eroa huippuihin tai sitten hakemaan ylivoimaista etua kanssaihmisiin.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Tage, Olof ja modernin hyvinvointiyhteiskunnan juuret

Kesälukemisena olen pieninä annoksina lukenut Olof Palmen elämäkertaa ”Edessä ihana tulevaisuus”. Se on kiehtova kertomus ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittymisestä. Synnystä ei tässä ehkä voida puhua, sillä ruotsalaisen mallin juuret ulottuvat vuosisadan alkuun ja varsinaisen ”kansankodin” syntymä 1920- ja 30-luvulle.

Tässä kirjoituksessa seurailen pitkäaikaisen sodanjälkeisen pääministerin Tage Erlanderin ja hänen seuraajansa Olof Palmen keskinäistä suhdetta ja keskinäisiä vaiheita ruotsalaisen ”vahvan yhteiskunnan” luomisessa erityisesti 1950-luvulla. Tämä on tarina Iso-Tagesta (Erlander oli isokokoinen fyysisesti) ja 174 senttisestä Pikku-Olofista. Henkisesti molemmat ovat vaikuttavia persoonia, mutta kuitenkin eri tavalla. Erlander (pääministerinä 1946-1969)on eräänlainen kansakunnan isähahmo ja sitä hän oli myös Palmelle. Palmelle on taas ominaista tietty luonteen teräväreunaisuus ja nopea äly. Toisaalta, kyllähän Erlanderkin osasi olla pureva. Erlander oli pääministerinä peräti 23 vuotta (1946-1969), joka sopisi vaikkapa diktatuuriin, mutta kaikki valinnat tehtiin viimeisen päälle demokraattisesti.

”Edessä ihana tulevaisuus” -teoksessa viitataan Erlanderin julkaistuihin päiväkirjoihin, jotka toivat paljon uuttaa hänen muotokuvaansa. Erlanderille oli ominaista alituinen huoli puolueensa tulevaisuudesta. Hän koki olevansa jatkuvasti uhattuna ja tutkaili alituiseen paitsi muiden ihmisten edesottamuksia niin myös itseään. Hän oli siis ihminen, joka oli ja eli ammatikseen ”huolien vallassa”. Kun vaaleissa sosialidemokraatit keräsivät jatkuvasti nykynäkökulmasta hätkähdyttävät, likipitäen 50 prosentin kannatusluvut, niin tällainen huolissaan olo tuntuu vähintään liioitellulta. Mutta ehkäpä kannatus säilyi korkealla juuri tästä syystä: Erlander koki, että oli pakko tarttua jokaiseen kannatusta uhkaavaan haasteeseen.

Olof Palme oli puolueen nuorisotähti 1940-luvulla. Hän osoitti johtajataipumuksensa jo yliopistopoliitikkona. Erlander pani merkille ilmeisesti hyvin varhain Palmen lahjakkuuden ja otti hänet avustajakseen vuonna 1953. Palmelle ei selvästikään ollut kirkasta kuvaa ”mikä hänestä tulee isona”, diplomaatti, korkea virkamies, ammattiupseeri(!)…... Hän oli niitä onnellisia, joiden ei tarvinnut itse keksiä vaihtoehtoja: muut kehittivät niitä hänen puolestaan. Vahvalla kunnianhimolla ja vaikuttamishalulla varustettu Palme valitsi politiikan. Valinta on jälkikäteen ajateltuna luonteva, sillä hän oli selvästi ”poliittinen eläin”.

Paljon on pohdittu Palmen yläluokkaista taustaa. Monelle suvussa tuli yllätyksenä, että Palme valitsi sosialidemokraattisen puolueen. Yhdeksi syyksi Palme itse on esittänyt stipendivuoden Yhdysvalloissa heti sodan jälkeen. Ilmeisesti hän vakuuttui ”vahvan yhteiskunnan” vaihtoehdosta jo tuolloin. Hänen kansainvälisyysulottuvuutensa liittyy henkilökohtaisiin ominaisuuksiin: hän oli kiistaton, kielitaitoinen monialainen lahjakkuus, jolle ei riittänyt kotimaan hiekkalaatikko. Eläkejärjestelmän kehittäminen, oma ydinase, solidaarisuus kehitysmaita kohtaan, maailmanpolitiikka … kaikki soveltuivat hänelle.

Mielestäni Ruotsin malli kehittyi suotuisasti juuri Erlanderin ja Palmen loistavan vuorovaikutuksen ja työnjaon ansiosta. Kaiken kaikkiaan ”Edessä ihana tulevaisuus” antaa kuvan, että heidän keskinäinen suhteensa oli aivan erityinen, eräänlainen symbioosi. Palme valmisteli ohjelmat ja kirjoitti puheet Erlanderin hengessä ja Erlander vaikutusvallallaan ajoi asiat läpi. ”Missä on Palme” oli Erlanderin vakiokysymyksiä. Hän oli selvästi riippuvainen adjutantistaan ja seuraajastaan.

Helposti tällainen suhde johtaa jossain vaiheessa keskinäiseen kilpailuun. Tästä ei ole havaintoa. Voisi ehkä sanoa, että Palme valmisteli asiat, toimi generaattorina, mutta molemmat olivat äärimmäisen työteliäitä moottorimiehiä. Palme oli liian kiistanalainen ja ärhäkkä suustaan, jotta hän olisi yksin pärjännyt 1950- ja 1960-luvulla. Tarvittiin Erlanderin poliittista osaamista ja auktoriteettia.

Erlander ja Palme olivat myös politiikan sisällössä hyvin samoilla linjoilla. Ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suuntaviivat ja ääriviivat määriteltiin hyvin pitkälle 1950-luvun jälkipuoliskolla. Erlanderin ja Palmen tavoitteet on johdettavissa Maslowin hierarkiasta, jonka mukaan ihmisten tarpeet voitiin määrittää eräänlaiseksi nousevien tasojen rakennelmaksi. Maslowin tavoitteena oli sellaisen yhteiskunnan luominen, jossa ”mahdollisimman monet ihmiset kykenevät itsensä toteuttamiseen”.

Palme ja Erlander sovelsivat tätä tavoitteistoa tietoisesti tai tiedostamatta 1950-luvun jälkipuoliskolla. Kansankodissa 1930-luvulla pyrittiin täyttämään ”vain” ihmisten perustarpeet. Nyt, 1950-luvulla, piti tyydyttää ihmisten kasvavat odotukset. Uusin tavoitteisiin tuli pyrkiä ”vahvan yhteiskunnan” avulla. Oli sovitettava yhteen henkilökohtaiset elintason laajentamispyrkimykset (oma asunto, oma auto…) ja mahdollinen sairastuminen tai työttömäksi joutuminen. Erlander ilmaisi tämän seuraavasti: ”sosiaalipolitiikan keinoin on taattava elintason säilyminen kutakuinkin entisellään” epäonnen kohdatessa. Konkreettisesti päämääriin päästiin mm. uuden sairausvakuutuslain ja uuden työeläkelain avulla.

Kysymys ei ollut kuitenkaan pelkästään sairaudesta ja eläkkeistä. Kaikki kansalaiset piti saada uusien palvelujen piiriin, joihin kuuluivat koulutus, terveydenhoito, kulttuuri, vapaa-ajanvietto, liikenne- ja viestintäyhteydet.

”Vahva yhteiskunta” tuli porvarillisten tahojen korostamien vapaaehtoislähtöisten palvelujen sijaan. Uusi ajattelu löi läpi kansalaisten keskuudessa. Vaihtoehtokin esitettiin (Gustav Möller). Sen mukaan valtio olisi vastannut yleisestä perusturvasta, mutta ammattijärjestöt ja kansanliikkeet ”muista sosiaaliavun muodoista”. Erlanderin ja Palmen linja kuitenkin voitti.

Ajatus siitä, että kansalaiset ikään kuin velvoittivat – asettivat vaatimuksen – valtiovallalle hyvinvoinnin lisäämistarpeista on mielenkiintoinen. Palme ja Erlander lähtivät siitä, että näihin vaatimuksiin oli vastattava. Jo tuolloin keskusteltiin kansalaisten oma-aloitteisuuden häviämisestä ja byrokratiasta. Tosi- asiassa vaihtoehtoja ei ollut. Kansalaiset antoivat tukensa johtokaksikolle. Linjaukset varmistivat Erlanderin ja Palmen vallassa pysymisen pitkälle eteenpäin. Ruotsista tuli viimeistään 1960-luvulla ”mallimaa” ja erittäin korkean elintason maa.

Entä miltä Palmen ja Erlanderin työ näyttää tämän päivän näkökulmasta?

Erlanderin ja Palmen eräänä lähtökohtana hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä olivat kansalaisten ”kasvavat odotukset”. Hyvinvointiyhteiskunnan edistysaskeleet ja saavutukset 1950- ja 1960-luvulla ovat mielestäni eräänlainen historian merkkiteos. Voidaan pohtia oliko tämä ponnistus tavallaan ylisuoritus. Pystyivätkö ihmiset siitä ajankohdasta eteenpäin täyttämään itse hyvinvointiyhteiskunnan heille heittämät vaateet? Monet ovat tänä päivänä valmiit mielessään esittämään väitteen, että ihmiset eivät ole ottaneet heihin kohdistuvaa haastetta oikein vastaan.

Kokemusperäisesti uskaltaisin sanoa että ”nälkä kasvaa syödessä”, ts. kun ihmisille annetaan etuja, he eivät ole kovin pitkään kiitollisia saavutetusta. Vähän ajan kuluttua vaaditaan lisää hyvää. Kansalaisten – ja heidän puolestaan etuja ajavien poliitikkojen – pitäisi asettaa vastatusten tarjottavat edut ja oma vastuu. Kas siinä pulma.

Tämän ajan netin mielipidesivut ovat pullollaan syytöksiä sosiaaliturvan väärinkäytöstä. Hyvinvointiyhteiskunta edellyttää siis korkeaa moraalia ja epäillään, että kaikki eivät vastavuoroisesti panosta itse hyvinvointiyhteiskunnan eteen riittävästi (kouluta itseään, elä terveellisesti hae aktiivisesti töitä jne.). Mutta ehkä tämä ei ole kuitenkaan kaiken ytimessä. Onko aika ajamassa nykymallisen hyvinvointiyhteiskunnan ohi. Itse asiassa tässä voisi viitata globaaliin kehitykseen. Se ei selvästikään suosi kansallisvaltion sisälle rakennettua hyvinvoivien ihmisten yhteiskuntaa, vaan pyrkii pikemminkin pirstomaan sen.

Tarvitaan siis jotain muuta. Meillä Suomessa kuuluisa Pekka Himasen tulevaisuustutkimus (”Sininen kirja” on sen välitodistus) pyrkii löytämään vastauksen tähän haasteeseen. Himanen on asettanut tavoitteekseen luoda ”Hyvinvointiyhteiskunta 2.0:n”. Ajatus on, että vanhaa ei tuhota, vaan evoluution kautta pyritään sovittamaan vanhan hyvinvointiyhteiskunnan parhaat piirteet muuttuneeseen maailmaan. Lisäksi tarvitaan jotain merkittävää uutta. Onnea ja menestystä pohdinnoille!

Ruotsalaisittain voisi miettiä olisiko alkuperäinen kansankoti ollut Hyvinvointiyhteiskunta 1.0 ja Erlanderin ja Palmen versio 2.0. Nyt tehty tai meneillään oleva uudistustyö edustaisi versiota 3.0.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Työtä on, mutta ei työttömille

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa ”Työttömyys ei aina poista työvoimapulaa” 12.7.2013 puututaan työttömyyden ja työllisyyden problematiikkaan oivaltavalla tavalla. Kirjoituksessa mainitaan esimerkiksi yleinen harhaluulo, että Suomessa ei tarvita ulkomaista työvoimaa, koska meillä on omiakin työttömiä. Tällainen ajatus perustuu lapiotyöaikaan. Tosiasiassa koko työmarkkina on eriytynyt, niin myöskin työtehtävät ja töiden vaatimustaso.

Aivan oikein kirjoituksessa tuodaan esille peliala sellaisena toimialana, joka potee työvoimapulaa. Tarkentaisin, että pelialalla tarvitaan oikeanlaista työvoimaa. Asia on sanottava niin kuin se on: työntekijöiden välillä on valtavia tehokkuuseroja esimerkiksi ohjelmistoalalla. Tarvitaan ulkomaista työvoimaa täyttämään suomalaisten jättämiä osaamisaukkoja.

Tästä joudutaan helposti toiseen ongelmaan, joka mielestäni on myös väärinkäsitysten aiheena. Kuvitellaan että ulkomaista työvoimaa voidaan lajitella ”työperäisesti”, ts. että voitaisiin valikoida jo rajalla ne, jotka ovat osaavia ja työteliäitä. Muut jääkööt ulkopuolelle. Nykyisillä – ja vähän tiukemmillakin - vapausasteilla on mahdotonta ja epäreilua lajitella ihmisiä tällä tavalla. Myös on muistettava, että ihmiset voivat täällä olonsa aikana muuttua: joku viihtyy ja motivoituu, joku turhautuu.

Kysymys on mielestäni vähän samantapaisesta valikoinnista kuin mitä ajatellaan yritystuista. Että jätettäisiin vain ne tuet voimaan, jotka tuottavat ja muut hylätään. Voin varmasti sanoa, että tältä pohjalta tulokset jäisivät heikoiksi. Riskejä on pakko ottaa myös tukipolitiikassa, ja välillä erehdytään. Samalla tavalla työmarkkinoilla tulee virheinvestointeja inhimilliseen pääomaan.

Pääkirjoituksessa viitataan henkilöihin, jotka välttelevät työtä. Kyllä heitäkin on, mutta ei sellaisia määriä, että he liikuttelisivat työmarkkinoita oleellisella tavalla. Kolmas asia, johon kirjoituksessa puututaan ovat työt, joiden työehdot tai palkka eivät houkuttele. Lehti ei mene pitemmälle, mutta tosiasia on, että työn tarjonnassa on sellaisia töitä, että ainakin minä kehottaisin olemaan vastaanottamatta joitakin ruputöitä olemattomalla palkalla. Tällaisia paikkoja syntyy esimerkiksi niin, että työmäärä on sidottu tulokseen tavalla, joka ei ole realistinen. Pölynimureita ei myydä joka 15. minuutti ovelta ovelle myynnillä. Jotenkin minulla on näkemys, että huonojen työpaikkojen määrä on kasvanut. Työmarkkina on joiltakin osin degeneroitunut.

Neljänneksi: pohjoinen-etelä -akseli on Suomen haaste. Pohjoisessa väki ja työt vähenevät, eivätkä ne etelän taantumassa lisäänny vastaavassa suhteessa. Yksi merkittävä seuraamus on asuntojen hinnat, jotka sitovat työvoimaa asumispaikkakunnalle. On helppo vaatia myymään asunto pohjoisessa, mutta kuka haluaa tehdä 100 000 euron ”tappion” muuttaessaan etelään. Tullaan jälleen Suomen omistusasumista suosivaan järjestelmään. Runsaampi vuokra-asuntotarjonta tarjoaisi joustoelementin työmarkkinoille.

Mitä pitäisi tehdä? Meillä ei enää ole lapiotöitä, jotka toimisivat työvoimareservinä. Eikä ennen muinoinen systeemi enää toimisi, jossa ihmiset pakotettiin muuttamaan kauas kotoaan valtion työttömyystöihin. Lähes ainoa varma keino on koulutuksen monipuolisuuden ja räätälöinnin edelleen lisääminen. Tutkintotavoitteisuus - niin tärkeää kuin se olikin hyvinvointiyhteiskuntaa luotaessa - olisi sekin alistettava kriittiseen tarkasteluun. On pakko sovittaa koulutusta tarpeeseen ja tarvittaessa on tingittävä tutkintopainotteisuudesta.

Opiskeluun liitettävä työharjoittelu on edelleen kehitysvaiheessa. Oppisopimusta vierastetaan osin aiheesta sen byrokraattisuuden takia, mutta osin myös ennakkoluuloista johtuen. Yrittäjät ovat varsin haluttomia tekemään paperitöitä. Kuitenkin he suhtautuvat yleensä kriittisesti vastikkeettoman rahan jakamiseen. Siksi on pakko kontrolloida yhteiskunnan rahoituspanoksia.

Meillä on kasvanut kuilu osaamista vaativien töiden ja työntekijöiden valmiuksien välillä. Osalle työvoimasta olisi tarjottava ”työnluonteista työtä”, jossa tehty työ palkittaisiin aktiivisuuden mukaan. Saksalaista mallia, jossa on luotu toiset työmarkkinat kuitenkin vierastan. Meidän on luotava ikioma malli, jossa työ on järkevää ja järkevästi palkattua ja työntekijän itsekunnioitus säilyy.

Steven Elopin Blowup

Tajuavatko ihmiset minkälaisen innovaation nokialaiset ovat tehneet uudessa Nokia 1020:ssa? Ja tajuavatko he sen itse? Kun Elop on viitannut siihen, että syksyllä tulee uusi mullistava tuote, niin se ei ehkä sittenkään ole tabletti (tablettikin varmaan ilmestyy). Miten olisi kamera? Sehän Nokialla jo itseasiassa on. Jos Lumia 1020:sta pudotetaan pois kovan puhelinkilpailun siihen pakottamia ominaisuuksia, voisi kameran ympärille rakentaa uuden ekosysteemin, eikä tämä uusi ekosysteemi sulje mitenkään puhelinominaisuuksia pois.

Wired lehden toimittaja sen sanoi ääneen: jos tämä (Lumia 1020) olisi Applen tuote, internet räjähtäisi. Alkaisi kaikkien aikojen hypetys.

Olen edelleen sitä mieltä - harkinnankin jälkeen – että tämä Nokian uusi luomus ja siitä kehitetyt jatkotuotteet takaavat sille menestyksen jatkossa. Vain brutaali, kateuden sekainen, asenteellinen propaganda voi sen estää. Mutta juuri sillä yritetään Nokia mitätöidä. Nokialla ollaan varmaan varauduttu tähän. Mutta siitä kamerasta. Maailma on täynnä toinen toistaan hienompia kuvaamisvälineitä, mutta Lumia 1020:n myötä Nokia on löytänyt uuden lähestymistavan koko kuvaamiseen. 41 megapikseliä ei ole mikään yläraja, eikä se ole edes asian ytimessä. Kameran ympärille voidaan kehittää sellainen ominaisuuksien kirjo, että läpimurtoa voidaan jo ennakoida.

Mikä saa minut uskomaan kameraan? Ainakin Carl Zeissin (nykyisin pelkkä Zeiss) mukanaolo on viimeistään nyt osoittautunut loistavaksi oivallukseksi. Tarvitaanko vielä liittoutumista jonkin tahon kanssa? Kamerateknologiayritys? Se jää nähtäväksi.

Suomalaisen elinkeinoelämän kannalta nokialaisten innovaatiot ovat käänteentekeviä. Juuri tällainen saa minut uskomaan modernin ”ohjelmointiteollisuuden” uuteen nousuun Suomessa. Teknologiteollisuus ei ole kuolemassa Suomesta.

Niin, se oli Michelangelo Antonioni, joka elokuvassaan Blowup ratkaisi murhamysteerin kuvasuurennoksen avulla. Steven Elopin mysteeri voitaisiin ratkaista ”Elopin Blowupin” avulla. Neula on vihdoin löytymässä heinäsuovasta.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Nokia ja neula heinäsuovassa

Katsoin juuri New Yorkista tulleen Nokian uutuuspuhelimen Lumia 1020:n esittelytilaisuuden livenä. Täytyy sanoa, että ihailin Steven Elopin esiintymiskykyä. Hän hallitsi sekä ulkoisen esiintymisen että substanssin. Ei merkkiäkään ulkoaopettelusta, vain suoraa puhevirtaa. Ei takeltelua (yksi pieni virhe jonka hän salamannopeasti korjasi), vaan esimerkki siitä, miten homma otetaan haltuun. New Yorkiin kokoontunut media oli jotenkin kyynistä: onhan näitä nähty. Joka tapauksessa paras Nokian puhelimen julkistustilaisuus tähän mennessä.

Show oli rakennettu tarkoituksellisesti Steven Elopin ja Nokian varaan. Haluaisin korostaa kuinka Nokia oli illan ainut päätähti. Muutkin ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka vähäinen rooli Microsoftilla oli. Tämä ei voi olla sattumaa. Kieltämättä tilanne oli sellainen, että uusi puhelin olisi ansainnut Windows 8.1:n taakseen, mutta nyt tullaan toimeen näillä eväillä. Siksikin oli tärkeää, että Nokian innovaatioille annettiin ensisija, ei Microsoftille.

Lehdistötilaisuudessa rohjettiin median taholta kritisoida operaattori AT&T:n roolia aiempien julkistusten vaatimattomista panostuksista. Heikkoudet ovat johtuneet nimenomaan AT&T:n myyntihenkilöstön vaisuista panostuksista puhelimen myyntitilanteissa. Täytyy toivoa, että AT&T Mobilityn toimitusjohtaja Ralph de la Vegan ylistyspuheet julkistustilaisuudessa näkyvät myös käytännön markkinointi- ja myyntityössä.

Itse toivoisin vilpittömästi Nokialle onnistumista. Uusi kamerapuhelin on loistava tuote ja vain kateelliset ja kilpailijoiden asialla olevat voivat vähätellä sitä.

Kun olen itse harrastanut järjestelmäkamerakuvausta noin 35 vuoden ajan, olin innoissani uuden puhelimen ominaisuuksista. Aivan loistava idea oli demonstraatio neulan löytymisestä heinäsuovasta. Juuri tätä me kuvaentusiastit olemme odottaneet: että kuvan avulla löytyy jotain, mitä ei paljaalla silmällä hevillä erota. Tämä on mullistava ”päivitys” Michelangelo Antonionin 1960-luvun elokuvaan Blowup!

Itse koin hiukan samantyyppisen kokemuksen, kun tähtäilin uudella Canon PowerShot SX50HS-kameralla kauempana olevia yksityiskohtia. Optisesti 50-kertainen (ja digitaalisesti 100- jopa 200-kertainen) zoom on tehnyt huikean vaikutuksen. Puheet kuvanlaadun heikkenemisestä käsittämättömillä teleasetusten arvoilla voidaan sivuttaa. Kun otin kuvia Canon AE-1 kamerallani 1970-luvun lopulla, en saattanut ymmärtää, että joskus zoom venyy kuin TV-kameroiden optiikka! Jo käyttämäni Lumia 920 riittää useimpiin kuvaustilanteisiin. Vain hyvin laajakulmaisissa otoksissa ja makrokuvauksessa (oikealla makro-objektiivilla) tarvitaan järjestelmäkameraa ja telepäässä edellä mainittua superzoomkameraa.

Mutta takaisin Nokia Lumia 1020:aan…. Minulla on sellainen käsitys, että Nokiaa tahallisesti aliarvioidaan ottamalla esiin sen puhelimista yksityiskohtia, joissa Nokia on aavistuksen heikompi kuin kilpailijansa. Vastaavasti kun Nokia saa puhelimiinsa ominaisuuden, johon muut eivät yllä – kuten nyt uudet kameraulottuvuudet – niin yhtiötä väheksytään toteamalla, että ei tämä ominaisuus mitään ratkaise. Valitettavasti jotkut suomalaiset tuntuvat olevan kärjessä mitätöijien joukossa.

Nokian on lyönyt vetoa kuvan puolesta. Kysymys on tietenkin kuvan ja kameran ympärille rakentuvasta mahtavasta ominaisuuksien kirjosta (mukaan lukien äänenlaatu!). Tämä kokonaisuus nimenomaan ratkaisee. Nyt tuntuu siltä, että Nokia on onnistunut myös ohjelma- ja sovelluspuolella. Myös muiden käyttöön tarkoitetut sovellustyökalut tuntuvat lupaavilta.

Odotan vesi kielellä uusia tuotteita jouluun mennessä. Myös Microsoftilta odotan muutakin kuin huhuja Nokian ostoaikeista.

Jälkikirjoitus 12.7.2013

Pöly ei ole vielä laskeutunut eilisestä julkistuksesta. Silti tekee mieli jatkaa. Aamun lehdet jatkavat samaa "varman päälle" arviointia", eli että ei yksi kärpänen (kamera) kesää tee. Kyllä se on jo tehnyt. Yksi suurimmista virheistä, mitä arvioinneissa esitetään on, että Lumia 1020 toimii vain kameransa varassa. Kun omassa perheessäni on/oli Samsungeja (2 kappaletta) ja Apple (vaihdetiin pois), niin uskallan sanoa näiden kokemusten perusteella, että Nokialla on kaikinpuolin kilpailukykyinen laite. Erot huippuhelimien välillä ovat usein hiuksenhienoja. Niitä pyritään liioittelemaan oman suosikin eduksi.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Maaseutuun kun masentuu, niin sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin

Pari viikkoa sitten (25.6.2013) kirjoitin muuttoliikeen kääntymisestä kehyskunnista osittain pääkaupunkiseudulle blogikirjoituksessa ”Vaihtoehto Mäntsälälle - kirkkaat valot, iso kaupunki” . Nyt Helsingin Sanomat (8.7.2013) on nostanut saman asian esille artikkelissa ”Muuttovirrat kääntyivät taas pääkaupunkiseudulle”.

Toukokuussa julkaistiin tieto, jossa autottomien asuntokuntien määrä on nousssut 54 prosenttiin Helsingissä. Lähteenä oli käytetty Uudenmaan liiton tilastoa. Autoistumisen suunta ohjaa yhteiskuntakehitystä. Siis sama seikka, joka 1980-luvulta lähtien – autojen määrän voimakkaasti lisääntyessä – aiheutti muuttobuumin kehyskuntiin, vaikuttaa nyt – autojen määrän vähentyessä ainakin Helsingissä – päinvastaisesti. Tietenkin tämä on vain yksi - tosin merkittävä - syy muuttoliikkeen aaltoiluun.

Helsingin Sanomien käyttämien asiantuntijoiden mukaan autottomien kotitalouksien lisääntymiseen vaikuttavat mm. parkkipaikkaongelmat, ajokortin hinta ja hyvä joukkoliikenne. Tietenkin taantuma hidastaa myös muuttoa kehyskuntiin kuten Mäntsälässä hyvin selvästi nähtiin 1990-luvun alussa.

Kehyskuntiin muuttajan on varauduttava yhden auton sijasta kahden tai kolmen auton hankkimiseen. Neljäkään autoa ei ole mahdottomuus, jos perheessä on nuoria aikuisia. On selvää, että tämä on myös taloudellinen kysymys. Moni joutuu miettimään kannattaako maaseutuidyllin vuoksi uhrata autoihin niin paljon rahaa kuin nyt tapahtuu.

Kysymys on muuustakin kuin autosta. Jos tänään menee Helsinkiin havaitsee kaupungissa tapahtuneen muutoksen 30 vuoden takaiseen tilanteeseen selvästi. Helsingissä tapahtuu paljon paljon ja palvelut ovat lähellä (vaikka kivijalkakaupat ovatkin katoavaa kansanperinnettä). Kulttuuripalvelujen monipuolisuus on suunnaton etu kehyskuntiin verrattuna. Matkustan itse mielelläni junalla pääkaupungin kultturiharrastusten pariin eikä matka kestä kuin 40 minuuttia. Helsingissä on virikettä ja säpinää. Oman auton käytöstä olen luopunut Helsingin matkoilla täysin. Juna vie, juna tuo.

Onko siis Helsingin olemuksessa tapahtunut syvällisesti vaikuttava muutos? Luultavasti kysymys on vastavuoroisesta muutoksesta: kun ihmiset ovat halunneet viehättävän ja viihtyisän kaupungin, on kaupunki pyrkinyt vastaamaan tähän omin toimenpitein.

Ihmisten aktiviteetit suuntautuvat uudelle tavalla. Vain osa haluaa toteuttaa itseään pihaa raapimalla. Pieni parvekepuutarha riittää. Monet rakastavat liikkua anonyymina joukossa, kuten suurkaupungissa tapahtuu. Toisaalta seuraakin löytyy asukastihentymästä. Olavi Paavolaisen tapainen huumaantuminen suurkaupungin sykkeestä on tarttunut moniin stadilaisiin.

Onko maaseutuasumisen erään muodon eli mökkikulttuurin muutokset yhteydessä uuteen kaupunkimaisen elämänmuodon nousuun? Hiipuuko mökkikulttuuri uuden citykulttuurin tieltä? Voi olla, että autottomuuden lisääntyminen on yhteydessä siihen, että nuoret eivät ole enää yhtä innostuneita kesämökeistä kuin 60-vuotiaat: tarvitaan asennetta, jotta selviää kahden työleirin – omakotitalon ja mökin – loukusta.

Vielä on syytä korostaa, että muutokset eivät ole ilmiselviä. Autojen määrä 1000 asukasta kohden lisääntyy edelleen Helsingissä – tosin hitaasti. Toisaalta liikennekäytössä olevien autojen määrä on taas vähentynyt. Monet seikat vaikuttavat siis ristiin ja sen takia on vaikea oivaltaa muutoksen ydintä.

Maaseudulla tarvittavien autojen lisäksi on syytä jälleen kerrata asumiskustannusten vaikutuksia elämiseen. Hyvinkään asuntomessuilla (2013) näyttävät omakotitalojen hinnat vaihtelevan 315 000 eurosta 834 000 euroon. Kenellä on varaa tällaiseen? Pankinjohtaja vastaa: melkein kenellä tahansa, kun pankista saa rahaa ”helposti” ja ”halvalla”. Todellisuudessa hinnat ovat kyllä sitä luokkaa, että Helsinki voi olla aito vaihtoehto asumiselle. Pääkaupungista saa 50 neliön huoneiston helposti vaikkapa 230 000 eurolla (eikä tässä ole haettu halvinta aluetta). Jos siis 315 000 euron omakotitaloon lisätään kahden auton hinta, sanokaamme yhteensä 50 000 euroa + käyttökulut päälle, maksetaan aivan peruselämisestä älyttömästi.

Vielä on tuotava esille ahdistava velkaantumisen. Velkaantumista voi tapahtua tietenkin sekä Helsingissä että sen kehyskunnissa, mutta nyt on kysymys siitä, että väen pakkaantuminen kehyskuntiin on nostanut tarpeettomasti asuntojen hintoja ja asuntovelkoja. Uudellamaalla asuntovelallisten velat kasvoivat 77 prosenttia ja tulot 18 prosenttia kymmenvuotiskaudella 2002-2012. Kun verrataan asuntovelkojen määrää käytettävissä oleviin tuloihin (nettotulot vuodessa) oltiin vuonna 2002 157 prosentissa ja viime vuonna 223 prosentissa (koko maan keskiarvo on noin 120 prosenttia tällä hetkellä). Nimenomaan uusmaalaiset joutuvat maksamaan asumisesta järjettömästi. Tietenkin mäntsäläläisen paikallislehden lainaama aluepankin johtaja toteaa, että hätää ei ole, jos korot eivät... ja, jos työttömyys ei.... Tätä selittelyä on nyt kuultu vähän liikaa. Samainen pankinjohtaja on kyllä oikeassa kritisoidessaan vuokra-asuntojen rakentamisen vähäisyyttä Keski-Uudellamaalla. Jo pelkästään kehyskuntien työpaikkapendelöinnin määrän olisi pitänyt nostaa vuokra-asuminen aivan uudelle tasolle. Samalla omistusasumisen hinta olisi pysynyt paremmin aisoissa.

Jotkut ovatkin arvioineet, että Helsingin työpaikat ovat syynä muuttoliikkeen hidastumiseen kehyskuntiin. Kehyskunnissa on suhteellisesti hyvä työllisyys, mutta työpaikkavalikoima on Helsingissä ylivoimainen. Yhä useammat ehkä ajattelevat, että työn ja kodin pitäisi olla samalla paikkakunnalla.

Onko uusi urbanisaatio lyömässä läpi? Arvioissa on syytä olla varovainen. Voi olla, että Helsingin kokoinen pieni suuri kaupunki on juuri sopivan kokoinen - siis ”ihmisen kokoinen” - ja vetää siksi ihmisiä puoleensa. Maailmalta - USA:sta - löytyy kyllä vahvistusta uudelle kaupungistumiselle. Siellä muuttovirrat kaupunkien kehyskuntiin alkoivat pienentyä jo noin 15 vuotta sitten ja ovat itse asiassa viime vuosina kääntyneet päinvastaisiksi.

Vanhan ajattelun mukaan kaupungissa vallitsi pakkotahtinen teollinen työskentelytapa. Nyttemmin palveluvaltaisuus on luonut uuden, modernin ympäristön, joka houkuttelee. Eikä tehdaskaan nykyisten ympäristösäännösten ja tietotekniikkapainotteisten työvaiheiden vallitessa ole se sama hierarkkinen paikka, josta Toivo Pekkanen kertoi aikanaan. Laulun sanojen mainitsemat ”tuulet raikkaat” voivat löytyä maaseudun sijasta pienestä suurkaupungista.

Selvää kuitenkin on, että jos Helsinki haluaa pysyvälaatuisen vaihtoehdon muuttoliikkeeseen omaksi edukseen, sen on panostettava myös uusiin asuntoalueisiin ja siellä omakotiasumiseen. Monet vannovat edelleen Frank Lloyd Wrightin ideaalin eli kymmenien neliökilometrien laajuisten ”omakotimattojen ” nimiin esikaupunkialueilla.

Mikä voisi olla kehyskuntien vastaisku? Sanoisin, että uusien työpaikkojen luominen olisi tässä paras vastalääke. Työpaikkojen tulisi olla moderneja palvelu- tai teollisuustyöpaikkoja, jotta helsinkiläiset lähtisivät työn perään (ja asumaan) kehysalueelle. Vuokra-asuntoja tarvitaan, koska vilkkaan pendelöinnin vallitessa ihmisillä pitää antaa mahdollisuus katsoa onko työpaikka pysyvä ja onko paikkakunta riittävän vetovoimainen. Mutta se onkin jo toisen jutun aihe.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

What went wrong?

Tämä on 300. blogikirjoitukseni.

Edward Snowdenin tapaus, jos mikä osoittaa selvästi, miten amerikkalainen ajattelutapa on muuttunut vuosikymmenien varrella. Miksi ei muuttuisi, onhan maailmakin muuttunut? Mielestäni kysymys on kuitenkin ajatustapojen syvissä virroissa tapahtuneista muutoksista.

Jos ajattelen tilannetta 1960- ja 1970-luvulla, niin opin tuntemaan Yhdysvallat yksilön oikeuksien puolustamisen maana. Kuluttajasuojaa kehitettiin valtavalla teholla. Yhteiskunnan epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin tartuttiin herkästi. Kansalaisoikeusliike oli tämän vaiheen symboli. Jossakin vaiheessa on tapahtunut merkittävä muutos negatiiviseen suuntaan. On siirrytty terveestä itsekriittisyydestä patrioottiseen oman edun tavoitteluun. Toki myönnän perspektiiviharhan mahdollisuuden: ehkä näen muutoksen suurempana kuin se onkaan.

Milloin olettamani muutos tapahtui? Oikeastaan sanoisin, että rinnakkain yhteiskunnallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin pureutuneen ajattelutavan kanssa eteni kyyninen suurvaltalogiikka. Suurvaltapolitiikassa Yhdysvallat oli yhtä jähmeä kuin Neuvostoliitto toisella puolella. Taistelua käytiin ns. kehitysmaissa. Esimerkiksi Vietnamin sodassa yksioikoinen dominoteoria oli Yhdysvaltain politiikan ytimessä. CIA harjoitti omia hämäräbusineksiaan. Tarkoitus pyhitti keinot. Toisaalta Daniel Ellsbergin paljastukset, My Lain joukkomurhan aukirepiminen ja monet muut tapahtumat kertovat, että yhteiskuntakritiikki oli hereillä ja voimissaan.

Watergate-skandaalia moni voisi pitää käännekohtana. Kuitenkin juuri se osoitti, miten räikeisiin – presidentinkin tekemiin - virheisiin puututtiin kovimman kautta. Itse asiassa ajoitan tarkoittamani ajattelutavan muutokset hiukan myöhempään aikaan eli 1980-luvulle. Silloin pääsi vallalle edelleen jatkuva räikeän ideologinen oikeistosuuntaus, joka epäili sekä oman maan että muiden maiden kansalaisia amerikanvastaisuudesta. Tietynlainen omahyväisyys omasta erinomaisuudesta levisi amerikkalaisten keskuuteen. Itsetutkiskelu ja itsekritiikki saivat väistyä.

Vainoharhaisuuden kautta ei siis voi kytkeä suoraan ja pelkästään WTC-tornien räjäytykseen. Ilmiöllä on varhemmat 1980-luvun juuret. Ehkä ratkaisevaa on, että Yhdysvallat pyrki 1980-luvulla ykkösasemaan Neuvostoliiton kustannuksella: ideologinen taistelu oli voitettava.

Neuvostoliiton romahdus näytti ratkaisevan tahtojen taistelun Yhdysvaltain eduksi. Voimansa tunnossa olleet konservatiivit eivät tyytyneet kuitenkaan kylmän sodan voittoon, vaan hakivat vihollisia sekä läheltä että kaukaa. Kyllä armeija ja CIA omalta osaltaan pitivät huolen siitä, että varustelumenot pysyivät korkealla tasolla, vaikka päävihollinen Neuvostoliitto olikin lakannut olemasta. Mielestäni voidaan huoletta puhua ylivarustaumisesta. Varustautuminen ei kuitenkaan voinut estää uudenlaisen sodankäynnin keinoin toteutettuja itsemurhalentoja New Yorkissa.

WTC-tragedia sitten laukaisi patoutuneet epäilyt: paha maailma sai kasvot.

En vähättele missään tapauksessa sitä kauhua ja järkytystä, minkä WTC-tornien räjäytys aiheutti amerikkalaisille. Mihin sitä voisi verrata? Neuvostoliitto menetti toisessa maailmansodassa 20 miljoonaa ihmistä. Verisiä taisteluja käytiin sen alueella, sen aluetta tuhoten. Samaan aikaan Yhdysvaltain maaperällä (mantereella) ei ollut havaittavissa kuin joitakin tihutöitä satamissa. Itse asiassa täytyy mennä sisällissodan aikaan ennen kuin Amerikan mantereella käytiin verinen taistelu (600 000 uhria).

Ehkä sisällissodan tragedian ajallisesta etäisyydestä johtuu, että WTC käynnisti massiiviset ja minun mielestäni hysteeriset turvallisuuskampanjat, joiden jälkeen ei näytä olevan paluuta 40-50 vuoden takaiseen omien toimien kriittiseen tarkasteluun. Lopputuloksena on ollut tietynlainen omahyväisyys. Jos ulkomaalaisia epäillään, niin se johtuu siitä, että on syytäkin epäillä! Tapaus Snowden on nostanut esille piileviä asioita amerikkalaisesta epäluuloisuudesta. Vasta nyt ymmärretään vakoilun – siitähän on kysymys – laajuus. Yhdysvallat on käyttänyt internetajan ylivoimaa sumeilematta omaksi hyväkseen. Me tavalliset pulliaiset olemme nähneet vain tiedon jakelun solmukohtien järjestymisen amerikkalaisten kautta.

Teollisuusvakoilun laajuus on yksi ilmeisiä seuraamuksia internetajan muutoksista. Siihen on suhtauduttu naivisti. Yhden kaikkein uskomattomimmista mielipiteistä lausui Aleksander Stubb, jonka mielestä meidän ei kannata olla erityisen huolissamme, jaammehan amerikkalaisten arvomaailman! Tulee jälleen mieleen Leninin iskulause ”hyödyllisistä idiooteista”.

Kaikki tämä olisi tietenkin voinut tapahtua ilman WTC-tuhojakin. Kuitenkin WTC-tragedia kärjisti ongelman ja aiheutti mccarthyismiin verrattavan vainoharhaisuuden, joka kohdistui moniin ulkomaalaisiin. Nyt amerikkalaisille voidaan aina perustella nettivakoilua kansalaisten turvallisuushakuisuudella ja turvallisuuspolitiikalla.

Jottei totuus unohtuisi, niin niin nyttemmin on paljastunut, että muut valtiot eivät ole seisoneet tumput suorina, vaan ovat ylläpitäneet omaa nettivakoilua. Väittäisin kuitenkin, että se on ollut suorastaan vaatimatonta amerikkalaisen eliksiirin rinnalla.

Tapaus Snowdwnia voidaan käyttää testitapauksena. Olisiko hän ollut sellainen roisto 1960- ja 1970-luvulla kuin miksi hänet nyt luokitellaan? Jos tällainen vertailu yleensäkään on relevanttia, niin sanoisin, että Snowdenia ei olisi ajettu nurkkaan nykypäivän tapaan.

Johtuiko amerikkalaisten itseruoskinta 1960-ja 1970-luvulla vain sen henkisestä ylivoimasta? Sillä oli varaa suhtautua kriittisesti omiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kuka tietää.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Harkimon haaveet ja haasteet

Ja seuraavassa jääkiekkokatsaus…. Odotettavissa Suomen huippujääkiekkoilun tuhoutuminen Harry Harkimon johdolla. SM-liiga paloitellaan Suomen tynkäliigan ja KHL:n ja Eurooppa-liigan välillä. Rahat loppuvat pienestä Suomesta. Suurissa liigoissakin on aina rahapula ja sen syrjäisissä osissa rahapula on akuutti. SM-liiga ei enää ole vetonaula, se on entisten ammattijääkiekkoilijoiden jäähdyttelykehä ja nuorien lupausten farmikeskittymä, josta parhaat kupataan ulos maasta.

Ja jääkiekkokatsaus jatkuu… Jo pitkään on ollut nähtävissä, että kansalliset liigat ovat tulleet tiensä päähän, jääkiekon ainoa mahdollisuus taistella urheilulajien suosiosta on perustaa ylikansallisia liigoja. Kansalliset sarjat tuottavat lahjakkuuksia isoille liigoille. Uudessa liigassa pyörivät niin suuret rahat, että SM-liiga joka tapauksessa kuivettuu. Onhan nähty, että ulkomaalaiset ”vahvistukset” ovat lähinnä jääkiekkoseurojen kiertopalkintoja, joista osa tulee Suomeen – ei nostamaan liigan tasoa – vaan taistelemaan jääajasta Suomen jäljelle jääneiden parhaiden kanssa. Suuret ylikansalliset liigat ovat Suomen jääkiekon tulevaisuus.

Ja jääkiekkokatsaus jatkuu… Harry Harkmo on käynnistänyt jo pitkään nähdyn trendin. Rahat loppuvat Suomesta. Harkimon oma hallibusiness on ajautunut suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Pakkoraossa hänen oli hankittava venäläistä omistusta, jotta öljy- ja kaasujätit saadaan rahoittajiksi businekseen. Mitkään katsomot eivät riitä Suomessa riski-Harkimolle. Jääkiekosta tulee Suomessa osa yhden, kovilla riskeillä pelaavan liikemiehen businesta. Lipponen oli sittenkin oikeassa: Harkimolle ei olisi pitänyt antaa yhteiskunnan rahaa Hartwallin rakentamiseen. Nekin rahat menivät nyt venäläisille suurliikemiehille. Olemme osa venäläistä rulettia….

Ja jääkiekkokatsaus jatkuu…. Harry Harkimo pelastaa Suomen jääkiekon. Jälleen kerran hänen innovatiivisuutensa avaa kehityksen jarruna olleet padot. Harkimo on tajunnut, mihin jääkiekkobusines menee. KHL:n tulo pelaajamarkkinoille kuihduttaa joka tapauksessa SM-liigan, se on selvä. NHL:n ja Ruotsin lisäksi virta vie nyt itään. Kaikki maajoukkuetason pelaajat lähtevät Suomesta. On hienoa nähdä SM-liigassa nuoria nousevia pelaajia. 17-vuotiaat lupaukset täyttävät liigan hallit. Väistämätön kansainvälistyminen on ilmiselvä mahdollisuus nostaa Suomen jääkiekko uudelle tasolle. Harkimo on vain tehnyt välttämättömyydestä hyveen. Jälleen kerran hitaat suomalaiset eivät pysy Harkimon tahdissa.

------------

Edellä olevasta tarjonnasta voi valita vapaasti todennäköisimmät tulevaisuuden vaihtoehdot. Kukaan ei oikeasti tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Lähes pyhänä pidetty SM-liiga, entinen kunniakas mestaruussarja, on nyt valinkauhassa: sekavan mediamyllytyksen keskellä se on päättänyt käynnistää vastatoimet.

On selvää, että Harkimon omien businesten riskit on nyt yhdistetty SM-liigan riskeihin. Harkimo ei ole paljon muilta kysellyt, mitä voi tehdä ja mitä saa tehdä. Raha ratkaisee – tai sen puute. Onhan hänellä tietenkin myös ”jääkiekollista” kunnianhimoa: olisihan se hienoa nähdä tämän jokerikortin onnistuminen. Harkimosta tulisi sankariliikemies, elävä legenda, jos hän ei sitä vielä ole. Epäilenpä, että kaikki lopputulosveikkailut ovat pelkästään arvailua. Kysymys on loputtomasta jatkokertomuksesta. Kehitys kehittyy, mutta mennäänkö kokonaisuuden kannalta oikeaan suuntaa tai edes sinne päin?

Monet vierastavat Venäjän rahan kyllästämää (urheilu)kulttuuria. Juuri köyhyydestä irti sinnittelevä maa yrittää kasvattaa keskiluokkaa, mutta onnistuuko se? Venäjällä (ehkä poislukien Neuvostoliiton kausi) on perinteisesti ollut äärimmäisen rikkaita ihmisiä. Nyt nämä rikkaat kokeilevat erilaisia busineksiä. Venäjän jalkapalloliigasta yritetään tehdä suurta, mutta ehkä jääkiekko on silti lähempänä todellista onnistumista. Kilpailu eri maiden liigojen välillä on vähäisempää lätkässä.

Mikä on urheilullisuuden ja suuren rahan välinen suhde? Joku voisi hyvin sanoa, ettei siihen rakoon sovi edes kenkälusikka. Eikö kysymys ole lähinnä hölmö? Juuri suuri raha luo edellytykset huipputasoiselle urheilulle. Kuitenkin – varmaankin hieman vanhanaikaisena – näkisin urheilullisten arvojen kulkevan edellä. Jos näin ei ole, puuttuu moraalinen ryhti. NHL on ajoittain ajautunut mammuttitaudin kouriin. On jotenkin ironista, että kun ammattiyhdistys ennen vanhaan pyrki luomaan edes siedettävät työolosuhteet ja palkkatason työntekijöille, niin nyt sekä Venäjällä että USA:ssa (Kanadassa ammattiyhdistyksillä on vielä merkitystä) perinteiset ammattiyhdistykset ovat lähinnä kuriositeetti. Sen sijaan rikkaiden ammattipelaajien pelaajayhdistykset ovat voimissaan. Suuresta rahasta syntyy suuri ay-tappelu.

Entä mihin suuntaa menee kansallinen jääkiekko? Sen jälkeen kun KHL rupesi kilpailemaan NHL:n ja Ruotsin sarjojen lisäksi suomalaista huippupelaajista, on kehitys ollut mielestäni murheellista. Vaikka jääkiekkoinnostus on Suomessa suurta, on huipulle pyrkivä pelaajamateriaali kuitenkin rajallinen. Liigan pumppaaminen tyhjäksi huippupelaajista on jatkunut ja kiihtyy edelleen. Jäljelle jäävät huippujuniorit, jotka nekin viedään rahakehiin jo 17 vuotiaina!

Voisivatko maakuntien keskuskaupungit sittenkin pelastaa Suomen jääkiekon? Voisimmeko palata tämän hienon pelin juurille? Maakunnistahan ne pääkaupunkiseudun sankaritkin olivat kotoisin. Tarvitaan siis lipunkantajaa maakuntien kiekkokulttuurin puolesta. Kuka sopisi johtotähdeksi? Käännymmekö korruptoitumattoman don Tamin puoleen?

Olen melko varma, että ne epäurheilijamaiset piirteet, mitä liigassa nähtiin viime talvena johtuivat tason heikkenemisestä. Kun ei ole todellisia huippuja puuttuu vastustajan kunnioitus. Sen sijaan synnytetään ”profiilipelaajia”, joiden tarkoitus on toimia joukkueidensa ”poliiseina”. Jääkiekon seurajohdossa ja joukkueiden liepeillä toimivat henkilöt yrittävät vähätellä ongelmaa. Annetaan jopa ymmärtää, että lällyporukka pilaa tosijääkiekon: eihän liigassa saa kohta enää taklatakaan. Säälittävää ajattelua! NHL:ssä pelaajakunnioitus on eri tasolla, samoin rangaistukset epäurheilijamaisesta käytöksestä.

On selvää, että tässä tilanteessa yritetään kaikenlaisia ratkaisuja. Kansallinen jääkiekko on jo vuosia ollut kriisissä. Suomalaisen jääkiekon huippupäivät osuivat 1990-luvulle. Oma liiga tuotti huippuja ja ulkomaiset vahvistuksetkin olivat todellisia vahvistuksia. Tasokas jääkiekko ei kuitenkaan häviä Suomesta. Tärkeintä on, että juniorityötä jaksetaan tehdä ja tukea. Ehkä maailmanmatkaajiksi lähteneiden huippupelaajien näkeminen harvakseltaan samassa joukkueessa olympia- ja maailmanmestaruuskisoissa riittää penkkiurheilijoille.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Synkkää puhetta - TK-miehen taistelu ja tuska

Tulin pitkästä aikaa lukeneeksi Olavi Paavolaisen ”Synkän yksinpuhelun” (uusi painos 2012!). Paavolainen on aina kiehtonut, joskin hän herättää myös hämmennystä. Hänestä on esimerkiksi vaikea saada selville , miten natsimielinen hän oli. Vai oliko kysymyksessä ”vain” natsiestetiikan ihailu ilman konkreettista sisältöä (vrt. ”Kolmannen valtakunnan vieraana”)? Ehkei tämä ole kuitenkaan Paavolaisen tulkinnan ytimessä. Hän oli itse eräänlainen taideteos, vaikeasti tulkittava persoona, joka vaikutti moneen aikalaiseen. Ja miksei meihin jäljessä tuleviin.

Synkkää yksinpuhelua voidaan lähestyä monesta näkökulmasta. Sehän kertoo päiväkirjamaisesti Paavolaisen sotakokemuksista. Sen luotettavuus on asetettu monesti kyseenlaiseksi. Nimenomaan päiväkohtaisten merkintöjen autenttisuutta on epäilty. Pikemminkin voisi olla kysymys sota-ajan muistiinpanoista, joista hän sitten jälkikäteen (1946) kokosi päiväkirjan. Tämä tietenkin mahdollistaa tapahtumien aukkokohtien täyttämisen jälkiviisaudella.

Joka tapauksessa Synkkä yksinpuhelu kiehtoo Paavolaisen sisäisen kamppailun kuvauksena. Hän on tarkkanäköinen ympäristön (sekä ihmisten että luonnon) kuvaaja. Paavolaisella on taipumus maalailuun, mutta hän tekee sen hyvällä maulla. Tietenkin monet aikalaiset ovat ärsyyntyneet, kun he esiintyvät nimellä kirjassa. Tätä taustaa vasten nimenomaan Paavolaisen tunteneet rintamamiestoverit ovat esittäneet kritiikkiä häntä ja hänen rehellisyyttään kohtaan.

Tässä kirjoituksessa keskityn sen sisäisen maailman erittelyyn, mitä Paavolainen koki toimiessaan tiedotuskomppaniamiehenä sodan aikana. Ehtimiseen hän vertaa itseään ja omia kokemuksiaan taisteluihin osallistuneiden miesten koettelemuksiin. Kysymys voisi olla eräänlaisesta sankaruusmyytin kaipuusta: kun rintamajermut taistelun jälkeisessä saunassa kertoilevat toisilleen aiemmin saamistaan vammoista, jää taisteluihin osallistumaton Paavolainen ikäänkuin ulkopuoliseksi.

Hän pelkää sotaan osallistumista. Mutta niin on pelännyt moni muukin.

Paavolaisen tehtävänä sodassa oli korjata muiden TK-miesten raportteja sodasta, koota eri kirjoittajien kuvauksia sodasta kirjoiksi ja lukea ns. sinisiä. Viimemainittua työtä hän teki päämajassa saatuaan siirron sinne, ”kun sota oli loppunut” 1942 (Paavolainen tarkoitti asemasotavaiheen alkamista). Siniset olivat ulkomaisten lehtien ja raporttien kuvauksia – mukaanlukien liittoutuneiden uutiset – sodan kulusta. Paavolaisen tehtävänä oli kiinnittää esimiestensä huomio oleellisiin kohtiin sinisissä. Tämä leimasi hyvin pitkälle Paavolaisen asennoitumista: hän pystyi seuraamaan verrattomasti paremmmin sodan kulkua kuin rintamamiestoverinsa etulinjassa. Mitä pidemmälle sota eteni sitä ärsyyntyneemmin hän suhtautui kotimaan – ja myös omaan – valheelliseen propagandaan.

Paavolaisen alter ego oli Unto Varjonen (joka teki merkittävän uran politiikassa sodan jälkeen ennen varhaista kuolemaansa). Paavolaisen suhtautuminen Varjoseen on ristiriitaista: toisaalta hän ihailee itseään rohkeampaa Varjosta, toisaalta hän arvostelee tätä kaiken kyynistämisestä. Kuitenkin kun lukee Synkkää yksinpuhelua jää kuva, että Paavolainen on omaksunut juuri älykkään kyynisyyden Varjoselta ja siirtänyt sen kirjaansa. Ehkä kysymyksessä oli molempien tiedostamaton sodastaselviämisstrategia.

Paavolaisen mieltä kalvaa ”sodan henkilökohtainen elämättä jääminen.....sillä sota o n ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää”. Edelleen hän ruoskii itseään totemalla, että ”TK-miehenä oleminen on naurettava, tragikoomillinen korvike”. Ehkä avainlause on, että vain sota voisi antaa ”oikeuden olla kapinallinen”. Paavolaisesta suorastaan huokuu sanomisen halu, mutta häntä kaivertaa, ettei hän voi antaa sanallisen arsenaalinsa järisyttää ympäristöä ilman henkilökohtaista rintamakokemusta. Talvisodan Mikkelissä koettu haavoittuminen ilmapommituksessa ei ole mitään.

Tähän pitää lisätä, että kyllä hän osoittaa Synkässä yksinpuhelussa ”sanomisen iloa”, jopa niin, että arvostelu kirjan ilmestymisen jälkeen nujersi – näin väitetään – hänet. Sodasta oli kulunut liian vähän aikaa: näin ei saanut puhua!

Hän haaveksii saksalaisten periaatteesta, jonka mukaan jokaisen miehen on palveltava ensin aktiivisena sotilaana ennen propagandakomppaniatehtäviä. Kuitenkin häneltä palaa hihat, kun hänen esimiehensä suunnittelevat TK-miesten siirtämistä sotatehtäviin – ilman koulutusta.

Tarpeettomuuden tunnetta kompensoi ryyppääminen - johon Paavolainen osallistuu siinä kuin muutkin - jonka jälkeen seuraa ensin fyysinen krapula ja sitten moraalinen krapula.Itseruoskinta yltyy sellaisiin mittasuhteisiin, ettei kysymys enää ole objektiivisesta itseensä suhtautumisesta. Varsinkin ”sinisten” lukemisesta hän saa perusteita turhautumiselleen. Sotaa oltiin kotimaassa voittamassa vielä sen jälkeen, kun siniset kertoivat käänteen tapahtuneen. Mikään valehtelun määrä kotipropagandassa ei näyttänyt riittävän. Toisaalta hän myöntää järkevän propagandan merkityksen, mutta ehkä tuonaikaisesta propagandasta puuttui järki.

Itse asiassa voimme olla kiitollisia Paavolaiselle, että hän kertoo autenttisissa olosuhteissa paljastavasti, miltä hänestä tuntui. Lukija pohtii Paavolaisen myötä sitä, mikä on kaiken ”takana”. Tämä lukijan ”myötätunteminen” yhdessä Paavolaisen kanssa on varmaankin yksi kirjan vetoavimmista piirteistä.

Paavolaisen on vaikea irroittautua TK-komppaniastaan sodan päättymisen jälkeen. Hän pyytää esimieheltään lupaa jäädä niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista..... Monella muullakin on varmaan ollut tuo sama tunne: miten irtautua sodasta ja päästä sinuiksi siviilielämän kanssa. Hän pelkäsi siviiliin siirtymistä. Vasta oikeastaan Matti Kurjensaari opastaessaan sodan jälkeen Paavolaisen radioteatterin johtoon, ratkaisi sodasta irtautumisen Paavolaisen itsensä puolesta.

Sodan jälkeen Paavolainen omaksui uudet realiteetit nopeasti: Valvontakomissio, Suomi-Neuvostoliitto-Seura, YYA, Hertta Kuusinen...... Monet ovat nähneet muutoksen opportunismina. Hänen mahdollinen esteettislähtöinen natsisympatiansa tuhoutui sodassa. Itse uskon, että hän oli henkisesti valmis sodan jälkeiseen aikaan ilman takinkääntöjä.

Synkkä yksinpuhelu ei nyt jälleen kerran uudelleen lukien tunnu yhtään vanhentuneelta. Ansio on kirjan kirjoittajan: hänen ajatusmaailmaansa voi samaistua ja tuntea nuo samat pelot ja turhautumiset kuin kirjailijakin.

Paavolaisesta voisi sanoa, että hän oli edelläkävijä, takinkääntäjä, snobi, ensimmäisiä aidosti eurooppalaisia suomalaisia, suurkaupungin sykkeen ihailija, muotivirtausten seuraaja, elegantti teeskentelijä, loistava sanankäyttäjä, mitä vain, mutta aina hän oli yhtä kiehtova.