Ovatko liberaalit demokratiat jäämässä alakynteen poliittisten järjestelmien valtataistelussa?

 

 Olen useissa kirjoituksissani käsitellyt demokratian asemaa nykyisessä järjestelmien välisessä valtakamppailussa. Helsingin Sanomien ”Vieraskynäpalstalla” 13.10.2023 asiaa käsittelee Sitran asiantuntija, valtiotieteen tohtori Markku Harrinvirta kolumnissaan ”Demokraattinen tulevaisuus ei enää ole itsestäänselvyys”. Kysymys ei siis enää ole yleistasoisesta huolesta, vaan yhä painokkaammin konkreettisesta tapahtumakehityksestä. On syytä huomioida, että nyt käsitellään demokratiaa läntisestä näkökulmasta. Käytän Harrinvirran kolumnia lähinnä sytykkeenä asioiden käsittelyssä. Viittaan myös  muihin lähteisiin tarpeen mukaan, mutta mielipiteet ovat omiani.

Olkoon tarkastelun lähtövuosi 1914.

Vuoteen 1914 mennessä liberaalidemokratia näytti suorittaneen läpimurron. Jopa Venäjä ja Turkki tekivät myönnytyksiä perustuslaillisen hallitusmuodon suuntaan. Vuoden 1920 paikkeilla liberaalille demokratialle näytti avautuvan mahdollisuus laajaan etenemiseen. Itse asiassa oli vain muutamia valtioita, joissa ei ollut minkäänlaisia vaaleja vuosien 1919-1947 välillä. Kuitenkin juuri tuolla aikavälillä liberaalit poliittiset instituutiot joutuivat perääntymään lähes sekasortoisissa olosuhteissa.

 Historioitsija Eric Hobsbawmin mukaan ainoat tehokkaat demokraattiset poliittiset instituutiot olivat Britanniassa, Suomessa (”juuri ja juuri”, kuten Hobsbawm toteaa), Irlannissa, Ruotsissa ja Sveitsissä. Tässä jaottelussa ei käsitellä siirtomaita, joissa tosin ei ollut myöskään demokratisoitumispiirteitä.

Jo toisen maailmansodan viimeisinä vuosina oli nähtävissä demokraattisten valtioiden voitto, sillä nämä valtiot olivat suurelta osin samalla puolella ja olivat sodassa menestyneitä. Liberaalidemokraattiset valtiot pystyivät omin voimin vahvistamaan asemaansa tarjoamalla kansalaisilleen mm.  hyvän sosiaaliturvan pahan päivän varalle. Tämä oli jotain aivan muuta kuin sotien välinen aika, jolloin Eric Hobsbawmin mukaan demokratioita oli vain kymmenkunta, Suomikin vain nipin napin.  

Monet tahot pitivät toisen maailmansodan jälkeistä järjestelmää tavallisen ihmisen voittona sosiaaliturvajärjestelmien plus muiden julkisen sektorin palvelujen tehdessä läpimurron.  On kuitenkin syytä muistaa, että natsi-Saksan sosiaalietuuksien paletti oli jo 1930-luvulla hyvin kattava sekin. Diktaattorit ostivat erilaisilla eduilla kannatuksensa kansalaisilta ja samalla pyrkivät vastaamaan demokratioiden kilpailuun. Oikeusvaltiota ei kuitenkaan mahdollistettu. Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli luontevaa pitää liberaalia demokratiaa voittajana, olihan sosialismi raunioitunut. Muutos tapahtui hämmästyttävän nopeasti. Maailma oli ja on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi paikka kuin se maailma, joka nähtiin kaksinapaisena toisen maailmansodan jälkeen. Itse sodassa idän autoritarismi (Neuvostoliitto!) sekä demokraattisten valtioiden liitto saavuttivat kaksoisvoiton fasismista.

Francis Fukuyama julisti liberaalin demokratian voittokulkua heti, kun se oli mahdollista, eli 1990-luvun alussa. Sen jälkeen demokratian asema on joutunut uudelleen puntaroinnin kohteeksi monta kertaa. Sittemmin  olen oppinut ymmärtämään Fukuyaman syvällistä ajattelua hänen myöhempien kirjallisten tuotteidensa kautta.

Sodan jälkeen tapahtunut suurvaltojen riitaantuminen ja valtapoliittinen taistelu (toissijaisesti ideologioiden välinen kamppailu) johtivat kaksinapaisen maailmankuvan muodostumiseen lähes 50 vuodeksi.

Lännessä olemme sitä mieltä, että liberaali demokratia tarjoaa parhaat mahdollisuudet turvalliselle, tasapainoiselle ja onnelliselle elämälle – ainakin toistaiseksi. Voidaan kysyä, kuinka kauan tehokkaan tietoliikenteen oloissa autoritaariset valtiot pystyvät pitämään voimassa oikeusvaltio- ja demokratiarajoituksensa. Nyt ne ovat pärjänneet, vaikka suhtautuvat välinpitämättömästi ihmisoikeuksiin ja sananvapauteen, jotkut hyvinkin kielteisesti.

Olemme pitkään (jopa lähes 80 vuotta) säästyneet suursodalta. Se on jotain aivan muuta kuin maailmansotien välinen 20 vuoden rauhanjakso. Kuuluisassa kirjassaan ”Äärimmäisyyksien aika” (1994) Eric Hobsbawm näkee ensimmäisen ja toisen maailmansodan jatkumona, siis yksi sota: 1914-1945. Sille löytyy perusteita.

Nyt on merkkejä ilmassa, että muutos ikävään suuntaan voi tapahtua lähivuosien kuluessa. Ja jos se tapahtuu, on syy diktatuurivaltioiden ja liberaalidemokratioiden välisissä ristiriidoissa. Venäjä näyttää aggressiivisuudellaan mallia. Asevoimien osuudet budjeteissa ovat kasvaneet, raja ei kulje enää kahden prosentin bkt-osuuden kohdalla. Autoritaariset valtiot ovat vahvistuneet tarkasteltaessa niiden asevoimien iskukykyä ja taloudellisia panostuksia.

Amerikkalainen republikaanien taustajoukoissa toiminut Robert Kagan arvioi liberaaleja demokratioita olleen satakunta (!) 2020 luvun aattona. Jos näin on, tilanne ei ole toivoton millään lailla. Mutta kysymys on tietenkin kansanvallan tason määritelmästä ja kriteereistä, jotka liberaalille demokratialle asetetaan.

Harrinvirta korostaa, että autoritaariset voimat vahvistuvat esimerkiksi arabimaissa. Sellaistakin tapahtuu, että autoritääriset voimat lujittuvat demokratioissa (AfD, Saksa!), kun nationalismi, populismi ja vihapolitiikka lisäävät kannatustaan.

Liberaaleissa demokratioissa elävien on tunnustettava, että monet autoritaariset valtiot ovat pitäneet järjestelmäkilpailussa hyvin puolensa. Niiden ei tarvitse selitellä demokraattisia harharetkiä tai asioiden hidasta valmistelua. Päätökset toimeenpannaan usein yhden ihmisen päätöksellä tai veto-oikeudella. Monet tavalliset kansalaiset ihailevat moista tehokkuutta.

Samaan aikaan liberaaliin demokratiaan on hiipinyt ylimielisyyden tuntu. Kilpailija ei ole noteerattu sen realististen voimavarojen mukaan.

:::::::::::::::::::::::::

Mikä vahvistaisi liberaalien demokratioiden voittokulkua?

Mitä liberaaleilla demokratioilla on tarjota vastineeksi autoritarismin joillekin silmiinpistäville onnistumisille? Toki lännen demokratioissa ollaan ylpeitä siitä, että demokraattiset oikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet ovat korkealla tasolla. On saavutus sinänsä pitää yllä moitteettomia kansalaisvapauksia.

Ainakin osavastauksen kysymykseen tarjoaa sosiaalidemokratian menestys, nimittäin sosialismin menestynein muoto oli sosiaalidemokraattinen, sosiaaliseen markkinalouteen ja demokratiaan perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Se on vallannut alaa toisen maailmansodan jälkeen ja taistelee vallasta keskustaoikeistolaisten voimien kanssa, jotka myös täyttävät liberaalin demokratian vaatimukset.

Monet ovat sitä mieltä, että liberaalin demokratian tulevaisuus näyttää nyt heikommalta kuin pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt sen on taisteltava asemastaan. Liberaalin demokratian täytyy todistaa olemassaolonsa oikeutus uudessa maailmantilanteessa. Sen on pyrittävä vastaamaan sekä mielikuvissa että konkreettisesti nykydiktatuureille tai vaikkapa Natsi-Saksan 30-luvun ”hyvinvointiyhteiskunnalle”, joka  pyrki luomaan 1000-vuotisen valtakunnan imperialistisin tavoittein ja sama tavoitteisto on nähtävissä Putinin ”rajattomassa ideologiassa”(= tulevassa uudessa maailmanjärjestyksessä), joskin kansalaisten hyvinvoinnin kannalta paljon epäuskottavammin. Joka tapauksessa Putinin tavoite on kumppaniensa kanssa luoda uusi maailmanjärjestys,  joka jakaa maailman liberaalidemokratioihin ja toisaalta autoritaarisesti johdettujen maiden ryhmään ja työntää syrjään nykyinen yksinapainen maailmanjärjestys korvaten se moninapaisella.

On monia vastakkainasetteluja, jotka sekoittavat edellä kuvattua järjestelmätaistelua: demokratiat vastaan autoritääriset valtiot, sivistys vastaan barbaria, fundamentalismi vastaan uskonnonvapaus, terrorismi vastaan järjestelmän väkivallaton vakaus…… jotkut - varsinkin ääriainekset - haluavat lyödä vetoa voittavasta yhdistelmästä.

Vladimir Putin on sanonut oireellisesti, että kylmä sota ei päättynyt ”rauhansopimukseen”. Tässä mielessä nykyinen konflikti on kylmän sodan ”jatkosota”, josta Venäjä hakee  hyvitystä ”vanhan” – vielä päättymättömän – kylmän sodan aiheuttamille traumoille.

Liberaaleille demokratioille ei voi luvata automaattisesti  luottamusta herättävää tulevaisuutta, vaan enemmänkin potentiaalista ryvettymistä mitä moninaisimmissa sopeutumispyrinnöissä ja ulkoisissa konflikteissa, joihin ne katsovat olevansa ”valistuneen” valtion tavoin oikeutettuja puuttumaan.

Markku Harrinvirta toteaa  kolumninsa viimeisessä kappaleessa, että ”demokratioiden ja diktatuurien kilpailu  on noussut kaikkien näkyville”. Mutta voimmeko puhua puhtaista demokratioista tai puhtaista diktatuureista tänään?  Otetaan esimerkiksi Ukraina. Harrinvirta: ”Vladimir Putinin Venäjä käy sotaa demokraattista Ukrainaa vastaan”. Kuitenkin Ukrainalla – monen tahon myötätunnon kohteella -  on oman demokratian rakentaminen enemmän tai vähemmän retuperällä korruptio-ongelmineen.

Mikä edesauttaa demokratian ylläpitämistä? Epäilemättä perinteet, joilla on esimerkiksi Länsi-Euroopassa kymmenien vuosien ellei sadan vuoden historia. Mikä harjoitus parhailla demokratioilla onkaan takanaan! Vastaavasti Itä-Euroopan kansandemokratioilla ei näitä kokemuksia ole kertynyt. Itä-Euroopassa sotien välissä vallinneen autoritaarisen hallinnon perään rakentui sosialistinen diktatuuri. Yritykset pystyttää demokratia lännen mallin mukaan - Venäjän ikeestä vapautumisen jälkeen -  johtivat epävakaaseen poliittiseen kulttuuriin ja sitä kautta totuttelun kohteena olleen järjestelmän murenemiseen ja korvaamiseen autoritaarisilla tai vain hauraasti demokratiaa muistuttavilla järjestelmillä.

Mielenkiintoista on, että monien autoritaaristen järjestelmien tukipilareina ovat tavalliset kansalaiset, jotka kyllästyivät monipuoluejärjestelmän eripuraan (vrt. Suomi 1930-luvulla). Vielä on huomioitava lukuisat  muut taustalla vaikuttavat seikat: oliko Puola ensisijaisesti innostunut läntisen Saksan demokratiasta vai molemmissa maissa vaikuttavasta uskonnollisperäisestä poliittisesta traditiosta?