Presidenttikandidaatit – joku heistä - on astumassa suuriin
saappaisiin. Näin uskaltaa sanoa, kun Niinistön kammasta alkavat piikit olla
vähissä. Niinistön taipaleelle osuivat
monet suuret ulkopoliittiset ongelmat, kärjessä Ukraina, joita hän selvitti
käymällä mm. 14 kertaa Saksassa, 17
kertaa Yhdysvalloissa ja 17 kertaa Ruotsissa…. Huh, oliko niitä todella noin paljon?
Gallupeja on johtanut pitkäaikainen suosikki Pekka Haavisto.
Vasta oikeastaan Ylen tätä kirjoitettaessa
-aivan tuore mielipidetiedustelu toi ihmeteltäväksi asetelman, jossa Alexander
Stubb oli noussut ykköseksi 28 prosentin (+6 ) kannatuksella. Haaviston kannatus
oli aivan tuntumassa 26 (-3 )prosentin kannatusosuudella. Ylen kyselyssä Stubb oli Haavistoa suositumpi kärkinimien välisessä kamppailussa prosentein 55 - 45.
Mitä siis on tapahtunut? Onko Haavistolla pieni väsähtäminen
meneillään vai onko kysymys Stubbin esillä olemisesta viimeaikojen uutisoinnissa.
Varman päälle veikkaava löisi ehkä vetoa jälkimmäisen puolesta. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on
lähtöruudussa ja valmiina starttaamaan. Tosiasiassa vaaliasetelmat tästä
eteenpäin oikeastaan vasta asettuvat paikoilleen. Vain Jutta Urpilaisen valinta
sdp:n ehdokkaaksi on vielä kesken.
Presidentinvaalit ovat aina ensi sijassa henkilövaali, ja se
näkyy gallup-numeroissa. Kamppailu nähdään tässä vaiheessa paljolti Stubbia kannattavan oikeiston ja Haaviston muodostaman
kollektiivin, ”vihervasemmiston” välisenä taistona. En tosin ole aivan samaa mieltä
tästä asiasta. Mielestäni Haavisto on viherporvari (!) hiukan yksinkertaistaen
sanottuna. Kysymys on mielikuvasta: jos Haavistosta säilyy kuva vihervasemmistolaisena,
pysyy hän vasemmiston vahvana ehdokkaana
presidentiksi. Jos taas Haaviston ”oikea väri” paljastuu, on hän jakamassa
vihreiden lisäksi porvariston tiukasti taisteltua äänipottia.
::::::::::::::::::::::::::::
Tilanne 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa oli aivan
toisenlainen: Koiviston jälkeen valittiin Ahtisaari ja Halonen presidenteiksi.
Silloin käytiin perinteinen kilpailu keskustavasemmiston ja keskustaoikeiston välillä.
Halonen oli pesunkestävä demari, mutta Ahtisaaresta on jäänyt ambivalentti
kuva. Totta kai hän oli demarien edustaja, mutta pohjimmiltaan enintään sitoutumaton
maltillinen vasemmistolainen. Siksi hän menestyikin. On oikeastaan yllättävää,
että sdp:n asema oli niin vahva Kekkosen jälkeen. Ehdokasvalinnassa onnistuttiin ilmeisen
täydellisesti poliittinen tilanne ja ihmisten asennoituminen huomioiden. Vaalit
olivat tiukkoja, mutta päättyivät joka tapauksessa sdp:n eduksi. Menestyäkseen nykyisin
presidentinvaaleissa sdp tarvitsisi ehdokkaakseen sitoutumattoman (vasemmistolaisen)
vetovoimaisen henkilön. Sitä ei ole nyt tarjolla.
Stubbin amerikkalaistyylinen ”vaalilook” samoin kuin hyvä esiintymiskyky
ja tietynlainen maailmankansalaisuus voivat toimia hänen edukseen. Kuitenkin pääministerinä
ja valtiovarainministerinä hän onnistui vain keskinkertaisesti. Myös presidenttiehdokkaana
hänen on syytä pitää faktat hyvässä järjestyksessä, ettei satu yllätyksiä. Stubbin
ja puolueen menestys etenevät yhtä jalkaa. Lisää ääniä on saatavissa muilta, kuten
sdp:stä näitä vaaleja varten irtautuneista. Paremman puutteessa Stubbissa on
riittävästi tartuntapintaa vallata muilta ääniä. Ilmeisesti hän on saamassa hieman
yllättäen myös perussuomalaisten ääniä.
Haaviston valtteina ovat hyvät yhteydet maailman kriisipesäkkeisiin,
ja niiden kautta eri maiden päämiehiin. Haavisto on vakaa, eikä säiky
vastakkainasettelua. Kuitenkin kokemus on hänen vahvinta pääomaansa, kuten myös
ulko- ja turvallisuuspoliittinen osaaminen.
Presidentinvaalien kaltaiset henkilövaalit eivät tue kuin
osittain puolueuskollisuutta. Niinpä Olli Rehnin kannatus on juuri nyt selvästi
suurempaa kuin hänen puolueensa keskustan eduskuntavaalikannatus. Vakaa, mutta vähemmän
sytyttävä Rehn tuntuu saavan ehdokkaista keskivertoa enemmän kannatusta, ei
kuitenkaan niin paljon, että pääsisi kahden parhaan joukkoon. Kiri ei riitä.
Parempaan menestykseen tarvittaisiin hieman enemmän huumoria ja värikkyyttä.
Hän on vaalissa vakaa ”pankin edustaja”.
Jutta Urpilaisen kannatus
on yhtä alhaalla kuin sdp:n viimeisten presidentinvaalien menestys yleensäkin.
Suomen suurimman puolueen presidenttiehdokkaan kannatus on puolueen kannalta
hävettävän vaatimaton. Sdp:n kannattajiksi tunnustautuvien äänet ovat hajallaan
puoluekentässä Stubbin kannatuksen ollessa heidän joukossaan merkille pantavan
korkealla. Miten käy demarien äänestysaktiivisuuden vallitsevassa tilanteessa? Välillä
tuntuu, että muut ovat kiinnostuneempia sdp:n
ehdokkaasta kuin oman puolueen kannattajat. Urpilaisesta jää kuva muiden
puolueiden kannalta vaarattomana ehdokkaana, jota voi kyllä ”arvostaa”, mutta
ei äänestää.
Mika Aaltolan kannatus on kohtalainen (9 prosenttia), muttei
hänestä ole sitoutumattomien äänestäjien äänien kohteeksi laajemmin. Hän tuli ehdokkaaksi
kansainvälispoliittisen asiantuntijuutensa takia ilman varsinaista poliittista
kokemusta. Kompastelua on havaittavissa samoin kuin puutteita ehdokkaan tunnesiteen vahvuudessa ja uskottavuudessa.
Hän on periaatteessa kaikkien kannatettavissa, mutta myös kaikkien
vastustettavissa.
Jussi Halla-aho kuuluu niihin, joiden kannatus ei lupaavasta alusta
huolimatta yllä lähellekään puolueensa eduskuntavaalikannatusta. Hän on jossain
määrin liian kliininen verrattaessa häntä politiikan näyteikkunan näkymään.
Tunneyhteyttä on hänenkin vaikea luoda. Järki toimii, mutta se ei riitä johtuen
juuri tunneviileydestä. Halla-aholta odotettiin varmaankin puoluerajat ylittävää
kannatusta valtakunnan nasevan tietäjägurun ansioilla ja sen takia, että hän on
puolueensa ”oikeassa olemisen” symboli. Halla-aho
sijoittuu kannatusmittauksissa ehdokkaiden
puoleen väliin (8 prosenttia).
Li Andersson on ehdokkaista eniten puolueensa näköinen ja oloinen
ja saa sen takia 7 prosentin tuen kansalaisilta. Vasemmalla on nyt tilaa, mutta
Andersson ei tunnu tarttuvan täkyyn. Muista poikkeava Nato- ja
DCA-sopimuskriittisyys voisi toimia
johonkin rajaan saakka. Pohjia omanlaiseen vaalikampanjaan on, mutta hallitustiekin
täytyy ilmeisesti pitää auki...
Sari Essayah ja Harry Harkimo jäävät ynnä muut -ehdokkaiksi.
:::::::::::::::::::::::::
Vielä muutama pointti vaalitaisteluun ja vaalien seurantaan….
Yksikään ehdokkaista ei näe Venäjä-suhteissa mitään kehittämismahdollisuutta,
mutta eroja suhtautumisessa Yhdysvaltoihin on nähtävissä. Varteenotettavista ehdokkaista
amerikkalaismielisin on Alexander Stubb, jopa siinä määrin, että ehdokas varmuuden
vuoksi yrittää luoda jonkinlaista teennäistä kriittistä varautuneisuutta
Yhdysvaltoja kohtaan.
Voisiko presidentinvaaliehdokasasettelun vasemmistovajaus (lähinnä
demarit) hoitua sillä, että joku porvareista kokeilee siipien kantavuutta
menemällä niin lähelle vasemmistoa kuin mahdollista? Kuka porvareista on siis vasemmistolaisin?
Ei näytä todennäköiseltä etenemisväylältä….
Kun ehdokkaiden taholta pyritään jatkossa löytämään
erottuvuustekijöitä, on odotettavissa keskustelevampaa kampanjointia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti