Britit ja amerikkalaiset - eripuraiset rakastavaiset?

Oli kesä 1945. Winston Churchill oli juuri hävinnyt parlamenttivaalit tavalla, jota kukaan ei olisi uskonut, ei edes työväenpuolue, joka nousi valtaan jättimäisen vaalivoiton turvin. Vain kolme kuukautta aiemmin keväällä 1945 britit olivat juhlineet voittoa sodassa, jota pidetiin Churchillin triumfina. Harvoin jos koskaan länsimaiden historiassa historian lehti on kääntynyt näin nopeasti.

Britit olivat vain saaneet tarpeekseen kaikesta, mikä liittyi sotaan. Se lienee ainoa pätevä selitys vaalin tulokselle. Valtaan nousi Clement Attlee, joka lupasi kansakunnalle ”uuden Jerusalemin”. Erityisesti sosiaalipolitiikka koki myllerryksen. Suunnitelmakin oli valmiina. Liberaali poliitikko William Beveridge oli suunnitellut uuden sosiaalipoliittisen ohjelman jo sodan aikana rauhanajan Britannialle. Se sisälsi hyvinvointivaltion mallin. Attlee kopioi Beveridgen suunnitelman hallituksensa ohjelmaksi. Mutta eipä kiirehditä tapahtumien edelle. Yhdysvallat nimittäin lähetti laskun sota-ajan tuestaan briteille. Kiittämätöntä ? Ehkä, mutta myös realiteetti. Sota oli ohi ja niin olivat ”ei enää koskaan sotaa” -julistuksetkin. Englanti oli ollut aiemmin koko maailman pankki, nyt siitä tuli suurin velallinen.

Clement Attlee oli pulassa. Suurin piirtein viimeisenä keinona hän lähetti John Maynard Keynesin - kyllä, juuri tämän kuuluisuuden - hankkimaan luottoa amerikkalaisilta. Vastaanotto oli tyly. Dokumentaristi Andrew Marria lainatakseni, jenkit sanoivat ”no, and no, and no and then maybe!”. Lopulta lainaa saatiin kovalla korolla maalle, joka amerikkalaisten mielestä oli edelleen imperialistinen ja nyt sodan jälkeen kaiken päälle vielä sosialistinenkin.

Clement Attleelle laina merkitsi mahdollisuutta sittenkin uuteen Jerusalemiin. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän. Vuoteen 1947 mennessä Britannia oli jälleen tuhon partaalla. Säästösyistä suurin osa sodanaikaisesta laivastosta upotettiin. Nyt sen pelasti kylmä sota - ja amerikkalaiset. Britit saivat suurimman osuuden Marshall-suunnitelman rahoista. Vastalahjana britit saivat kantaa ison vastuun Natosta. Kuten eräs aikalainen sanoi, Marshallin suunnitelma oli kuin ”oljenkorsi hukkuvalle ihmiselle”. Ja englantilaisten elintaso koheni vihdoin.

Attlee sai vielä yhden suuren voiton, kun kaikille ilmainen kansallinen terveyspalvelu tuli voimaan vuonna 1948. Mutta imperiumi alkoi purkaantua. Clement Attlee ei tuntenut menneen kukoistuksen kaihoa Intian itsenäistyessä päinvastoin kuin Churchill, jolle se oli kirvelevä tappio ja tappio koko Churchillin maailmankuvalle. Churchill totesi happamasti, että imperiumin tappoivat lopulta britit itse.

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Gamal Abdel Nasser kansallisti Suezin kanaalin loppuvuodesta 1956. Tässä oli imperiumin periksi antamisen viimeinen raja. Anthony Eden lupaavana uutena pääministerinä oli päättänyt lopettaa imperiumista vetäytymisen. Suez oli tuo viimeinen raja. Mitä sitten tapahtui oli toisaalta järisyttävän yllättävää, mutta samalla niin tuttua. Ei riittänyt, että YK ja Neuvostoliitto tyrmäsivät asevoimin suoritetun Suezin takaisinvaltaussodan, vaan myös Yhdysvallat Eisenhowerin suulla asettuivat ehdottomasti vastustamaan britti-imperialismin uutta tulemista. Ja mikä oli amerikkalaisten valtti ? Tietenkin raha. Lainahanat poikki, jos britit eivät vetäydy! Eden luovutti.

Britti-imperiumin alaisuudessa oli maailmansodan päättyessä vielä ¼ maailman väestöstä . Anthony Eden - Churchillin luotettu aisapari - tuhosi sekä oman poliittisen uransa, että aloitti viimeisen hitaan vetäytymisvaiheen brittiläisestä maailmanvallasta. Kun Eden saapui lomaltaan Suez-katastrofin jälkeen ja ilmoitti vetäytyvänä pääministerin tehtävistä, hän näytti lohduttomalta ihmisrauniolta. Pettymyksen syvyyttä on vaikea edes arvioida. Elettiin brittiläis-amerikkalaisten suhteiden syvintä alhoa. Ei yhteistyö amerikkalaisten kanssa ollut tämänkään jälkeen ruusuilla tanssimista. Ydinsukellusveneiden sijoittaminen Skotlantiin herätti rajuja tunteenpurkauksia 1960-luvun alussa tavallisten kansalaisten taholta.

Harold Wilson kieltäytyi lähettämästä joukkoja Vietnamiin; Korean sotaan britit olivat osallistuneet. Vasta Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin sielujen sympatia tuntui tekevän liittolaisista aidosti kumppaneita ilman varauksia. Yhteistyö Lähi-dän sodissa jatkui, vaikka presidentti vaihtui Clintonista Bushiin. Tony Blair ei ollut turhan tarkka ideologisissa asioissa.

Angloamerikkalaisuus muodostaa talousajattelussa tietynlaisen kohtalonyhteyden. Britit ja amerikkalaiset ovat viimeisen 30 vuoden ajan olleet kovan markkinatalouden lipunkantajia. Molemmat ovat painottaneet ”pientä valtiota” 1980-luvulta lähtien. Ajat ovat tosiaankin muuttuneet sitten Attleen päivien!

Työväenpuolueen Blair sen enempää kuin demokraattien Clintonkaan eivät radikaalisti muuttaneet valtion roolia suuremmaksi. Vaikka vaikutusvaltaero amerikkalaisten hyväksi on valtava, ovat britit ehkä henkisesti olleet johtotähtinä esim. uusliberalismin käytännön sovelluksissa.

Brittiläisen (tai amerikkalaisen) ja saksalaisen mallin välillä on vissi ero. Uusliberaalit ovat toivoneet, että angloamerikkalainen malli menestyisi paremmin, mutta näyttää pikemmin siltä, että saksalainen malli on läpäissyt finanssikriisin vähimmin vahingoin.

Yhdysvaltain ja Englannin suhde on siis vuosikymmenien varrella muuttunut. Niin kauan kuin britit olivat ”imperialisteja”, amerikkalaiset suhtautuivat heihin varauksellisesti, vaikka liittolaisia olivatkin. Kun britti-imperiumi murtui suhteet ovat lämmenneet riippumatta maiden johtajien puoluekannasta. Ehkä selitys on kuitenkin raadollisempi: Englanti ei ole enää USA:n kilpailija, vaan lähinnä avustaja erilaisissa kansainvälisissä konflikteissa.

Tänäkin päivänä Theresa May pyrkii säilyttämään angloamerikkalaiset suhteet asiallisella tasolla huolimatta Donald Trumpin tempoilevasta politiikasta.