Kanava-lehden nro 2/2026 artikkelissa ”Breznevismin
kuolemanjälkeinen elämä” professori Tapio Bergholm kertaa 1970-luvun opiskeluaikojen
äärivasemmistoliikkeen historiaa. Mikä
oli laitavasemmiston menestyksen todellinen laajuus ja laatu?
Minua kiinnostaa
aihe, koska olin opiskelijana Jyväskylän yliopistossa noina kiihkeinä
politisoitumisen vuosina 1970-luvun vaihteessa.
Itse olin kiinnostunut politiikasta, mutta en aktiivisesti osallistuvana
toimijana.
Tapio Bergholm ei ole noiden aikojen arvioijana ainoa laatuaan,
pikemminkin päinvastoin, luettavaa
muistelujen kautta on piisannut. Olen siis lukenut paljon tuon aikuista historiaa
ja kirjallisuutta omat elämänkokemukseni taustaksi liittäen. En kuitenkaan
tässä yhteydessä käy lukemiani teoksia
esittelemään. Bergholmin kirjoituksesta
ei käy ilmi onko artikkelin laadinnalle juuri nyt jokin erityinen syy. Jää
vaikutelma, että Bergholmia vaivaa taistolaisliikkeessä mukana olleiden muistumat
noilta ajoilta yleensäkin. Erityisesti Bergholmia kiusaa taistolaisliikkeen vaikutuksien
liioittelu.
Omana opiskeluaikanani minulla oli runsaasti taistolaisia tuttuja ja
ystäviä. Suhtauduin heihin omasta mielestäni suhteellisen neutraalisti. Eräältä
heistä kysyin kerran, miten hän pärjäilee erään porvariopiskelijan kanssa, joka vieraili yhteisessä kämpässämme tuon
tuostakin. Vastaus oli varsin mallikas: ”Me emme juttele niistä asioista”.
:::::::::::::::::::::::::::
Suurimmillaankin kommunistien vähemmistöryhmä sai eduskuntavaaleissa
alle 5 prosentin ääniosuuden. Mistään vallankumouksellisuudesta ei voida puhua.
Onko kärpäsestä tehty härkänen, kuten Bergholm aprikoi? Nyt jo edesmennyt Heikki
Mäki-Kulmala, taistolaisuuden omakohtaisesti läpikäynyt aikalaiskriitikko,
totesi aikoinaan, että taistolaiset olivat ”maailman suurin kääpiö”, viitatessaan
taistolaisten äänekkyyteen verrattuna heidän todelliseen vaikutukseensa.
Bergholm käy läpi taistolaisuuden historiaa ja toteaa
lähtökohtana olleet tapahtumat vuosina 1966-67. Kommunistien vähemmistö irtautui enemmistöstä. Kotimaan
erimielisyyksien (tulopolitiikka, enemmistön pyrkimys ammattiyhdistysliikkeen
eheyttämiseen) lisäksi tiet ajautuivat erilleen suhtautumisessa
Tšekkoslovakian miehitykseen. Aluksi
kommunistit yhteistuumin tuomitsivat miehityksen, mutta kun erimielisyydet enemmistön
ja vähemmistön välillä kasvoivat katkeamispisteeseen, tiet Tšekkoslovakian miehitystäkin koskien ajautuivat täysin eri urille ja vähemmistö ryhtyi
puolustamaan Neuvostoliiton toimenpiteitä.
Enemmistö voidaan nimetä vaikkapa perinteiseksi
kommunistiuskovaisuudeksi. Rohkeasti se ryhtyi vastustamaan Tsekkoslovakian miehitystä.
Opiskelijanuorison keskuudessa kommunistit jakautuivat eri
tavalla. Vähemmistö muodosti enemmistön. Se keräsi tuekseen mm. runsaasti
opiskelijoita ja kulttuurikommunisteja.
Yksi huomattavimmista vähemmistökommunistien hallitsemista
instituutioista oli Sosialistinen Opiskelijaliitto (SOL), joka ryhtyi
oikeaoppisuuden julistajaksi. Se pyrki nähdäkseni kommunistiliikkeen hegemoniseksi
voimaksi ja johtotähdeksi liikkeen sisällä. Se muodosti taistolaisliikkeen
ytimen.
SOL oli milteipä NKP:n kumileimasin, joka sanatarkasti
toteutti suuren naapuripuolueen teesejä, julkilausumia ja politiikkaa. Vähitellen
SOL alistui SKP:n vähemmistön apulaiseksi ja neuvostomyönteisyys muuttui
Neuvostoliiton kommunistien palvonnaksi. Bergholm totea kylmästi, että SOLin
aatteelliseksi johtotähdeksi muodostui O.V. Kuusisen hallituksen politiikka talvisodan alla.
Lopputulos oli odotetusti, että Suomen nuorison suuri enemmistö ei ollut valmis
seuraamaan Kuusista.
Länsi oli imperialististen sotien äärellä hätää kärsimässä
1960- ja 70-luvulla. Muistan, kuinka Yhdysvallat leimattiin imperialistiseksi
paholaiseksi juuri noina aikoina. Pääkriitikkoina toimivat valistuneet nuoret. Vietnamin sotaa käytiin
1970-luvun puoleen väliin saakka. Muistan hyvin, kuinka TV-uutisten äänimaailmaa
leimaava piirre oli helikoptereiden roottoreiden läpätys. Hävitty sota
maksoi 58 000 kaatuneen amerikkalaisen hengen. Vietnamilaisten uhrien määrä
laskettiin miljoonissa.
Haasteita riitti Neuvostoliitollakin. Imperialistinen
järjestelmä jatkoi purkautumistaan 1960-luvulla ja osin vielä
1970-luvulla.Maailmanvallankumous kiihotti sen tavoittelijoita ja ajoi
nuorisoa mielenosoituksiin kaduille.
:::::::::::::::::::::::::::
Kuusikymmentäluvun ylioppilasteatterissa vaikuttaneet voimat
Kaj Chydeniuksesta Aulikki Oksaseen uskoivat yhteistyöhön työläisten kanssa.
Panin merkille jo tuolloin, että
työntekijöitä kiihotti ammattiyhdistysten kautta saatavat palkkaedut enemmän
kuin ideologinen yhteistyö nuorison ja tehdastyöläisten välillä.
Korkealentoisia odotuksia ei palkittu vaan nuorison kulttuurilähettiläät
joutuivat tyytymään toimimiseen ”piskuisen taistolaislahkon viihdytysjoukkoina”,
kuten Bergholm asian ilmaisee….
Tämän päivän nostalgiset noiden aikojen muistot ja muistelot
taitavat olla suuremmassa suosiossa kuin
aktiivitoimijoiden saavutukset 70 vuotta siten.
Taistolaisliikkeen joltisestakin menestyksestä huolimatta
Bergholm päätyy arviossaan lopputulokseen, että taistolaiset joutuivat
tunnustamaan tappionsa ja eristäytymään vähänkin laajemmassa katsannossa.
Oliko menestystä kuitenkin riittävässä määrin herättämään
huolta , josta on annettu viitteitä historiakatsannossa. Bergholm käy läpi (nuoriso)vaalien
tuloksia ja panee merkille, että niissäkin on ollut taipumusta menestyksen
liioitteluun. Saatettiin sanoa, että ”kaikki nuoret ja opiskelijat olivat
1970-luvulla taistolaisia”. Ei toki näin, mutta väitän, että koko puoluekenttä
oli kallellaan vasemmalle noina vuosina. Nuorien taistolaisten maailma käpertyi vähitellen yhä näköalattomammaksi,
vaikkei siitä aikoinaan puhuttukaan tähän sävyyn. Muodostui sarja poliittisia tappioita, joista päällimmäisenä
EEC- vapaakauppasopimuksen kohtalo: Tiedonantaja valitti alituiseen neuvostovastaisuudesta
ja oikeistovaaran noususta vaaleissa.
Opiskelijavaaleissa SOL:n jäsenjärjestöjen ehdokkaat saivat
vain kerran yli 17 prosentin kannatuksen. Kokoomuslaisen Tuhatkunnan ääniosuus
oli koko ajan yli 30 prosenttia ja parhaimmillaan
yli 34 prosenttia. Taistolaisen nuorison poliittinen alamäki alkoi kouluneuvostovaaleista vuonna 1973. Kokoomus voitti vaalit
ylivoimaisesti.
Kun taistolaisten kannatus
putosi, luvattiin vaaleissa yhä mahtavampia etuja (opintotuen korottaminen 1000
markkaan kuukaudessa!). Sille irvailtiin. Bergström: ”Tonni käteen - känni
toteen!”
Oma tarinansa on väitetty taistolaisten poikkeuksellinen
lahjakkuus vallan haalinnassa. Oppia ja ideologian menestystä perusteltiin erityisellä taistolaisella etevyydellä.
Ja parhailla bileillä.
Joskus taistolaista liikettä on verrattu Akateemisen Karjala-Seuran
menestykseen 1930-luvulla. Bergström tyrmää vertailun: AKS pystyi valtaamaan
kaikki suomenkieliset osakunnat ja ylioppilaskunnan päinvastoin kuin taistolaiset.
Jostakin vaikeasti määriteltävästä syystä keskieurooppalainen
terrorismi ei saanut jalansijaa opiskelijaliikkeessä Pohjolassa (ml. Suomi). Oma
arvioni on, että skandinaavinen edustuksellinen demokratia oli jo niin syvälle
juurtunut, että terrorismille tai sen sukuisille liikkeille ei jäänyt tilaa.
Sellainenkin väite on esitetty, että saksalainen kuolemanvakava politikointi hyödytti
terrorismia ja aiheutti suurvahingon, kun taas pohjoismainen huumoripitoisempi
politiikka vapautti ilmapiiriä.
Taistolainen liike
kasvoi kuitenkin kaikesta huolimatta ”hurmoksellisesti 1970-73”. Tuosta ajasta
henkilökohtainen opiskeluaikani ulottui
koko mainitulle ajalle. Ehdin nähdä ylioppilasvaaleja edeltäneen yleisömäärän
suunnattoman kasvun yliopiston juhlasalissa sekä romahduksen heti perään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti