Näin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien kynnyksellä ajattelin lanseerata sarjan, jossa ”keskustelen” jonkin historian vaikuttajayksilön kanssa jostakin hänen kirjoittamastaan (tai hänestä kirjoitetusta) kirjasta. Kirjoittaja voi olla jo manan majoille mennyt, mutta sehän ei vähennä mielenkiintoa. Luotaan henkilön ja kirjan kautta Suomen itsenäisyyden 100-vuotishistoriaa jostakin valitsemastani näkökulmasta.
Esikuvakin löytyy: Kalifornian yliopiston, Berkeleyn Harry Kreislerin luoma haastattelujen sarja, ”Conversations with History”, jossa hänen vieraanaan oli politiikan, talouden, tieteen ja kulttuurin merkkihahmoja. Haastatteluja on kertynyt vuodesta 1982 peräti 600 kappaletta. Olen monia niistä katsellut kuunnellut innoituksen lähteenä. Tietenkään en edes yritä matkia Kreislerin sarjaa: tyydyn keskusteluihin kirjojen kanssa!
Ensimmäiseksi ”vieraaksi” valitsin Matti Kurjensaaren ja hänen kirjansa ”Suomalainen päiväkirja”. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956, mutta minä tartuin sen uusintapainokseen vuodelta 1976 ja vielä tarkemmin sen jälkikirjoitukseen ”Uudet päätelmät”. Siinä Kurjensaari reflektoi mennyttä 20 vuoden ajanjaksoa, sen muutoksia ja omia mielenliikkeitään. Teemaksi olen valinnut Neuvostoliiton.
”Päätelmissä” Kurjensaari lainaa Halldor Laxnessia: ”On totta, että jos venäläisten kanssa alkaa riidellä ja rähjätä, ei heistä saa irti muuta kuin iankaikkista itsepäisyyttä. He eivät koskaan anna periksi, jos käy heidän kimppuunsa tai on heille hävytön, sillä he tietävät, että jo heidän pelkkä (geopoliittinen) painonsa….. pystyy vastustamaan ketä tahansa…. ” Ja edelleen: ”Jos heitä ahdistaa väkivallalla tai vihamielisyydellä nujertaakseen tai taivuttaakseen heidät …..niin he silmää räpäyttämättä kiistävät tosiasiat”. Kurjensaari vetää ironisen johtopäätöksen, jonka mukaan on eräs toinenkin kansakunta, joka käyttäytyy samalla tavalla….. ”Pahalla meitä (suomalaisia) ei saa mihinkään.”
Kurjensaaren kommentit omasta ajastaan saavat erityisen merkityksen, kun ottaa huomioon kirjoittamisajankohdan (1976) suomettuneen ilmapiirin. Kurjensaaren perussuhtautuminen Neuvostoliittoon on ajan hengen mukaisesti suomettuneen suopea, mutta rajansa kaikella: Kurjensaari puoltaa teknis-taloudellista yhteistyötä, mutta humanistisella puolella hän näkee ristiriitaisuuden kahden maan välillä. Erityisesti hän painottaa historiakäsitysten eroavuutta. Naapurin mukaan ”historia on politiikan välikappale”. Tässä Kurjensaari tietenkin osuu naulankantaan, vaikka ei Suomessakaan olla kokonaan irti tästä ajattelusta. Itse emme sitä vain herkästi huomaa. Ero Venäjän ja Suomen välillä on kuitenkin aivan selvä. Mikään tästä ei ole muuttunut ehkä 1990-luvun alun hetkellistä avoimuuden aikaa lukuunottamatta.
Kurjensaari tuo esille koko Venäjän historian satoja vuosia kestäneen dilemman: luoteisrajan turvaamisen. Suurvalta Ruotsi oli aikanaan pääosin uhkan rakentaja, mutta nyttemmin länsivallat laajemmin koetaan uhkatekijäksi. Kurjensaari toteaa luottavaisesti, että Venäjä ei epäile Suomea. Myöhemmin paljastunut 1970-luvun historia osoittaa, että Neuvostoliitto ei luottanut Suomen puolustuskykyyn. Luottamus oli hyvien suhteiden kuorruttamaa. Kurjensaaren myönteisesti arvioima yhteistyöelokuva, ”Luottamus”, oli kankean liturginen, vaikka se Kurjensaaren mielestä oli kirjoittamishetkellä ”kuin Suomen itsenäisyyden uusi tunnustus”. Kurjensaari arvioi myös eurooppalaisen kommunismin ja NKP:n eroja.
Kurjensaari pohtii, millä edellytyksillä silloin vahva eurokommunistinen liike menestyisi ja päätyy arvioon että näitä kahta – idän ja lännen kommunismia - ei voi verrata. Sen verran ylivoimainen länsi on verrattuna itään. Myös kansojen luonne-erot vaikuttavat: ranskalaisia Kurjensaari arvioi teräviksi, älyllisiksi ja koviksi, venäläisiä tunteikkaiksi, pehmeiksi ja vähään tyytyviksi. Olavi Paavolainen käytti venäläisistä kuvailevampaa ilmausta, ”nautinnonhimoton kansa”, kun taas Ranskassa oli ilmestynyt juuri tuolloin kirja ”Purnaajat , oppikaa purnaamaan”.
Kurjensaari valittaa, että ”ihmissuhteita hoidetaan Neuvostoliitossa valtuuskuntatasolla”, kun länsimaissa suhteet hoidetaan yksilötasolla. Hän protestoi Neuvostoliiton yhdenmukaistettua elämänmenoa: poikkeamista ei sallita. Kaikessa on kaavamaisesti suunnitellun makua: ystävätkin valitaan saatavan hyödyn näkökulmasta. Lähes neutraalisti Kurjensaari toteaa, että ”tuskin missään muualla Euroopassa pidetään Neuvostoliitoa niin suuressa arvossa kuin Suomessa”. Suomi oli vaaraton naapuri, jota hieman holhottiin. Vaikeimmassa asemassa itäisessä naapurissa on kirjailija, joka tarvitsee tukirungon, valtion, mutta ei jatkuvaa kontrollia.
Kriittinen essee on kirjallisuudenlaji, jolla ”on hengitysvaikeuksia naapurin ilmastossa”. Kurjensaari säilyttää ystävyydenpanssarin ulkokuoren, mutta sen sisällä hän jakelee kipakoita huomautuksia erheistä ja toivottavista uudistuksista. Kurjensaarta ärsyttää poliittisen kommentaattorin viisi-kuusi kertaa kolumnia kohden tapahtuva viittaaminen puolueen pääsihteerin puheeseen.
Raju kansainvälinen kilpailu on läsnä neuvostodellisuudessa: erikoismiesten, lahjakkuuksien tarve on huutava ja jokaista hyödyllistä lahjakkuutta suositaan erilaisin etuoikeuksin. Taakan erikoismiesten ja naisten suosimisesta joutuu kantamaan nöyrä, hyväntahtoinen ja vähään tyytyvä venäläinen ihminen. Kurjensaari: ”Pohjoismaat ovat Neuvostoliiton rinnalla pienen ihmisen yhteiskuntia”.
Kurjensaaren kirjoituksessa näkyy varhainen arvio Neuvostoliiton tarvitsemasta liennytyksestä. Ei voi välttyä ajatukselta, että se tapahtui pakon edessä.
Kurjensaari arvioi yhdeksi suureksi eroksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä ”säätykierron”. Ehkä nyt puhuttaisiin sosiaalisesta koheesiosta: Neuvostoliitossa tarvittiin verinen vallankumous muutoksen aikaansaamiseksi, kun taas Suomessa asian hoiti pohjoismainen malli. Nyt jo taakse jäänyt tulevaisuus osoitti, että Venäjä palautui tai siirtyi neuvostovallan aikuisesta pakolla tapahtuneesta etujen tasaamisesta (jos sitä yleensäkään tapahtui) oligarkkien ja äkkirikastuneiden harvainvaltaan.
Kilpailussa lännen kanssa Neuvostoliitto oli alakynnessä koko ajan: sen tuli kaiken aikaa näyttää maailmalle ideologiansa pätevyys. Kurjensaari sanoo suoraan, että Neuvostoliitto on ”sotatilassa” länttä vastaan. Tätä ajattelua kuvaa hyvin Stalinin jo 1930-luvulla esittämä kiteytys, jota Kurjensaari lainaa: ”Me olemme edistyneistä maista viisikymmentä tai sata vuotta jäljessä. Meidän on saavutettava tämä etumatka, ellemme halua tulla tuhotuiksi. Se on saavutettava kymmenessä vuodessa”. Tämä kuuluisa lausahdus selittää paljon Stalinin kiirehtimistä koskien vainoja, keskittymistä raskaaseen teollisuuteen, sotaan valmistautumista ja työväelle tarjottuja etuja (mm. viisipäiväinen työviikko jo 1930-luvulla). Se on tulevaisuutta pelkäävän Stalinin vainoharhainen visio. Lievemmässä muodossa tämä pelko ulottui Neuvostoliiton tuhoutumiseen saakka.
Kurjensaari ihailee valtansa huipulla ollutta Kekkosta häiritsevällä tavalla. Kirjoittaessaan presidentistä hän yhtäkkiä kadottaa muutoin luonteenomaisen piirteensä, kriittisyyden. Selkeästi tämä harhateille eksyminen tulee esille aivan kirjan lopussa, kun hän toteaa, että ensimmäisen maailmansodan myötä tapahtuneiden kuninkaiden ja keisareiden kaatumisen jälkeen on palattu ”puhtaaseen ja järkiperäiseen hallitsija-ajatukseen”. Esimerkkeinä hän luettelee Adenauerin, Titon, de Gaullen, (Janos) Kadarin, Ceausescun ja Kekkosen. Kurjensaaren mielestä ”kysymyksessä on kansainvälinen ilmiö, uusi käsitys demokratian eduista ja soveltamisesta ; kun on löydetty hyvä mies, hänestä pidetään kiinni”. Terve. Kaikki työkö demokratian hyväksi perustuu vain ”hyvän ” miehen etsimiseen, jonka jälkeen valta voidaan luovuttaa hänelle? Mielenlaadultaan liberaalin demokraatin, Kurjensaaren, ajattelun kehikossa tämä edustaa pohjanoteerausta. Vai edustaako? Emmekö ole jälleen tänä päivänä palaamassa autoritääristen johtajien kauteen liberaalin ”demokratiaharharetken” jälkeen? Hyvät miehet ovat olleet tässä välissä hukassa, mutta nyt näyttää paremmalta!
Kansanvallan hukkaaminen näin herkästi on - Kurjensaaren ollessa kyseessä - todella kevytmielistä. Jos hän eksyy kansanvallan mutkikkailta poluilta harhateille, niin mitä sitten pitäisi ajatella häntä kyvyttömimmistä ihmisistä? Kannattaako ihmetellä ollenkaan? Ehkä meillä ihmisillä on vahvan auktoriteetin kaipuu, joka aina silloin tällöin demokratiapuuskassa paradoksaalisesti unohtuu?
Tässä on varmaankin selittelyn paikka. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että olivathan Adenauer, de Gaulle kansojensa kunnioittamia johtohahmoja myös kansanvallan näkökulmasta katsottuna. Ja Kadarin ja varsinkin Ceausescun maine tuhoutui vasta viitisentoista vuotta myöhemmin totuuden paljastuttua.
Matti Kurjensaaren teos (ja ”Uudet päätelmät”) kertoo matkasta suomettumiseen, mutta hän jättää suuret varaukset. Kurjensaari pitää tiukasti kiinni henkisestä liikkumatilastaan ja arvioi varsin realistiselta pohjalta Neuvostoliittoa. Hän symboloi ajattelua, jonka avulla Suomi selvisi kylmästä sodasta: tarvittiin sopeutumista ja kykyä vetää raja kohtuuttomia vaatimuksia kohdattaessa.
Kurjensaari,eivätkä monet muutkaan läntiset neuvostliiton ja venäjän tarkkailijat tajuneet, kuinka ratkaisevia hetkiä juuri tuolloin Neuvostoliitto eli.
VastaaPoistaJo tuolloin olisi pitänyt,varsinkin tutkijapiireissä olla selvää,kuinka moneen keskenään ristiriitaiseen fraktioon neuvostovaltio oli jakaantunut.
Kommunistisen puolueen ja turvallisuuspalvelun sekä armeijan näkemykset ja intressit olivat koko neuvostovaltion olemmasaolon ajan ristiriidassa keskenään ja näiden tahojen kamppailu oli jopa se perimmäinen syy ns pysähtyneisyyden ajalle,sekä koko maan romahdukselle.
KGB onnistui kuitenkin rakentamaan itseleen kulttimaisen aseman,jolloin maan parhaat kyvyt hakeutui juuri sen palvelukseen,hedelmiä kejataan juuri nyt Putinin valtakauden aikana,kun politttinen, taloudellinen sekä etenkin hegellinen regimi ovat liittoutuneet.
Ulkopolittisen instituutin ja muiden ns venäjäntutkimuksen asiantuntioiden omat sisäsyntyiset toiveet ja pelot,tekevät heidän tuotoksistaan lähes arvottomia,koska he eivät uskaltaudu tutkimansa kohteen sisäisten rakenteiden sisälle,vaan keskittyvät toistamaan venäläisen liberaalin eliitin mielikuvien tuotoksia, ovat he omassa ajasaan yhtä kaukana todellisuuden ymmärtämisestä, kuin Kurjensaari mana aikakautenaan.
Olen hiukan eri mieltä asioiden tajuamisesta. Kurjensaari ei varmaan ollut kärryillä KGB:n, puoluelinjan (NKP), sotilastiedostelun (GRU) ja ulkoministeriön karrieeridplomaattien eroista, mutta kyllä useat tutkijat ja poliitikotkin olivat tehokkaista tiedonkulkuväylistä selvillä (eivät toki kaikki). Koko kotiryssäjärjestelmä oli osa tätä "tajuamista". Suurelle yleisölle nämä asiat selvisivät "Tamminiemen pesänjakajien" kautta.
Poista