tiistai 22. tammikuuta 2013

Popmusiikin suuri vuosi 1967

Vuosi 1967 muistetaan popmusiikin historiassa erityisesti Beatlesien Sergeant Pepper`s Lonely Hearts Club Band -albumista. Mielestäni se on edelleen suurinta, mitä populaarimusiikista on tullut. Mutta tuona vuonna tapahtui hyvin paljon muutakin.

Toiseksi lähtökohdaksi voidaan ottaa vaikkapa Monterey Pop -festivaali, jota voidaan pitää kaikkien rockmusiikkifestivaalien äitinä. Juuri Montereyssä Kaliforniassa nousivat huipulle tai vakiinnuttivat legendansa sellaiset kuin Jimi Hendrix, Janis Joplin, Otis Redding ja The Who. Vieläkin on Youtube-videolta nähtävissä Jimi Hendrixin kitara-akrobatia ja kitaran sytyttäminen tuleen, joka vaikka onkin ulkoinen tehokeino, tekee vaikutuksen tänäkin päivänä. Dokumenttiohjaaja D.A. Pennebaker onnistuu nappaamaan katsomosta kauhistuneen naisen katseen, joka on porautunut mieleeni.

Kaikki edellä luetellut ovat osa pop-musiikin historiaa. Muistan kuinka Intro-lehti otti tahallaan yhteen lehden numeroon musiikkikriitikoksi Hesarin Seppo Heikinheimon. Heikinheimo arvioi tyylilleen uskollisena erään Janis Joplinin levyn: ”Tämä on täytynyt tehdä narkoottisessa tilassa”. Ehkä olikin. Sen ajan tunnusmerkkinä oli huumausaineiden ja alkoholin raju käyttö, vaikka eiväthän ne tänäkään päivänä ole mihinkään poistuneet.

Otis Reddingin ”These Arms of Mine” -kappaleen (1962) löysin vasta paljon myöhemmin suosikikseni, mutta Montereyn jälkeen Redding vasta nousi ilmiöksi. Varhainen kuolema lento-onnettomuudessa sinetöi legendan. ”Sitting on the Doc of the Bay” on ikimuistettava kappale muistakin syistä kuin, että se julkaistiin hiukan Reddingin kuoleman jälkeen. Ehkä Otis Redding oli parhaimmillaan juuri balladeissa. Joissakin muissa piiseissä hän sortui joskus liiaksi ”gotta, gotta” -meininkiin kappaleiden lopuissa.

Janis Joplin oli yksi suosikeistani. Vieläkin kun kuuntelee ”Move Overia” Youtube-livenä vaikuttuu. Saundia kiihdytetään loppua kohden. Syntyy ikään kuin pyörivä liike, joka jää päälle kappaleen päättyessä häivytykseen. Janis Joplin oli ilmiö, josta joko piti tai sitten ei. Raastavan bluesin ja repivän rockin risteytys tuntui minusta kiehtovalta, miltei eläimelliseltä. Janis Joplin oli Montereyn sensaatio, mutta julkaisi läpimurtolevynsä ”Cheap Thrills” vasta vuoden 1968 puolella.

Jimi Hendrixin omintakeinen persoona on jäänyt musiikin historiaan. Dylanin ”All Along the Watchtower” on mielestäni Hendrixin versiona lyömätön. Kuolemansa aikoihin Hendrix suunnitteli klassisen musiikin yhdistämistä rockiin. Se jäi näkemättä.

Yksi tuon ajan merkittävä piirre Suomessa oli, että ns. vakava musiikki kävi taistelua populaarimusiikkia vastaan. Popmusiikin soittamisen ei haluttu laajenevan esim. radiossa. Tämän suuntauksen johtotähti oli säveltäjä Joonas Kokkonen. Muitakin ääniä onneksi kuultiin. Kiittäen panin merkille, että toinen merkittävä säveltäjä Erkki Salmenhaara analysoi Sergeant Pepperin uutta luovaksi taideteokseksi. Tämän päivän tilanne on mielestäni toinen: olemme ikääntyessämme kuljettaneet rockin tradition vuosikymmenien läpi säilyttäen sen arvostuksen.

Hippie-liike oli yksi vuoden 1967 läpimurtojuttuja. Mitä ajattelen tänään hippie-liikkeestä? Ehkä George Harrison vastikään TV:ssä nähdyssä dokumentissa valotti parhaiten tämän ilmiön erästä piirrettä. Hän nimittäin sanoi, että varsinaisena pointtina oli amerikkalaisten pummien vaellus kaikkialta Yhdysvalloista Haight- Ashburylle San Fransiscoon. Kriittisesti arvioiden flowerpower oli juuri tätä. Liikkeen merkitystä ei kannata liioitella, vaikka se osana Vietnamin sodan ”make love not war” -vastarintaa olikin merkittävä. Ehkä suhtaudun rauhaa ja rakkautta -teemaan hiukan kyynisesti. Onhan hippie-liikkeestä jäänyt kuitenkin jäljelle kommuunielämän haave ja jotkut pitävät traditiota yllä. Joka tapauksessa hippie-liike oli vuoden 1967 suuria asioita.

Loppujen lopuksi hippieliikkeestä jäi parhaiten mieleen tavallinen popkappale Scott McKenzien ”San Fransisco”. Otsaryppyiset vähän naureskelivat tälle ajan hengessä tehdylle ”tilaustyölle”, mutta nyt kun kuuntelee kappaleen keskivaiheella olevaa julistusta tuntuu hyvältä, miltei ylevältä:

”There`s a whole generation

With a new explanation

People in motion”

Miten paljon liikkeeltä odotettiinkaan! Vuonna 1969 järjestetyn Woodstockin rockfestivaalin piti olla uuden aikakauden alku tai täyttymys, mutta se olikin hippieliikeen hiipumisen alkumerkki. Miten näissä aina käy näin? Woodstockin muistomerkiksi jää Jimi Hendrixin eräänlainen antiteesi Vietnamin sodalle, hänen tulkintansa ”Star Spangled Bannerista”.

Hippieliikkeen synnyinseudulle syntyi pop-musiikin ”länsirannikon soundi”. Sen tunnetuimmat edustajat olivat Jefferson Airplane ja Grateful Dead. Myös Buffalo Springfieldin ”For What It`s Worth” (Stop, Hey What`s That Sound!) on kiehtova, arvoituksellinen ja painostavakin kappale. Jefferson Airplanen laulusolistin Grace Slickin ääni on juuri oikea ”White Rabbit” -kappaleeseen.

Popmusiikin kuuntelumahdollisuuksia ei Suomessa kovin paljon ollut. Radiossa vallitsi klassisen musiikin ylivalta. Piti yrittää nauhoittaa harvoista popohjelmista sen, minkä kykeni. Käytössä oli Tandbergin magnetofoni , ”mankka” (Norjan lahja viihde-elektroniikalle!). Mihin tämä nyt arvokas kelanauhuri hukkui? Tällä nauhurilla nauhoitettiin Top-ten ohjelmat radiosta. Kasettisoittimet tulivat vasta aivan 1960-luvun lopulla.

Nauhurille tallentui vuoden 1967 kesällä mm. Doorsin ”Light My Fire”, jonka suomalaiset yleisemmin löysivät vasta Oliver Stonen paljon myöhemmin tehdyn elokuvan myötä. Olin varma, että Doorsista tulee jotain suurta. Tulihan siitä, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin luulin. Doors kiertyi Jim Morrisonin ympärille, vaikka itse arvostan korkealle myös kitaristi Robbie Kriegerin ja kosketinsoittaja Ray Manzarekin. On jännittävää kuulla Youtubesta Morrisonin nyt edesmenneen kenraali-isän kommentit kapinoivasta pojastaan, joka ei ollut isän mieleen. Aikojen kuluessa Vietnamin sodassa palvelleen amiraalin asenne tasaantui.

Vuoteen 1967 kuuluu erottamattomasti soul-musiikki, ei kuitenkaan niin, että vuosi 1967 olisi erottunut selkeästi soul-musiikin hektisinä vuosina 1965-1969. Ehkä paras vuosi oli tuo ensimmäinen. Suomessa soul musiikki – tavan mukaan – tuli suosituksi myöhäsyntyisesti vasta 1968. Vuoden 1967 kovia juttuja olivat Aretha Franklinin ”Respect”, johon on latautunut huomattavan paljon ajan jännitettä. Myös Gladys Knight & the Pipsin levytys tuolta vuodelta ”I Heard It Through the Grapevine ” on merkittävä. Marvin Gaye teki tästä kappaleesta yhden kaikkien aikojen ykköshiteistä pari vuotta myöhemmin.

Progressiivisen rockin suuret vuodet osuivat aivan 1960-luvun lopulle ja 1970-luvun alkuun. Samoin heavyrockin paras kausi oli vasta 1970-luvun vaihteen molemmin puolin. Haluan kuitenkin nostaa Creamin esille vuoden 1967 superbändinä. ”Disraeli Gears” oli yhtyeen ehkä täyteläisin albumi. En vähättelisi myöskään tuon vuoden hittisävelmää ”Sunshine of Your Love”. Cream oli mielestäni sekä progressiivisen rockin että heavy rockin edelläkävijä ja toi virtuositeetin rockin soittamiseen.

Creamin monet yhdistävät vuoden 1967 suureen juttuun eli psykedeliaan. Miksipä ei, mutta kyllä popmusiikin psykedelian luontevimmat toteuttajat olivat muualla. Alun perin 1960-luvun puolessa välissä syntynyt psykedelia löi läpi rocktähtien mukana. Greatful Dead, Jefferson Airplane ja myös Beatles ovat psykedeelisiä kokeilijoita. Psykedelia voidaan liittää oleelliseksi osaksi hippie-liikettä. Onko loppujen lopuksi suurempaa kuin John Lennonin psykedeeliset sanoitukset esimerkiksi juuri Sergeant Pepperillä?

Moni erillinen asia kypsyi täyteen loistoon vuonna 1967. Ehkä tuota vuotta kannattaa tarkastella yhteenvedonomaisesti nimenomaan Beatlesien kautta. Beatlesit eivät kehittäneet läheskään kaikkia niitä uusia asioita, jotka tulivat kuuluisiksi heidän kauttaan. He olivat varhaisia omaksujia. Lisäksi he limittivät ja fuusioivat useat lähtökohtaisesti erilaiset trendit yhdeksi kokonaisuudeksi. Ajatellaan vaikkapa seuraavia: muodin suuntaviivojen luonti, psykedeelisen popin läpimurto, huumeiden käyttö ”tajunnan laajentajana” (mistä monet maksoivat kovan hinnan myöhempinä vuosina), albumien muuttuminen musiikki-kokonaisuuksiksi, kappaleiden orkesteroinnit (viidennen beatlen, George Martinin rooli!), itämaisten vaikutteiden läpimurto, musiikkivideoiden varhaiset sovellukset, moderni taide mukaan lukien albumien kansitaide…. Beatles muodosti pelkällä olemassa olollaan synteesin monista tuolloin vallinneista virtauksista. Vielä on mainittava Lennonin sarkastinen huumori kaikkea tätä yhteennivovana elementtinä.

Beatlesin olivat keskeisessä roolissa maailman ensimmäisessä satelliittilähetyksessä , BBC:n Our World –ohjelmassa vuonna 1967. ”All you Need Is Love” on tavallaan pop-musiikin maailmanlaajuisen hyväksymisen symboli.

Tapahtui myös yhteiskunnallisia muutoksia: suuret ikäluokat laajensivat musiikin kuulijakuntaa, yleisradioyhtiöt joutuivat antamaan periksi monopoliasemastaan, yhteiskunnat vapautuivat 1950-luvun jäykkyyksistä, Black Power oli kovassa nosteessa (ja musiikki sen yhteydessä!), englannin kieli varmisti valta-asemansa, eikä vähiten pop-musiikin ansiosta, useat edistykselliset pop-ryhmät sävelsivät itse oman tuotantonsa jne. Lisäksi tapahtui jotain selittämätöntä, jotain suurta, jonka voi aistia, mutta ei pukea sanoiksi.

Tietenkin olen tässä pelkistänyt asioita: Mihin jäivät esimerkiksi Keith Emersonin Nice-yhtye, tai yksittäisistä kappaleista esimerkiksi Pink Floydin ”See Emily Play” tai Procol Harumin ”A Whiter Shade of Pale”?

Vaikka vuotta 1967 on vaikea irrottaa sitä ympäröivästä ajallisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista, väitän, että juuri tuo vuosi muodosti kulminaatiopisteen 1960-luvun lopun nuorisotrendien muutosvyöryssä ja koko pop-musiikin historiassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti