Olen
kommentoinut miltei kaikkia Pisa-tutkimuksia 2000-luvun alusta lähtien, ja niin
teen nytkin.
Johtopäätökseni
vuoden 2018 osalta sisälsivät sekä oppimisen arvion että varoituksen sanan
tulevaisuutta ajatellen: ”Suomi
sijoittuu edelleen kärkipäähän maiden välisissä vertailuissa, lukutaidossa
kuudenneksi, matematiikassa kuudenneksitoista ja luonnontieteissä kuudenneksi.
Mukana oli tällä kierroksella lähes 80 maata”.
Sitten synkkyyden aiheet
neljä vuotta sitten:
”Kuvaavaa on, että
suomalaisnuorten pistesaldo laskee koko ajan kohti OECD-maiden keskiarvoa, joka
on pyörinyt koko Pisan historian ajan hieman alle 500 pisteessä. Muutos ja
heikennys pisteissä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tuloksista on todella
merkitsevä.”
Etnisellä taustalla on kiistaton
merkitys opintoja hidastavana tekijänä kantaväestöön verrattuna. Ruotsin
menestymättömyyttä Pisassa on selitetty paljolti tästä johtuvaksi.
Samantapainen kehitys näyttää toteutuvan Suomessa.
:::::::::::::::::::::::
Entä mikä on tilanne
nyt, kun uusimman Pisa 2022 -tulokset ovat juuri avautuneet nähtäväksemme.
Hesarin kommentissa toimittaja Hilla
Körkkö toteaa, että uudet Pisa-tulokset ”välittävät synkeää kuvaa suomalaisten oppimisen
tilasta”. Samaa todistavat lähes kaikki asiantuntijat.
Suomalaisnuorten
tulokset heikkenivät siis jälleen. Mutta
ei hätää: niin laskivat myös muissa maissa. Tämä on kuitenkin laiha lohtu, sillä
myös monet muut muuttujat heikentyivät verrattuna edelliskierroksiin.
Onko peruskoulu
menettänyt tehonsa oppimisen tiennäyttäjänä? Onko niin, että se ei vastaa enää nykyajan muuttuneita vaateita? Etsin
kirjoituksessani vastausta myös tähän haasteeseen.
Sitten muutamia
poimintoja tuoreista Pisa-luvuista:
Suomalaisnuorten
tulokset laskivat matematiikassa 23 pisteellä vuoden 2018 Pisaan verrattuna. Laskua
tapahtui muissakin maissa. OECD-maiden tulokset
laskivat keskimäärin 17 pisteellä. Silti Suomen tulokset ovat
OECD-maiden keskiarvon yläpuolella. Tämä on trendi muissakin vertailuluvuissa:
useimpien maiden tulokset laskivat, mutta Suomen muita enemmän. Kaukana
takanapäin ovat Suomen nuorten hurlumhei-menestyksen päivät: vuonna 2006
suomalaiset saivat matematiikassa 548 pistettä. Nyt ollaan 484 pisteessä. Jälleen
suurin huoli kohdistuu siihen, että Suomen tulokset ovat pudonneet eniten! Tuo
ero pisteissä vastannee yhtä luokka-astetta!
Suomalaisnuorista heikoimmin
matematiikassa pärjänneiden ryhmään kuului 25 prosenttia Pisaan osallistuneista.
Vielä 2000-luvun alussa osuus oli vain seitsemän prosenttia. Toisaalta laskua
oli nähtävissä myös muiden maiden osaamisessa.
Lukutaidossa Suomi
pärjää edelleen hyvin, vaikka numeroissa
on nähtävissä jälleen selvä lasku. Jonkin verran matematiikkaa lohdullisempi
tilanne vallitsee myös luonnontieteissä.
Tyttöjen ja poikien erot
ovat pääosin pysyneet, joskin jonkin verran kaventuneena esim. matematiikassa.
Polarisaatioilmiö lyö
silmille lähes kaikissa tilastoissa. Erot oppilaiden välillä ovat kasvamaan
päin. Mikä selittää erojen kasvun ja mikä taas tulosten putoamisen kauttaaltaan
OECD-maissa?
Selvää on, että kysymys
ei ole pelkästään Suomi-ilmiöstä, vaan jostain laajemmasta olosuhteiden muutoksesta ympäri kehittynyttä
maailmaa. Voisin todeta, että välineet,
joilla työskennellään ovat vaihtuneet, kuten kännyköiden ja tablettien ilmestyminen
oppilaiden käsiin osoittaa. Suomi ja eräät muut maat ovat vain edenneet tässä
suhteessa muita ripeämmin. Kännykkää toki käytetään myös muuhun kuin
oppimistarkoituksiin aiempaa enemmän. Olemme edelleen kännykkäkansa. Suomalainen
kohtaa ulkomailla ihmisiä, jotka eivät jähmettyneinä tuijota kännykkään
esimerkiksi busseissa.
Joissakin selvityksissä laskeneiden
tuloksien aiheuttajaksi on nähty koronaepidemia, joka tuskin on keskeinen syy.
Esimerkiksi Suomen tulosten pitkäaikainen lasku ei selity koronalla.
Digitalisaatio
yleisemminkin on sekä auttanut oppilaita että lisännyt ”hälyä”
oppimistapahtuman ympärillä häiriöksi
saakka. Opettajat valittavat nykyoppilaiden keskittymiskyvyn puutetta. Myös
polarisaatio on edennyt digitalisaation kautta: osa oppilaista omaksuu uusia
toimintatapoja ja välineitä muita nopeammin. Tämä voisi selittää oppimiserot
luontevimmin. Digiaidot ovat välttämättömiä tulevaisuudessa - ei kahta sanaa.
Sovittaminen kouluympäristöön on pahasti kesken. Kysymys on siitä, miten
luontevasti, ”häiriöttömästi” tämä sovitustyö tehdään.
Heikkoja oppilaita oli
aiemmin Suomessa silmiinpistävän vähän, mutta nyt heikommin pärjäävien määrä on
kasvanut muita maita nopeammin. Taustalla voi olla sinänsä positiivinen historia
peruskoulun aikoinaan oppieroja tasaavasta vaikutuksesta, joka ei enää uusissa
olosuhteissa toimi. Tilaus peruskoulun ”räjäyttämiselle”
tai pikemminkin peruskoulu II:lle on
ilmeinen. Muutoksen toivoisi olevan mieluusti maltillinen kuin jyrkkä, sillä sote-uudistuksen osittainen
epäonnistuminen ei ole lupaava enne, jos ajatellaan vastaavaa radikaalia
muutosta peruskoulun uudistustyössä.
On selvää, että tämä
sama polarisaatioilmiö näkyy myös työelämässä (työllistyvien ja työttömien
osaamiserot kasvavat ja työttömyys pysyy korkealla tasolla, koska osaavat
syövät hitaat omaksujat). Ero ammattilaistenkin välillä saattaa olla esim.
koodaamiskyvyissä eksponentiaalinen. Lapiotyöt hätävarana ovat väistyneet
historiaan. Enää niillä ei pidetä ihmisiä hengissä.
Erot kasvavat
omaksumiskyvyn erilaisuuden johdosta myös - ja varsinkin - vanhusten välillä. Erot
voivat olla dramaattiset. Tähän kaikkeen voisi auttaa kansalaistaitojen
tehokoulutus, jolla osaamiseroja kurotaan pienemmiksi.
Sama ongelma voidaan
siis nähdä huomattavasti laaja-alaisempana kuin vain koulua koskevana. Miksi
tästä ei keskustella? Olemme kaikki samassa veneessä, ja tappi on auki.
::::::::::::::::::::::::
Tavattomasti on
kiinnitetty huomiota opetustapahtuman ulkopuolisiin seikkoihin, kuten meluisaan
ympäristöön koulussa. Tätä ei voi kiistää, ja tässä opettajien pedagogiset
taidot joutuvat koetukselle. Viron mallia pukkaa päälle (työrauhakysymykset:
opettajat opettavat ja oppilaat oppivat). Opettajien nykyinen koulutus saattaa
laahata perässä. Uusi maailma vaatii uutta pedagogiikkaa, jonka takia
nykyopettajien valmiudet voivat olla puutteelliset sekä opetussisältöjen että
oppimisympäristön toimivuuden kannalta.
Paine opettajia kohtaan
kasvaa myös työrauhakysymysten kautta monellakin tapaa. Suuri osa oppilaista
haluaa työrauhaa saavuttaakseen omat henkilökohtaiset tavoitteet oppimisessa.
Opettajan auktoriteettia enemmän kuin pelkkänä päälle katsojana tarvitaan edelleen.
Oppilaiden työrauhavaatimus on priorisoitava kärkitavoitteeksi.
On esitetty väite, että
nykykoulussa keskittymiskyky oppilailla on vaurioitunut pahasti. Näin voi olla,
ja varmaan onkin, mutta pelkästään koulun sisälle tätä ongelmaa ei voi sulkea.
Sama väite kuullaan työpaikoilta. Ratkaisua voidaan etsiä kaikkia koskevasta
elämänpiirin hektisyydestä. Jokainen meistä kohtaa joko mitään
tapahtumattomuuden tai sitten tapahtumien taivaanrannan, joka on täynnä mahdollisuuksia
tai tavoittamattomia haaveita. Suuri osa ihmisistä jää jotain paitsi ja sille
yritetään löytää syntipukki. Ei ihme, että monet vaihtavat nykyajan kadonneen
ajan ihanuuteen ja yrittävät palauttaa sen – luultavasti turhaan.
Vielä on huomioitava
oppilaiden sosiaalinen (tai sosioekonominen) tausta oppimiseroihin vaikuttavana
tekijänä. Tasa-arvoisessa Suomessa tämäkin ero on ollut huomiota herättävän
alhainen johtuen esimerkiksi yleissivistyksen laajuudesta. Erot tosin muihin
maihin ovat tässäkin kaventuneet.
Joka tapauksessa aika ennen
koulun alkua, ja koulun ensimmäiset pari luokkaa ovat todennäköisesti ratkaisevat
koululaisen myöhemmän suuntautumisen kannalta.
Erikseen on sitten vielä
opetushallinnon rooli, joka sekin joutuu uusien haasteiden eteen
oppimisympäristön muutosten vuoksi. En ole lainkaan vakuuttunut, että hallinnolla
on pätevät eväät parantaa koulunkäynnin edellytyksiä. Pystyykö hallinto
johtamaan opetusta ja oppimista? Selvää on, että opettajien panosta uuden
peruskoulun rakentamisessa ei saa laiminlyödä. Joskus on käynyt mielessä, että
opetushallinnossa asetetaan tavoitetila liian korkealle tai liian
teoreettiseksi, jolloin oppimiseen tulee ylimääräisiä vastuksia.
Rahan puute on aidosti
huolestuttava asia. Korjaukset nykyisiin puutteisiin vaativat kunnon
panostuksen. Rahapula on kuitenkin tauti, jota sairastavat kaikki resursseista
kilpailevat hallinnonalat. Uuden hallituksen 200 miljoonan euron panostus
perusopetukseen on hyvä alku, kunhan panostusta ei mitätöidä leikkauksilla.
Viimeisimpänä vaan ei
vähäisimpänä on syytä nostaa esille oppilaiden vanhempien roolin pedagogisten
vaihtoehtojen pohtijoina. Heistä on viimeisten (kymmenien) vuosien aikana
tullut vallankäyttäjiä. Ristiriita on valmiina, jos vanhempien tavoitteet omien
lastensa koulunkäynnin suhteen ovat ristiriidassa opettajien arvioinnin kanssa. Opettajien auktoriteettia on tuettava
maltillisesti myös vanhempien vallankäyttöä tasapainottavaan suuntaan esim.
oppilasarvioinnissa, jotta opettajat selviävät päivittäisistä tehtävistään.
::::::::::::::::::::::::::
Yhteenvetona voisin todeta seuraavaa:
Pisa-menestymisen aikataulullinen
harha (alamäki alkoi jo vuonna 2006!) johti osaltaan Suomen suoritusten
alenemaan. Luultiin, että oltiin hyviä vielä kauan sen jälkeen, kun menestys
lakkasi. Tämä vain osoittaa vanhan totuuden päteväksi, että uudistamista täytyy
tapahtua jo silloin, kun menee vielä hyvin.
Moni kaipaa vanhoja hyviä
aikoja parantaakseen koulua, mutta tehdäänkö silloin oikeita asioita? Onko menestyksen
avain kännyköiden käyttöön puuttumisen takana? Vai olisiko päinvastoin pyrittävä
integroimaan kännykkä (+ muut digivälineet) paremmin opetuksen ja oppimisen
apuvälineeksi? Koulu ei voi olla analoginen digitaalisen maailman keskellä.
Nykykoulua vaivaa
levoton rauhattomuus. Keskittymiseltä pääasiaan viedään liiaksi tilaa. Tulisi
kehittää yhdessä kestäviä toiset huomioon ottavia sääntöjä, mutta samalla tulisi
kunnioittaa vastakkaista mielipidettä edustavaa. Koulun kehittäminen pidemmällä
aikavälillä on aina vapaamielisen ja vanhoillisen välistä aaltoliikettä.
Muistan, kuinka kuusikymmentäluvulla asetettiin tavoitteeksi summerhilliläinen vapaa
kasvatus. Nyt tuntuu siltä, että sekä oppilaat että heidän vanhempansa ovat ottaneet
kasvatuksesta vapaata.
Suomessa aikanaan
vallinnut yhtenäiskulttuuri loi aikanaan perustan yhtä jalkaa tapahtuneelle
edistymiselle opinnoissa ja samalla briljanteille Pisa-tuloksille. Nyt tästä
samasta tilanteesta nauttivat Viro sekä monet Kaukoidän maat.
On paljon muitakin
oppilaiden arvostamia asioita, joita
en edellä ole painottanut. Helsingin
Sanomien haastattelussa Pisa-artikkeliin liittyen (6.12.2023) muutamat oppilaat
arvioivat seuraavat asiat tärkeiksi oppimisen ja viihtymisen kannalta:
-kertaaminen ja
itsekseen opiskelu auttaa (omatoimisuus!).
-opettajien oppilaisiin
kohdistama eriarvoistaminen on epäkohta (opettajan herkkä rooli tasapuolisuuden
huomioonottamisessa).
-opettajan lisäopetus ja
neuvontatuokio opetustunnin jälkeen on monien toive (pidetään kaikki mukana;
matala kynnys kysyä opettajalta on suuri etu).
-puhelinongelma on
aktuelli (häirintä oppimista heikentävänä tekijänä).
-läheisten kumppanioppilaiden
huono opiskelumotivaatio (motivoituneen kaveripiirin tärkeys).
-opettajan rohkaiseva persoona
roolimallina (kannustavuus).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti