Isänmaallisia ranskalaisia ärsyttää, että englantilaiset ”päästettiin”
tekemään tämä suurelokuva. Sitä paitsi, eikö elokuvasta heijastu asenteellisuus,
jota englantilaiset tuntevat ranskalaisia
kohtaan? Ohjaajassa on nähty jopa ranskalaisvastaisuutta. Joidenkin mielestä
hän oli piirtänyt karrikatyyrin Napoleonista.
Itse tarkastelen elokuvaa historian näkövinkkelistä ja jossain
määrin ymmärrän ammattihistorioitsijoiden osin jopa teilaavia arvioita
elokuvasta. Vaikuttaa siltä, että Scott ja käsikirjoittaja Stanley Kubrick (Kubrickin
vanhan toteutumattoman käsikirjoituksen mukaan!) ovat ahmaisseet liian ison ja
monivivahteisen palasen historiaa käsiteltäväkseen ja joutuvat harppomaan ”kuvasta tai historian
näkymästä toiseen” aivan liian hätäisesti. Voi olla, että liian paljon
tungetaan liian vähäiseen aikaikkunaan ja vallankumoukseen johtaneet syyt ja
Napoleonin nousuun johtaneet syyt erityisesti jäävät selitystä vaille. Olisi vastattava
tyhjentävästi kysymykseen, miksi lopulta päädyttiin Napoleonin komentoon.
Aluksi triviaalin tuntuinen näkymä: Joaquin Phoenix vaikuttaa liian
suurikokoiselta 168 senttiseksi (?) Napoleoniksi (tosiasiassa Phoenix on vain
173 senttiä pitkä) ja 49 vuotiaana liian iäkkäältä Napoleoniksi. Mutta viime mainitut seikathan voidaan
elokuvan ohjaajan tavoin sivuuttaa tyhjänpäiväisinä yksityiskohtina. Samalla kuitenkin
Napoleonia esittävä Phoenix on luonnosteltu varsin omaperäisen oloiseksi. Onko Phoenix
saanut aivan liian vapaat kädet ja muokannut Napoleonin omituisen jöröksi ja
vähäpuheiseksi hahmoksi, suorastaan tönköksi? Napoleonista ei jää älyllisesti
suuntautuneen ja älykkään ihmisen kuvaa. Samalla elokuvan katsojalle tarjotaan mahdollisuus
tulkita synkeänoloinen ja epäaidon vaitonainen ”Napoleon” mielikuvituksen
loihtimalla tavalla.
Itse olen nähnyt Napoleonin (1769-1821) edustavan laajaa
sivistyneisyyttä, joka perusti maailmankäsityksensä tieteeseen. Oma lukunsa on
Code Napoleon, johon perustuu suuri osa eurooppalaisesta oikeusjärjestyksestä. Samalla
uudistettiin hallintobyrokratiaa useilla hallinnon alueilla. Ilman Napoleonin valloituksia
tämä kaikki ei olisi onnistunut. Friedrich Hegel (samoin kuin Goethe) ihaili
Napoleonia vielä tämän kärsimän totaalisen tappion jälkeenkin, vaikka sen
seurauksena myös universaalin vallankumouksen voimaansaattaminen ja levittäminen
kärsivät tappion. Hegel oli valmis julistamaan historian päättyneeksi 1805-06.
Napoleonin henkisestä liikkuvuudesta kertokoon seuraava esimerkki:
kun Napoleon Bonaparte keskusteli
matemaatikko Pierre Laplacen kanssa tämän uudesta kirjasta ja Napoleon kysäisi
retorisesti, miksi kirjassa ei mainittu kertaakaan sanaa Jumala, vastasi
Laplace jotenkin näin: ”Sire, sitä oletusta en tarvinnut”. Tätä hienostunutta älyllistä
leikkiä elokuvassa ei painoteta juuri lainkaan.
Nyt elokuva jakautuu vulgaaristi kahtia,
taistelukentän väkivaltamässäilyyn (joskin teknisesti etevästi toteutettuna) ja
Napoleonin keskenkasvuiseen, mustasukkaisuuden sävyttämään ja alistamiseen
perustuvaan rakkaussuhteeseen Josephineen, kummankin pettäessä toistaan. Elokuvassa
ei pohdita ilmiön nimeltä ”Napoleon” juuria, puhumattakaan kasvunarratiivista.
Vallankumous käynnistetään vain osin tosiasioihin perustuvana kaduilla riehuvista mellakoista, joissa ”roskaväestä”
(historiallinen näkökulma köyhiin mellakoijiin, joille on annettu tuo yläluokan
tuomiolta haiskahtava nimi, ”roskaväki”) tehtiin ryysyläissankareita.
Mellakoijista hypätään suoraan kuningatar Marie Antoinetten mestaukseen
giljotiinilla. Mikä shokki yleisön herättämiseksi seuraamaan elokuvaa!
Totta on toki, että tuo ”itävaltalaislutka”
- väärin tai oikein - toimi miehensä Ludvig XVI:n ohella kaiken tuon aikaisen vallankäytön vastenmielisenä symbolina.
Lähden liikkeelle siis niistä vallankumousta synnyttäneistä
ilmiöistä, jotka elokuva sivuuttaa vain eräänlaisena siirtymäriittinä.
Marie Antoinetten puoliso, kuningas, on nähty voimattomana ja tahdottomana
vallanpitäjänä, joka ei selviä kyvyttömyyttään tehtäviensä sanelemista
haasteista. Elokuvassa ei ole kunnollista viittausta orastaviin
demokratiavaatimusten nousuilmiöihin versus vallitsevaan tuhlailevaan Versailles’n palatsin elämäntyyliin tyhjäntoimittajineen.
Silti olen näkevinäni Ludvigissa airueen tulevasta.
Hän pystyi erottamaan kaiken sekasorron keskellä uuden valtion ääriviivat. Hän
tajusi uudistusten merkityksen ja kaipuun tasa-arvoon, aatelin etuoikeuksien
räikeyden ja hovin suunnattoman tuhlailevuuden (Versaillesissa majaili jopa 10
000 yläluokkaista toimettomuudessa).
Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi
ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas,
jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin häikäilemättömästi
nimeämälle ”roskajoukolle” ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias
kuningas? Kaiken keskeltä haluaisin nostaa yhden avainasian esille: lehdistön
vapauden. Sensuuri oli päässyt höltymään Ludvigin Ranskassa ratkaisevalla
tavalla. Vallitsi jonkinlainen sekasortoinen sananvapaus.
Ludvig ymmärsi etäisesti kansalaisten
vapaudenkaipuun ja halun irtautua ahtaasta kuningasvallasta. Hän jäi kuningasvallan perinteiden
ja uudistusmielisten väliin toivottomaan loukkoon. On hyvin vaikea nähdä
rauhanomaista ulostuloa niistä vaikeuksista, joihin Ludvig
ajautui. Yksinvaltius oli ohittanut ”parasta ennen” -päiväyksen.
Modernit kansanvallan elementit
söivät monarkian perusteita. Näiden voimien välissä kuningas oli epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa,
erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig XVI jauhautui
päättämättömäksi luuseriksi.
::::::::::::::::::::::::
Kuningasparin mestauksen jälkeen
heräsi voimakas demokratia-aalto - ilman
sopeutumisaikaa, joka johti Maximilien Robespierren hirmuvaltaan. Järjestys
yhteiskunnassa ei säilynyt ”kansanvallan harjoitteluympäristössä”. Elokuvassa annetaan
kuva Napoleonin lähimpien avustajien ja hengenheimolaisten demokratiapyrinnöistä,
mutta muutamassa vuodessa haaveet toimivasta kansanvaltaisesta järjestelmästä
saivat väistyä yksinvaltaisten pyrkimysten tieltä.
Saattoi olla odotettua, että yhdenlainen
yksinvaltius korvautui toisenlaisella. Aiheutui sekasorto, josta ihmiset saivat
pian tarpeekseen. Kaivattiin johtajaa, joka sanoo, mikä on kansakunnan suunta.
Ranskalainen yhteiskunta vaati kurinpalautusta
ja suorastaan kaipasi Napoleonin kaltaista vallanhimoista yksinvaltiasta.
Miten kaukana olikaan kansanvallan ihanne
noiden päivien sekasortoisesta ”demokratiaharjoitelmasta”. Ja kysymys oli
sentään vapauden, veljeyden ja tasa-arvon Ranskasta. Alunperin näille annettiin
myös vaihtoehto, ja se oli – kuolema.
Ranskan hallituksen muodosti monien
vallankumousvaiheiden jälkeen kolmen konsulin johtoelin 1799-1804, jolloin aiempi direktoriohallitus
syrjäytettiin. Napoleon - valtakunnan todellinen johtaja - nousi virallisesti ensimmäiseksi
konsuliksi. Napoleonin jatkuvasti vahvistuvan aseman johdonmukainen päätepiste
oli Napoleonin omatoiminen kruunauttaminen keisariksi vuonna 1804, joka on
elokuvan näyttävimpiä kohtauksia.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Napoleonin suuruus perustui hallinnollisten voimainponnistusten lisäksi
luonnollisesti hänen voittoihinsa (ja tappioihinsa) taistelukentillä, joista
elokuvassa kolme nostetaan tappamisen
mässäilyn keskeisiksi näyttämöiksi: Napoleonin voittama Austerlitzin taistelu
1805, Ranskan Suuren armeijan tuho Venäjän talvessa 1812 ja Waterloon taistelu
1815, josta on tullut maailmanlaajuisesti
täydellisen tappion symboli. Napoleon oli koulutukseltaan tykistöupseeri.
Tykistön tehokas hyödyntäminen tulee painotetusti esille myös elokuvassa.
Napoleon osoitti julmuutensa tuhoamalla satoja tuhansia ihmishenkiä.
Tässäkin kohtaa nostan tikun nokkaan tietynlaisen epäuskottavuuden: Napoleon
nähdään taistelukentällä antamassa yksisanaisia käskyjä ilman lähimpien
kenraalien tukea. Vai syntyivätkö päätökset sisäsyntyisesti Napoleonin päässä? Elokuvan
tarina on niin pelkistetty, että suurta johtajaa ympäröivät kenraalit on
poistettu näyttämöltä liki kokonaan.
Eikö historiasta löydy itsevaltiasta, joka säilyttää kohtuuden
kaiken tuhoamisvimman keskellä eli sitä kuuluisaa valistunutta itsevaltiasta?
Eikö Fredrik Suuri voisi toimia esimerkkinä? Ei voi, sanoo moni: Fredrik oli säälimätön sotilasvaltion
johtaja. Häntä kuvaa ehkä parhaiten epiteetti ”totteleminen”. Hän ei siekaillut
uhrata ihmishenkiä tehdäkseen Preussista suuren. Ehkä enintä, mitä
Fredrikistä voidaan sanoa vapauden luojana on tämä: Fredrikin kahlehdittu
vapaus toimi siltana nykyaikaiseen länsimaiseen vapauskäsitteeseen – tosin
monien eri vaiheiden kautta.
Muistan, kuinka 1970-luvulla
silloinen apulaisprofessori Jorma Tiainen (joka tutki Napoleonia
opinnäytetöissään) mittaili Hitlerin ja Napoleonin diktatuureja keskenään, ja
omien sanojensa mukaan tunsi jonkinlaista ihailua Napoleonia kohtaa. Eihän
Napoleonilla ollut tunnollaan 6
miljoonaa juutalaissurmaa!
Napoleonista tuli 24-vuotiaana
kenraali ja 35 vuotiaana keisari, paljon lyhyessä ajassa ja hän saavutti nuo
uransa virstanpylväät muilta saamansa arvonanon perusteella, ei pyrkyryyden tuloksena.
Jos Napoleon olisi ymmärtänyt lopettaa Austerlitzin taisteluun (1805)
sotilasuransa ja keskittyä uuden modernia EU:ta
vastaavan siviilihallinnon luomiseen, olisiko hänen asemansa historiassa vielä
nykyistäkin mahtavampi?
Napoleonista tehtiin elokuvia jo
1920-luvulla. Maailmanhistorian tähtiesiintyjä siis. Nyt valmistunut on kuitenkin
suuruudeltaan omassa luokassaan. Budjetti oli liki 200 miljoonaa euroa.
::::::::::::::::::::::..
Nyt nähtävänä olevan elokuvan viimeinen
kohtaus on Napoleonin karkotuspaikalta St. Helenalta, keskeltä Atlantin valtamerta: kaksi saarelaista
pikkutyttöä – viattomuuden ilmentymää - kinaa Napoleonin kanssa siitä, kumpi sytytti
Moskovan tuleen, venäläiset vai ranskalaiset. Napoleon yrittää muistaa tämänkin
itselleen edullisena. Niinpä niin, aikaa voi käyttää vaikkapa tuollaiseen arvuutteluun
suurten sotaretkien ja tappajaisten ollessa takanapäin.
Entä miten pärjää Ridley Scott elokuvataiteen
historian Napoleon-rankingissa? Monien ammattilaisten mielestä hän ei nappaa
kärkisijaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti