Paljon on kulutettu palstatilaa ja
retoriikkaa, jotta voitaisiin selvittää
Venäjän nykypolitiikan ja nykytoimenpiteiden loogisuus ja tausta. Eräs
lähtökohta, jota on painottanut seikkaperäisesti
erityisesti professori Jukka Korpela - viimeksi kirjamessuilla 2023 - on
länsimaisen rationaliteetin ja itäisen mystisen ajatteluttavan (mystiikan) erottaminen
toisistaan sen ymmärtämiseksi, mitä on parhaillaan tapahtumassa mm. Venäjällä
ja Ukrainassa.
Referoin Korpelan tekstejä
soveltuvin osin. Käytän johdannossa niitä blogitekstejäni viime vuosilta, jotka
kuvaavat oman ajatteluni kehitystä koskien nykyistä tapahtumien taivaanrantaa.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Vladimir Putinin puheet ennen
nykyisiä vaiheita Ukrainassa täyttyivät katkerista tilityksistä, jotka
heijastivat Neuvostoliiton hajoamisen
jälkeistä historiaa Putinin silmin nähtynä. Puheiden tulkinnan dramatiikka
perustuu siihen, että niitä on vaikea selittää länsimaisella
järjenjuoksulla ilman, että lähtökohdaksi otetaan kuviteltu
historiankertaus tai vääristely. Toinen näkökulma on, että
presidentti halusi oikaista historiaa valitsemiltaan osilta. Puheen
syväanalyysi edellyttäisi myös länsimaiden toimien perkausta 2000- ja
2010-luvilla. Siihen en kuitenkaan tässä kirjoituksessa lähde kuin
pintapuolisesti viittaamalla.
Näistä lähtökohdista on helppoa –
helppoa ja helppoa – päätyä Putinin puheisiin uudesta ”maailmanjärjestyksestä”
(jossa johtotähtenä ei ole enää Yhdysvallat) tai ”rajattomasta” Venäjästä.
Kysymys ei ole propagandasta, vaan totuuden mieltämisestä meille lännessä
vieraalla tavalla.
Putin puhui
länsimaisesta ylimielisyydestä (erehtymättömyys, piittaamattomuus) ja Venäjän
etujen huomioonottamattomuudesta. Putin kytki tämän asennoitumisen
Neuvostoliiton romahtamiseen ja siitä johtuvaan Venäjän
aliarvioimiseen. Putin murehti Venäjän itsevarmuuden
”hetkellistä” menetystä 1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena.
Heikkouden tila on jättänyt Putiniin ylpeyteen poltinmerkin.
Voidaan
tietysti kysyä olisiko jonkun lännen johtajan Venäjän asemaan asettuminen
voinut kohentaa suurvallan omanarvontuntoa. Jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko
tällä ollut jotain merkitystä politiikan käytännön työssä. Jeltsin ja Putin jaksoivat
vain hetken seurata lännen demokratian suuntaviivoja, mutta kuitenkin sen
verran, että lännessä ehti herätä toiveet paremmista ajoista.
Joko Putin
itse tai hänen pahat henkensä johdattivat presidentin – länsimaisittain
katsottuna – kalvavaan vaikutusvaltavajeeseen.
Putin projisoi
hegemonian tavoittelun länteen: länsi käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti
kaiken vaikutusvallan, mikä oli otettavissa. Kylmän sodan voittajat
käynnistivät maailman uusjaon, josta Venäjä jäi syrjään. Syntyi
Putininkin vuonna 2007 mainitsema yksinapainen maailmankuva. Tähän
liittyy Putinin tuntema inho lännen ”alhaista sivistystasoa”
kohtaan. Putin itse näkee lännen - ylemmyydentuntoisesti -
kulttuuriltaan pinnallisena.
Putin syyttää
ankarasti Yhdysvaltoja ”separatistien ja palkkasoturijoukkojen” toiminnasta
1990- ja 2000-luvulla Etelä-Venäjällä ilman selkeitä näyttöjä. Vielä
kovemmin Putin tuomitsee lännen ”pseudoarvojen pakkosyöttämisen” Venäjän
kansalle, mutta tekee samalla selväksi, että moinen on turhaa eikä onnistu.
Mitä tarkoittavat pseudoarvot? Tässä voidaan viitata Sergei Lavrovin esille
tuomiin ideologisiin näkyihin. Lavrovin mukaan Eurooppa on
jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen
liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten
arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”.
Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa
alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.
Lavrov syyttää
länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen
arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (=
kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että
liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri
arvo-onnettomuus.
Samoista
syistä Venäjästä ei koskaan voi tulla aitoa länsimaista demokratiaa. Se on omaksunut lännestä poikkeavan kehityssuunnan tuhannen vuoden aikajänteellä.
Mikä voisi
toimia läntisen rationalismin esimerkkinä? Otan – kaiken uhallakin –
esimerkin presidenttiehdokas Aleksander Stubbin puheista juuri päättyneillä Helsingin
kirjamessuilla. Hän ryhtyi kohottamaan läntistä itsetuntoa kertomalla, että Skandinavialla
on käytössään 250 hävittäjää, jolla se päihittää Venäjän kapasiteetin. On
vaikeaa ymmärtää, miksi presidenttiehdokas yrittää haastaa
sapelinkalistelullaan rajanaapurin tilanteessa, jossa sodan eskaloitumisen
vaara on muutoinkin olemassa? Putin on osoittanut, että hän pystyy ottamaan
varsin suuria riskejä aggressiollaan. Eikö presidenttiehdokkaan Suomessa tulisi
keskittyä sotaisuuden lietsomisen sijasta pyrkimykseen sotatoimien alasajosta
jollakin aikataululla.
