Rikas, mutta vanha ja väsynyt Suomi

 

 Suomi on kuudennen kerran peräkkäin ”julistettu” maailman onnellisimmaksi kansakunnaksi. Ristiriitaista tässä on se, että moni on valmis sanomaan: ei pidä paikkaansa.

En kuitenkaan aio referoida ja kommentoida tuoreinta onnellisuustutkimusta vaan lähestymistapa on toinen. Pyrin erittelemään onnellisuusvajeen syitä, vai pitäisikö puhua sopeutumisesta kanssaihmisten, omien murheiden ja onnen hetkien yhteiskunnallisiin syihin.

Olemme yksilötasolla kuin vanheneva Suomi, sieltä täältä kolottaa ja sairastelevuus ei ainakaan vähene. Pärjäämme, mutta se edellyttää ylimääräisiä ponnisteluja. Aina ei usko tunnu riittävän paremman huomisen odottamiseen.

Kansanvallalla on Suomessa pitkä historia ja se varmaankin heijastuu ihmisten mielipiteissä: vanhassa (demokratiassa) vara parempi. Sitä paitsi, onhan ”demokratisoimista” harjoiteltu sata vuotta. Suomi ja muut Skandinavian maat ovat ohittaneet kauan sitten yhteiskunnallisen epäjärjestyksen ja kumouksellisuuden mahdollisuuden. Yhteiskunnallinen konsensus on  saanut aikaan vakuuttavia tuloksia. Jokin kuitenkin vaivaa ihmisiä, joten mietitäänpä hetki syntyjä syviä: jokin jäytää sisintämme. Välillä tuntuu nimittäin, että yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kanssa kilpailee tasapäisesti ihmisten huono sopeutuminen nykyaikaiseen ahdistavaksi koettuun ympäristöön.

Minusta tuntuu, että rikas Ruotsi 1960-luvulla edusti idylliä,  jota me muualla asuvat ihailimme ja kadehdimme. Kansankoti ikään kuin valmistui.

Ihminen yleensä muuttuu hitaasti, kun taas uudet keksinnöt ilmantuvat markkinoille nopeimpien ehdolla. Ns. tavallinen kansa on hätää kärsimässä kehityksen vauhdikkuuden kanssa. Esimerkiksi perussuomalaisten menestys johtuu käsittääkseni kyvystä jarrutella tai tyrmätä kaikkein liberaaleimpia kehityspolkuja.

Entäpä jos haaste asetetaan toisinpäin! Miten saavutetaan tunnelma ja olosuhteet, jotka vallitsivat vuosia tai kymmeniä vuosia sitten. Voitaisiinko menneen tulevaisuuden päivistä oppia jotain?

Aloitan pohdinnan eräästä muistorikkaasta perhealbumin valokuvasta, jossa isoisäni maalaistalon pihalla muutama henkilö keskittyy leppoisasti keskinäiseen jutusteluun niin, että läsnäoleva kamera ja kuvaaja eivät häiritse ketään. Mukana ovat enoni vaimonsa kanssa, heillä vierailevat kauemmat sukulaiset, ja sitten isäntäparin parikolmevuotias lapsi, ”pappa”(isoisäni) ja minä aivan vauvana äidin sylissä. Kokoelman täydentää vieraiden iso koira, johon enoni suuntaa kaihoisan katseen (muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi tähänkin taloon koira). Kuvanoton ajankohdasta en ole varma, mutta   päättelen, että vuosi oli 1952. Kuvittelen mielessäni, että kaikilla oli positiivinen odotus tulevaisuuden varalle: tila oli vauras, Neuvostoliiton kanssa oltiin sujut sotakorvauksista, olympiakisat olivat aivan ovella ja aurinkokin paistoi….

Tuo kuvanottohetken pihapiiri sulki sisäänsä siistiksi leikatun nurmikon, jota reunustivat omakotitalo, sitä vastapäätä oleva navetta sekä yhdellä sivulla pitkä nukkuma-/varastoaitta (plus ”kärrliiteri”), jota vastapäätä oli kuusiaita. Nurmikko rehotti vielä muutama vuosi takaperin hyötynurmikkona, josta sitten niitettiin viikatteella lehmille heinää märehdittäväksi. Oli siirrytty aikaan, jolloin nurmikko täytti nykyajan vaatimukset.

Tuo miljöön siistiytyminen vaikutti yhden elämänmuodon täydellistäjältä. Parasta aikaa kesti vain 1960-luvun lopulle, kun talon ainoa poika kuoli yllättäen.  Mutta nuo maalaistalon ihmiset elivät ajassa. Kohtalo ohjasi suurempia voimia, jotka sittemmin näivettivät tilan, lehmät annettiin pois ja pellot vuokrattiin naapureille. Yksi aikakusi päättyi niin kuin monet sen jälkeen.

Yhtä vaikeaa kuin on sopeutua uuteen maailmaan on hakea menneestä parhaat piirteet säilytettäväksi. Minä ottaisin mukaan nykypäivään noista ajoista ensinnäkin työtä’ pelkäämättömän uutteruuden ja työtä helpottavat laitteet (nykyajan tietotekniikkaa paljon käyttäneenä tuntuu joskus siltä, että manuaalisesti työ olisi jo tehty). Toiseksi ottaisin mukaani naapureiden pyyteettömän auttamishalun (vastavuoroisuudesta ei tarvinnut erikseen sopia). Kolmanneksi ja vaikeimmin hallittavaksi asiaksi nostaisin -  tiettyyn rajaan saakka - yhteisön sisäisen kontrollin. Kaikkein suurimmat möläytykset ja huonoimmat käytöspiirteet  karisivat tällä metodilla pois.

::::::::::::::::::::::::

E2 Tutkimus on koonnut vuosittaisessa katsauksessa yleiskuvan suomalaisten ”mielenmaisemasta”. Tutkimus kysyy : ”Miten meillä menee?

Luottavatko suomalaiset Suomeen? E2 vastaa tutkimustuloksia lainaten : ”Selkeä enemmistö (70 %) luottaa suomalaisen yhteiskunnan kykyyn ratkoa ongelmia. Luottamus on keskimääräistä yleisempää vanhemmissa ikäryhmissä ja niiden joukossa, joilla on vahva sosioekonominen asema.”

Hieman ristiriitaisesti suomalaiset luottavat yhteiskuntaan, mutta kaipaavat silti vahvaa johtajaa: ”Vaikka luottamusta yhteiskuntaan on, suomalaiset kaipaavat vahvaa poliittista johtajaa. Johtajuutta kaipaa ylivoimainen enemmistö (79 %) suomalaisista.”

Mielenkiintoinen on tutkimustulos koskien odotuksia yritysjohtajia kohtaan, joilta odotetaan aktiivisempaa otetta yhteiskunnallisiin asioihin: E2 vastaa: ”Myös yritysjohtajilta suomalaiset odottavat aktiivisempaa yhteiskunnallista otetta. Enemmistö suomalaisista toivoo heidän osallistuvan julkiseen keskusteluun nykyistä enemmän. Muutamat yritysjohtajat ovat ottaneet näkyvästi kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten ilmastokriisiin, nuorten ongelmiin ja rasismiin. Tulosten perusteella tilausta yritysjohtajien ulostuloille olisi enemmänkin”.

Kolmannes (33 %) suomalaisista kertoo, että poliittinen keskustelu herättää heissä vihan tunteita. Näin arvioi keskimääräistä useampi alle 45-vuotias. Myös työtilanne ja toimeentulo vaikuttavat: työttömät (49 %) sekä jokseenkin tai erittäin huonosti toimeentulevat (46 %) ilmaisevat keskimääräistä useammin, että poliittinen keskustelu saa heissä aikaan vihan tunteita.

 

Johtajuuden puute ja politiikan väljähtäneisyyskö ovat vaivojen syynä?

 

Mikä on siis poliittisen keskustelun rooli vihantuntojen herättäjänä? Politiikka on syyttä suotta ajautunut syntipukiksi vaikeiden yhteiskunnallisten haasteiden edessä. Ehkä tästä syystä halutaan nyrkillä pöytään lyöviä johtajia, jotka sanovat, miten asiat hoidetaan. En kuitenkaan usko, että onnellisuus autoritaarisissa olosuhteissa kasvaa paremmin.

 

:::::::::::::::::::::::::::::

 

Korkean elintason maiden tietynlainen väsähtäneisyys paljastuu, kun suoritetaan kansainvälisiä vertailuja. Seuraavat havainnot ovat E2-tutkimuksesta. Nuoret tiikerivaltiot loistavat halussa ottaa haasteita vastaan. Vanhastaan tähän ryhmään kuuluvia maita ovat olleet Etelä-Korea ja Taiwan. Niitä ennen Japani oli esimerkki voimakkaan kasvun maasta, mutta Japanin on vallannut sama kasvun piiputtaminen kuin mikä tilanne on vallinnut läntisissä korkean elintason maissa. Nykyisiä kasvun tiikereitä ovat esimerkiksi Intia ja Singapore. Ne saavat kasvuodotuksissa korkeita prosenttiosuuksia kansalaisten keskuudessa.

Ruotsi on ääriesimerkki korkean elintason maasta, jolla on kansalaisten mielestä huonot kehitysodotukset. Ruotsalaisista peräti 79 prosenttia arvioi maansa olevan matkalla huonoon suuntaan. Ranskalaiset ovat osoittautuneet oikeiksi ammattipessimisteiksi tämän tyyppisissä mittauksissa. Intiassa vastaavasti peräti  75 prosenttia väestöstä katsoo maansa suunnan olevan oikea.

 

Suomalaisia huolestuttavat eniten toimeentuloon, terveyteen, jaksamiseen ja turvallisuuteen liittyvät asiat, kun taas positiivisen kehityksen maissa painottuvat huolestuttavina asioina inflaatio, rikollisuus ja köyhyys.

Me Suomessa olemme kokeneet tuon optimismin jo 1950- ja 1960-luvulla esimerkiksi tavalla jota kuvasin edellä maaseutupaikkakunnan oloissa. Mutta oppia ei pitäisi ottaa nostalgiaa elvyttämällä vaan palauttamalla mieliin esi-isien eteenpäin vievät ponnistelut.

 

Oireellista on, että E2-tutkimuksen mukaan puolet suomalaista pyrkii parantamaan elämänlatua työntekoa ja kulutusta vähentämällä. Ikärakenteen muutokset tukevat tällaisia ajatuksia. On vaikeaa kuvitella, että työnteon vähentäminen olisi ensisijainen ratkaisu ongelmiin. Vahvan johtajan kaipuu liittynee tähän: haluttaisiin jonkun muun tekevän tarvittavat korjausliikkeet.

 

:::::::::::::::::::::::::::::

 

Sixten Korkman edustaa monessa suhteessa järkiperäistä suhtautumista nykypäivän ilmiöihin. Hän kuulema vetää kirkot täyteen oppiensa tai pikemminkin pohdintojensa  kuuntelijoita, vaikka ilmoittaa olevansa ateisti. Näin ekonomistista tuli humanisti. Välittäjiä on tarvittu kautta historian. Jospa Korkman omaksuisi sovittelijan roolimallin.

Uupuvien harmaahapsien sijasta tarvittaisiin motivoituneita jaksajia, so. työurien pidentämistä. Viime mainittu on mahdollista vain työoloja parantamalla.

 

Pitäisikö luopua Korkmanin tavoin taivaasta ja helvetistä ja palata tämänpuoleiseen ratkomaan filosofisia ja käytännöllisiä haasteita.

Entä onnellisuusindeksit? Jos ei ole aivan varma siitä onko onnellinen, voi vastata, kuten Korkman, joka arvelee, että on ”luultavasti onnellinen”.

 

Pitäisikö palata velvollisuuseettisiin hyveisiin, joiden mukaan onnellisuuta ei kannata epätoivoisesti jahdata?