Vahva johtaja vai edustuksellinen presidentti?

 

Suomessa on käyty taistelua vahvan johtajan puolesta ja vastaan itse asiassa koko itsenäisyyden ajan. Ratkaiseva taistelu käytiin vuosina 1918-1919. Suomalaiset jakautuivat kuningasmielisiin ja tasavaltalaisiin. Sisällissodan luoma epämääräinen ja sekava tila ja Saksan myöhään jatkunut menestys maailmansodassa edesauttoivat kuningasmielisten voittoa. Askel tähän suuntaan otettiinkin, kun ”hallitsijaksi” ehdittiin valita saksalainen Friedrich Karl osin yksityisten kansalaisten aktiivisuuden ansioista. Toteutuessaan kuninkaan valtaoikeudet olisivat Suomen mallissa olleet laajat.

Saksan olosuhteet kuitenkin muuttuivat 1918-1919 ratkaisevasti. Sen henkinen selkäranka murtui uuvutussodassa. Se joutui sodassa häviölle ja niin kuningashaaveilu Suomessa sai väistyä. K.J.Ståhlbergin ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan, myöhemmän sisäministeri Heikki Ritavuoren urhoollisten ponnistelujen ansiosta Suomi sai tasavaltaisen hallitusmuodon.

Kuningasmieliset saivat tappionsa vastapainoksi ja hyvitykseksi läpi vahvan presidentin mallin. Nuoren tasavallan sekava tila jatkui 1920-luvulle tultaessa.  Ståhlberg,  niin ansioitunut tasavallan rakentaja kuin olikin,  joutui puolustamaan vasta saavutettua hallitusmuotoa  ja toimimaan kansakunnan olojen rauhoittajana. Ritavuori sen sijaan sai maksaa hengellään taistelustaan oikeistolaisia kumousmiehiä vastaan. Tästä lähtökohdasta edettiin 1920- ja 1930-luvun valtataistelun sävyttämiin vastatakkainasetteluihin.  Kuningasmielisten valttikortti oli  C.G.E. Mannerheim, josta pyrittiin tekemään valtakunnan autoritäärinen johtaja. Mannerheimin taustalla toimineet ns. aktivistit eivät suinkaan luopuneet pyrkimyksistään vallan anastamiseksi, vaikka päätös tasavallasta oli tehty. Aktivistit, epäonnistuttuaan 1920-luvunvaihteessa, yrittivät valtaan pääsyä uudelleen Mäntsälän kapinan aikoihin. Mannerheim, joka oli antanut hiljaisen suostumuksensa puolestaan käydylle kamppailulle, ei missään vaiheessa sitoutunut lopputulokseen ennen kuin se olisi ollut hänelle varmasti suotuisa. Parlamentarismin kannattajat voittivat Lapuan liikkeen kumousyritykset ja diktatuuripyrinnöt ja toisaalta Mannerheimkään ei kompromettoitunut, vaan  säilytti asemansa valtakunnan vahvana miehenä myöhempää käyttöä varten.

Kun sitten lähestyttiin sotaa 1930-luvun lopulla,  vahvistui demokraattinen Suomi merkittävästi punamultahallituksen myötä: tarvittiin ideologiset rajalinjat rikkovaa vallankäyttöä. Suomi oli varsin yhtenäinen käydessään sotaan. Oleellista kirjoitukseni teeman kannalta on, että 1930-luvun lopun poliittiseen ratkaisuun päästiin puhtaasti tasavaltaisen demokratian kautta, ei autoritaarisen johtajan avulla.

Sota-ajan vallankäyttö oli harvainvaltaa monessa suhteessa. Käytännössä maata johti muutaman vahvan päättäjän kokoonpano. Tilanteeseen päädyttiin sotaolojen sanelemana ”luontaisena” ratkaisuna. Sota-ajan johto on joka tapauksessa aina suppea. Demokraattinen päätöksenteko joutui hetkeksi sivuraiteelle.

Sodan jälkeen palattiin nopeasti edustukselliseen demokratiaan Neuvostoliiton painostuksen keskellä. Paasikiven asema oli vahva, vaikka päiväkirjoissaan hän saattoi antaa toisenlaisen kuvan haasteistaan. Hallitukset vaihtuivat tiheään, mutta Paasikivi - presidentin valtaoikeuksilla plus tekohampaita louskuttavalla ”Paasikivi-lisällä” - hallitsi maata suvereenisti.

Kekkosen aikana tilanne muuttui. Aluksi presidentin asema oli heikohko ja hän joutui turvautumaan Neuvostoliiton vetoon Suomen asioissa. Tilanne ei kuitenkaan palautunut normaaliparlamentarismiksi myöhemminkään, vaan Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan – virallisia ja epävirallisia - suurpiirteisesti hyväkseen. Hallitukset vaihtuivat esimerkiksi 1970-luvulla niin tiheään siksi, että Kekkonen joutui paitsi suojaamaan asemaansa niin myös käyttämään neuvostokorttia vastustajiaan vastaan. Hallituksen piti palvella Kekkosen asettamaa päämäärää.

Kekkonen jakoi mielipiteitä, mutta omiensa joukossa hänellä oli vahva asema. Poikkeuslailla 1973 Kekkonen viimeistään vahingoitti parlamentarismia räikeällä tavalla. Mitä pidemmälle presidenttikaudet jatkuivat, sitä yksinvaltaisemmaksi Kekkonen kävi. Ei ollut ketään asettamassa kyseenalaiseksi presidentin valtaoikeudet  ylittäviä menettelytapoja. Pitkä presidenttikausi vahvisti presidentin autoritaarista otetta.

Voitaneen sanoa,  että Kekkonen turvautui hätävarjelun liioitteluun varmistaakseen asemansa valtakunnan huipulla. Väistämätön kuitenkin tapahtui. Kekkonen haurastui ja hetken aikaa presidentin valtaa käyttivät muut tahot, kunnes monien eri välivaiheiden jälkeen järjestettiin presidentinvaalit, jotka voitti Mauno Koivisto.

Koivisto valittiin anti-Kekkosena, joka merkitsi lähinnä presidentin viran korostuneen merkityksen asettumista säällisiin puitteisiin. Ulkoisten suhteiden hoitajana Koivisto piti ohjat tiukasti hallussaan. Venäjän ote Suomesta höltyi, joskin hitaasti. Suomen integroituminen EU:hun, YYA-sopimuksesta irtautuminen ja muun vallankäytön normalisoituminen johtivat melko  seesteiseen valtasuhdeasetelmaan. Voitaneen sanoa, että Koiviston aika (Halosen ja Ahtisaaren kausilla lisättynä) merkitsi paluuta melko normaaleihin parlamentarismin käytäntöihin.

Presidentin valtaoikeuksia kavennettiin ja eduskunnan ja hallituksen valtaa  lisättiin perustuslakiuudistuksissa vuonna 2000 ja 2012. Vasemmistossa ollaan oltu suopeampia presidentin valtaoikeuksien kaventamisessa kuin oikeistossa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva julkaisi vastikään tutkimuksen,  jossa selvitettiin millaisen presidentin suomalaiset haluavat. Vastaukset olivat odotettuja, mutta myös yllätyksiä sisältäviä.

Yhteistä vastaajissa oli, että lähes kaikki toivoivat presidentin olevan kansakunnan keulakuva ja edistävän Suomen mainetta ulkomailla. Myös arvojohtajuus ja keskusteluun herättäminen ovat vanhoja tuttuja presidentin henkilöön liittyviä viittauksia ja toiveita.

Kolme neljäsosaa toivoo uudelta presidentiltä vahvaa ulko- ja turvallisuuspoliittista otetta. Samalla enemmistöosuudella toivotaan, että seuraava presidentti olisi vahva Puolustusvoimien ylipäällikkö.

Se, että presidentin ei haluttu olevan ”junailija” viittaa päätelmään, että poliittisena taustavirittelijänä presidentin ei haluttu toimivan , vaikka osana presidentin toimenkuvaa nämäkin varmaankin ovat, haluttiin tai ei.

Mediassa on todettu aivan oikein, että presidentin on nähty olevan eräänlainen kaikkien alojen ihmemies, jota hän ei tietenkään käytännössä ole. Odotukset ovat joka tapauksessa korkealla, joka helposti pitää sisällään pettymyksen siemenen.  Vain kaksi prosenttia suomalaisista pitää presidentin valtaa liian suurena.

Ylivoimainen enemmistö haluaa presidentin toimivan parlamentarismin puolustajana, mutta toisaalta halutaan, että presidentti on kriisijohtaja (73 prosenttia suomalaisista)! Mistä moinen ristiriitaisuus on selitettävissä? Perustuslain uudistuksissakin on menty toiseen suuntaan. Ehkä tässä tavoitellaan jonkinlaista hybridiä, jossa normaalioloissa kunnioitetaan parlamentarismin perintöä, mutta vaikeina aikoina presidentin sallitaan hivuttautuvan vallankäytön eturintamaan.

Hyvää tässä on, että kansanvallalle annetaan edelleen suuri arvo, mutta keskustelua on herättänyt, miksi presidentin pitäisi puuttua valtioelinten, puolueiden tai kansanryhmien toimintaan, jossa osapuolten toivotaan  keskenään sopien ratkaisevan asiat.

Ehkä tässä näkyy pettymys politiikan riitaisuuteen: halutaan, että joku viheltää tiukan paikan tullen pelin poikki.  Onneksi päättäjien valtavirran kanta on melko selvä: halutaan kunkin toimijan pysyvän lestissään.

Monien maiden esimerkit osoittavat toisaalta, että demokratia on vaarassa.  Meillä tämä näkyy ajoittain kovana arvosteluna demokraattista päätöksentekoa kohtaan, mutta laajempaa järjestelmäkritiikkiä harvemmin ilmenee. Syytä on olla valppaana, sillä muutosherkkyyttä voi olla Pohjolan perukoillakin.   

:::::::::::::::::::::::::

Se asema,  joka suurin piirtein määritettiin presidentin toimivallaksi itsenäistymisen alkuvuosina, on säilynyt kautta vuosikymmenien ja vastannee melko hyvin suomalaisten kantaa. Demokratiaan sisältyy poliittista keskustelua, riitelyäkin. Kansalaisilla on taipumusta ajatella, että jonkun täytyy vetää yhteen osapuolien kannat ja tarjota isoissa asioissa eväitä sopuun. Kansakunta on omalla painoarvollaan ohjannut myös presidentin valtaa demokratian puitteiden mukaisesti.