Sotia ei
ratkaista aseellisella kapasiteetilla vaan useimmiten sillä kumpi - tai mikä - osapuoli kestää sodan
rasitetta (ml. tappiot) kauemmin. Sodan osapuolien asenne sotaan voi olla
ratkaisevasti erilainen. Sotaväsymys koti- tai vihollisrintamalla saattaa ratkaista
sodan kulun. Putin on puhunut rajattomasta Venäjästä. Entä jos sodan osapuoli
sanookin, että sota sinällään on ”rajaton”, loputtomiin kestävä? Entä jos
toista osapuolta ilmentää rationaliteettien ohjaama sota ja toista mystisen
historian sanelema sota. Kumpi silloin on vahvoilla?
:::::::::::::::::::::::::
Professori Jukka Korpela käsittelee eräässä esseessään Venäjän
politiikan perusteita oivaltavalla tavalla, ja tavalla, joka poikkeaa läntisestä tavasta ajatella
historiaulottuvuutta. Nyt käytössä olevia argumentteja on käytetty jo
keskiajalla. Ne siis periytyvät todella kaukaa historian hämäristä, eivätkä suinkaan ole retorista propagandaa,
vaan reaalista argumentointia omalle politiikalle. Venäjä haluaa osoittaa
olevansa aidosti pyhän tuhatvuotisen valtakunnan perillinen, joka puolustautuu
läntistä rappiota vastaan (vrt. Putin ja Lavrov edellä). Vaikka venäläisessäkin
kulttuurissa riidellään on lähtökohta
toinen: riitelyyn suhtaudutaan vieroksuvasti ja yksimielisyyttä korostetaan.
Ehkä tästä syystä autoritarisuus kohtaa Venäjällä otollisen maaperän ja
vastaavasti läntinen vastakkaisten argumenttien väittelyperinne ei saa sijaa
venäläisessä kulttuurissa.
Tässä tullaan avainasiaan. Korpela toteaa, että ero löytyy
suhteesta rationaalisesti perusteltavaan totuuteen. Läntisessä katsannossa maailma
on mitattavissa ja järjellä selitettävissä. Tiedon muuttuminen hyväksytään
prosessin luonnollisena osana. ”Venäjän suhde totuuteen on sen sijaan
mystinen”, toteaa Korpela. Idässä leimaa antava piirre on muuttumattomuus. Selitys historian kulkuun saadaan
tuhatvuotisista kronikoista!
Mystifioinnin sisälle ainakin tämän kirjoittajan mielestä kuuluu
ortodoksisen kirkon ”totuus”, joka saadaan Jumalalta ilmoituksena. Sitä ei sovi
kyseenalaistaa.
Ukrainan sota on eräänlainen ”venäläisen totuuden” testi.
Venäläisten perusteet hyökätä Ukrainaan tuntuvat kestämättömiltä. Mystifiointi
viettää riemujuhliaan ja lännessä sekä maallikot että asiantuntijat ovat
ymmällä. Sotaa ei pidetty todennäköisenä, koska siinä ei ollut mitään järkeä. Totuuksien
erot irtaantuivat tunnistamattomiksi keväällä 2022 Venäjän hyökätessä
Ukrainaan. Korpela viittaa erääseen puolustusvoimien palveluksessa olevaan
henkilöön , joka osui luultavasti oikeaan sanoessaan, että (Ukrainan) sodan alkamisella
ei ole mitään rationaalista syytä. Päätökset voidaan silti pukea rationaaliseen
selitykseen.
Korpela selittää pitkään, miksi länsi ja itä ajattelussaan
erkanivat toisistaan niin jyrkästi: länsimainen ajattelu järkiperäisyydessään on
maailman mittakaavassa lopulta poikkeus(!). Tähän poikkeukseen sisältyy uskottava
oikeusvaltioperiaate. Itäisessä mallissa valta taas perustuu tapauskohtaisesti
toimivien verkostojen varaan (kuka tuntee kenetkin). Säännöt tunnetaan, vaikkei
niitä ole kirjattu mihinkään.
Ratkaiseva sanapari Venäjällä tuntuu olevan ”omistus” ja ”oikeusjärjestys”. Omistus on tärkeämpi,
sillä silotellaan väylä eteenpäin ihmissuhdeviidakossa. Korruptio on koko yhteiskunnan
läpäisevä tartuntatauti, joka vaikeuttaa
esimerkiksi investointeihin perustuvaa liiketoimintaa. Korruptio kuitenkin mitätöidään
”liiketoimintakuluksi”, jolloin tämäkin
hidaste läpäistään.
Voi olla, että ne odotukset, jotka demokratiahaaveissa 1990-luvun
vallankumouksessa petettiin, eivät lopultakaan olisi toteutuneet muissakaan
olosuhteissa. Liian monessa asiassa olisi jouduttu hakemaan uudelleen vauhtia
satojen vuosien tai tuhannen vuoden
takaa.
Tämä ongelma poistuu, kun tahallaan vääristellystä
historiatietoisuudesta on luovuttu ja rehellisyydestä on tehty kivijalka
tapahtuneen kuvaukselle.
Onko yllä oleva kuvaus inhorealismissaan liian pitkälle
viety? Enpä usko, siksi selviä ovat
olleet ennusmerkit Venäjän muuttamattomuudesta.
PS
Jukka Korpela käsittelee yllä referoidun historian juuria
perusteellisella tavalla ”Muinais-Venäjän myytti”-teoksessa (Gaudeamus, 2023).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti