Konservatiivin omatunto

 

 Palaan aikaan ennen Natoa ja kaikkea sitä poliittista ja sotaisaa sekamelskaa, mikä on niin tyypillistä maailmanpolitiikassa tänä päivänä. En yritä löytää totuutta, vaan valaisua aikojen muutoksessa  konservatiivisen ja liberaalin  ajattelun välillä. Lähtökohdaksi otan Suomi-konservatismin isän ja Grand Old Manin, Timo Vihavaisen ajattelun. En ole lainkaan muuttanut vanhan blogikirjoitukseni (vuodelta 2014) sisältöä.

Eläydytään siis vuoteen 2014. Menneen reflektointi alkaa….

 

Timo Vihavaisen uusin kirja käsittelee Venäjää, kuinkas muuten. Teoksen nimi on ”Vanhan Venäjän paluu” (Otava, 2014). Ajatuksen clue on ehkä siinä, että palaamassa ei ole niinkään Neuvostoliitto, vaan sitä edeltänyt Venäjän imperiumi. Kirja pohjautuu hänen minullekin hyvin tuttuihin blogikirjoituksiinsa ja Kanava-lehteen kirjoittamiinsa ”Jälkisanoihin”. Lisäksi osa esseistä on laadittu tätä kirjaa varten.

Vihavainen on parhaita Venäjä-asiantuntijoita maassamme. Samalla hän kuitenkin herättää paljon vastaväitteitä ajatuksillaan. Keskustelun herättäminen lienee hänen tarkoituksensakin. Kirjan lauseet sisältävät täyteen ahdettuja ajatuksia, niin että lukijan on koko ajan pidettävä hoksottimet kirkkaina, jotta pysyy Vihavaisen ajatuksenjuoksussa kiinni. Lyhyehköt turbolauseet ovat kuitenkin parempi vaihtoehto kuin Vihavaisen aiempi polveileva tyyli.

En keskity itse pääaiheeseen eli vanhan Venäjän imperiumin ja ajattelutavan comebackiin, vaan kiinnitän enemmän huomiota kirjan lukuisiin sivupolkuihin. Jaan Vihavaisen käsityksen Suomen liittoutumattomuuden tärkeydestä. Samoin on helppo yhtyä median hysteerisen pelottelukampanjan arvosteluun (Venäjä-pelkojen ylläpito, pakeneminen Natoon). Näistä olen itsekin kirjoittanut lukuisia kertoja Vihavaisen sävyyn. Hän toteaa: ”Nato ei ole sama kuin Eurooppa tai edes Länsi-Eurooppa. Kaikkein vähiten se on samaa kuin se Pohjois-Eurooppa, johon me kuulumme”. Hän erottaa kulttuurisesti atlanttiset Tanskan ja Norjan siitä yhteydestä, johon me kuulumme Ruotsin kanssa. Tämä perustelu on siis suunnattu niille, jotka kuvittelevat, että meidän on liityttävä Natoon todistaaksemme olevamme osa länttä.

Hysterian ja panikoitumisen leviämisestä Vihavainen kirjoittaa sarkastisesti: ”Jos Jumalaa ei ole tai hänen apunsa on epävarma, on Nato ilmeisesti monille ainoana oljenkortena, joka voi pelastaa orjuudelta, eli siis kuolemaakin pahemmalta kohtalolta, joka lienee tarjolla niin meille kuin muille”.

Tässä hän tulee aiheeseen, joka minuakin kiusaa: ”meidän paikkamme on, (näin) sanotaan lännen syvässä ytimessä, meidän on jaettava eurooppalaiset arvot ja eurooppalainen historia. Olisi hirvittävä arvonalennus ja nolaus, jos jäisimme jonkinlaiseen erikoisasemaan, ehkä peräti harmaalle vyöhykkeelle.” Vihavainen protestoi pakkomielteenomaista lännen näkemistä ehdottomana totuutena.

Puuttuu enää yksi askel länsimarssissa, liittyminen Natoon, ”joka on demokraattisten maiden yhteinen puolustusorganisaatio eikä uhkaa ketään”, hän lisää ironisesti. Mutta onko läntinen osa Eurooppaa niin homogeeninen ja ylivertainen kuin kuvittelemme?

Euroopalla ei ole todellakaan historiallisessa katsannossa pelkästään ylpeilyn aiheita, vaan sillä on kannettavanaan myös totalitarismin ja raakuuden taakka. Entä juuri nyt? Tänä päivänä ”liberaalin demokratian” Eurooppaan ja Natoon kuuluvat sellaiset autoritääriset ja korruptoituneet maat kuin Romania, Bulgaria, Unkari, Turkki…..). Putinia sympatisoiva Marine Le Penin ”Kansallinen rintama” voitti EU-parlamenttivaalit Ranskassa….

Meidän ei Suomessa tarvitse pönkittämällä pönkittää itsetuntoamme, olemmehan olleet aivan kärjessä lukemattomissa kansainvälisissä hyvinvointimittareissa. Onnellisuusmittauksissa olemme Tanskan ja Hollannin jälkeen aivan kärjessä sijoilla 3-4, esimerkiksi upporikasta Norjaa edellä. Kun tämän lisäksi olemme säilyttäneet vahvan turvallisuusympäristön liittoutumattomuudella, niin huonomminkin olisi voinut käydä. Miksi siis tarvitsemme ”kättä pidempää” lännestä tai idästä osoittaaksemme itsellemme olevamme kelpo kansakunta?

Liittoutumiskritiikin ohella haluaisin kiinnittää huomiota kirjassa esille tulevaan Vihavaisen suhtautumiseen konservatismiin. Vihavaisen ajattelun ytimeen liittyy hänen taipumukseensa perustella konservatiivista ajatteluaan älyllisesti. Hän näkee perussuomaisessa kahvilafilosofiassa syviä projisointeja yhteiskuntaan, jotka hän haluaisi älyllistää eli tehdä niistä kritiikin kestäviä. Sanalla sanoen hän haluaisi olla kuppilakonservatismin intellektuelli. Hän ei ole suinkaan tässä maailmassa läheskään ensimmäinen kansan syvistä riveistä tulleiden ajatusten tulkki ja intellektualisoija. Ei uusliberalismi ollut 1950-luvulla kuin pienen änkyräjoukon ideologia. Älyllistäjät tekivät siitä myöhemmin hovikelpoisen.

Vihavainen toteaa: ”Ehkäpä nationalismi, konservatismi ja traditionalismi ovatkin ihan kunniallisia ideologisia viitekehyksiä”, vaikka ovatkin ristiriidassa ”virallisen ideologian” (EU, maahanmuuttomyönteisyys ym.) kanssa. Vihavainen toteaa, että ”Pari vuotta sitten nostettiin Suomessa hirmuinen hysteria siitä, että virallisen ideologian vastustajat olivat saaneet äänensä kuuluville demokraattisissa vaaleissa”, viitaten perussuomalaiseen jytkyyn.

Hän kuvaa maahanmuuttajia konkreettisesti seuraavasti: ”….kaiken kukkuraksi maahan saapui suuri määrä ulkomaalaisia, joilla ei täällä oikeastaan ollut mitään tekemistä”. EU-kritiikittömyys vuosien varrella (varsinkin EU:n alkutaipaleella) saa Vihavaisen tuomion. Suomi edusti ennen EU:ta impivaaralaisuutta Eurooppa-intoilijoiden mielestä. Samojen tahojen mielestä maahanmuuttajat ovat tärkeitä, jos eivät muutoin niin eläkkeelle poistuvan työvoiman korvaajana.

Edelläkävijä-älymystö saa kyytiä Vihavaiselta. Vuoden 1968 sukupolvi uudistusajatuksineen ja maailmanmuutosmanifesteineen saa Vihavaiselta torjuvan vastaanoton. Vihavaisen mielestä on verraten helppoa osoittaa, että ”uudistajat” ovat lopulta saaneet paljon pahaa aikaiseksi yli-idealistisine ideologioineen. Puheesta kuultaa läpi Vihavaisen peitellyn ihaileva suhtautuminen nationalistiseen, konservatiiviseen ja pikkuporvarilliseen ajatteluun. Niillä on hänen mielestään suotuisat puolensa.

Vihavainen suhtautuu Ruotsin edelläkävijyyteen suurella skeptisyydellä, ikään kuin odottaen, että johtoasema ennen pitkää katoaa tai jopa romahtaa: ”Nykyinen kulttuurinen kirjavuus on Ruotsissa tuottanut huomattavan määrän kulttuurista pahoinvointia, mistä hätkähdyttävät rikostilastot ja lehtiuutiset yhä uudelleen todistavat”. Vihavainen sanoo arvostavansa Ruotsia, joten edellä esitetty on myötätuntoista murehtimista Ruotsin puolesta: mihin maa oikein joutuukaan maahanmuuttajineen ja sivuuttaessaan oman identiteettinsä! Ehkä jopa alas Yhdysvaltain tasolle! Voitolle jää Vihavaisen kanta, jossa Ruotsi on varoittava esimerkki mellakoineen, pahoinpitelyineen ja omaisuuksien särkemisineen.

Sitten hän panee hiukan kummastuneena merkille, että kansakunnat, jotka suhtautuvat vapaamielisesti maahanmuuttajiin ovat onnellisuustilastojen kärjessä. Pitäisikö meidän sittenkin seurata Ruotsin ja Tanskan perässä? Kylläpä asiat ovat monitulkintaisia! Juuri monitulkintaisuuden avulla Vihavainen hankkii alibin sille vaihtoehdolle, että hän onkin väärässä (tai vähemmän oikeassa). Hän pyrkii varmistamaan selustansa, jos kaikki ei menekään, niin kuin hän hahmottelee. Onko tämä kaiken älyllistäjän oireyhtymä? Vai varoittaako hän vain Suomen muodostumisesta kulttuurien taistelukentäksi, ”jota viime kädessä pitää koossa vain väkivalta ja sen uhka”.

En kuvittele, että olisin edellä pystynyt käsittelemään Vihavaisen konservatismia kovin seikkaperäisesti. Sen jätän kirjan lukijan tehtäväksi. Jäljelle tästä kaikesta kuitenkin jää – vaikka esim. perussuomalaisissa onkin jonkin verran korkeasti koulutettuja vaikuttajia – Vihavaisen tietoinen pyrkimys toimia jonkinlaisena nykykonservatismin - ainakin näennäisesti moukkakonservatismin - älyllisenä tulkkina, konservatismin omanatuntona. Tällä konservatismilla ei ole suoraa yhteyttä klassiseen konservatismiin ideologiana. Vihavaisen konservatismi on käytännön läheistä.

Meille, jotka ajattelemme liberaalimmin, Vihavainen avaa portteja toisinajatteluun, jota on hyvä kuunnella, vaikkei sitä sulattaisikaan.

Voidaanko Vihavaisen konservatismi (jota en kannata) ja hänen Nato-vastaisuutensa (jota kannatan) sulauttaa yhdeksi ajattelumalliksi? Pohdinta on minulle hiukan kiusallista, koska en näe niitä yhden ja saman asian eri puolina. Nykytilanteen säilyttäminen (liittoutumattomuus) voidaan tietysti tulkita konservatismiksi, mutta ajattelen niin, että jos jokin asia tässä hullunmyllymaailmassa on vakio, niin olkoon se sitten turvallisuuspolitiikka.