lauantai 25. heinäkuuta 2020

Muhammad Ali omin sanoin ja kuvin

Yle TV2:ssa näytettiin 23.7.2020 Muhammad Alin elämää ja uraa käsittelevä dokumentti ”I Am Ali”. Dokumentti on valmistunut vuonna 2014 ja sen on ohjannut Clare Lewis. Dokumentti kuvaa katkelmallisesti Alin elämää ”yksityisestä” näkökulmasta, so. perhesuhteet ja läheisten tukijoiden asemaa korostuu. Puheenvuoron saavat myös muun muassa George Foreman, Mike Tyson, Tom Jones, valmentaja Angelo Dundee…..

Dokumenttielokuva alkaa Alin valmistautumisesta uran viimeiseen otteluun vuonna 1981 Trevor Berbickia vastaan. Ali oli tuolloin 37-vuotias. Hellyttävässä hetkessä - Alin jutellessa puhelimitse tulevasta ottelustaan – hänen pikkuinen tyttärensä kieltää Alia ottelemasta. Kolminkertainen maailmamestari oli kuitenkin kyltymätön, hän halusi nelinkertaiseksi maailmanmestariksi. Itse asiassa hän halusi tehdä loputtomiin ”paluita”, kuten eräs haastatelluista totesi.

Ali on nykyhistorian hämmentävimpiä henkilöhahmoja, jonka uran dramaattisia hetkiä ylä- ja alamäkineen on kuvattu lukemattomia kertoja. Minäkin olen osallistunut näihin historian kertauksiin muutamissa blogikirjoituksissani.

Olen paneutunut Alin – alun perin Cassius Marcellus Clay - uraan aivan sen alkuvaiheista asti. Seurasinkin dokumenttia sillä silmällä, että palautan samalla mieleeni muistikuvia mestarinyrkkeilijän elämän varrelta.

Minulle ja vähän vanhemmalle serkulleni Markulle Cassius Clay oli läpimurron tehdessään ennen kaikkea nyrkkeilijä. En missään tapauksessa tiedostanut hänen olevan mustan rodun esitaistelija vuonna 1964, jolloin hän voitti maailmanmestaruuden. Hän oli huippunyrkkeilijä, jonka suun monet koulukaverini olisivat halunneet tukkia. Serkkuni ja minun penkkiurheilija-arvioissa hän liittyi kolmikkoon Ingemar Johansson-Floyd Patterson- Sonny Liston, joiden otteluja seurasimme noin kymmenenvuotiaina.

Katsoimme hämmentyneinä Clayn verbaalishow´ta. ”Olen suurin ja kaunein” oli hänen mottonsa. Kun häntä yritettiin haastatella, hän puhui päälle, koska ei arvostanut valkoisia haastattelijoitaan, ja koska nämä Clayn mielestä aliarvioivat häntä älyllisesti. Häntä ärsytti suunnattomasti väriveljiensä tahdoton alistuminen valkoisten johdateltavaksi esimerkiksi urheilu-urallaan. Clay oli aivan eri maata. Hän halusi johtaa omaa elämäänsä omien periaatteidensa mukaisesti.

Mielenkiinnolla katsoin dokumentista haastatteluja 1960-luvun alusta ennen uskoontuloa. Niissä Claylla oli pääasiassa urheilullisia tavoitteita. Omaan rotuun kietoutuva tietoisuus oli toki jo nähtävissä.

Olen monesti jälkikäteen päätynyt johtopäätökseen, että Clay/Ali ei olisi saanut yhteiskunnallista viestiään perille millään muulla keinoin kuin kovalla päälle huutamisella: hän huusi valkoisen miehen ohi ja yli, joka tapauksessa kovempaa kuin muut, mutta piti huolta, että ihmisille jäi jotain ajateltavaa.

Dokumentissa Alin nyrkkeilyuran tähtihetkiksi nostetaan ottelut Henry Cooperia (Clay oli ottelussa lähellä tyrmäystappiota), Sonny Listonia, Joe Frazieria ja George Foremania vastaan. Vuosi 1964 ja Liston-ottelut merkitsivät Clayn lopullista uskonnollista ulostuloa. Arpa oli heitetty. Clay ilmoitti muuttaneensa nimekseen Muhammad Ali uskonnollisen kääntymyksensä mukaisesti. Alkoi taistelu uuden nimen ja uskonnon puolesta. Häntä ja hänen kääntymystään ei alussa otettu vakavasti. Ali ”opetti” uutta nimeä nyrkkeilykehässä vastustajilleen näiden nimitellessä häntä edelleen orjanimellä Cassius Clay.

Miten näen Alin läpimurron julkisuuteen tänä päivänä, 60 vuotta noiden tapahtumien jälkeen? Ainakin voidaan sanoa, että hän teki läpimurtonsa monien yhteiskunnallisten muutosten risteyskohdassa. Itse asiassa hän oli itsekin osa useampaakin yhteiskunnallista paradigman muutosta. Merkittävä asia, jonka hän kohtasi oli yhteiskunnallisen tasa-arvon puute Yhdysvalloissa, hän ei tuntenut elävänsä ihmisarvoista elämää. Se ei estänyt häntä liittoutumasta kotikaupunkinsa Louisvillen liikemiesryhmän kanssa edistääkseen uraansa nyrkkeilijänä.

Ali oli mielestäni osa kansalaisoikeusliikettä, vaikka häntä ei nähty sen elimellisenä osana. Hän taisteli omalla tavallaan mustien oikeuksien puolesta rasismia vastaan. Hän oli lähempänä Elijah Muhammadia ja Malcolm X:ää kuin Martin Luther Kingiä, mutta en usko hänen lopullisesti valinneen radikaalisuuden astettaan. Rauhanomaiseen islamiin hän oli kuitenkin vilpittömästi sitoutunut. Siinä mielessä hän oli aito profeetta Muhammadin opetuslapsi ilman islamiin myöhemmin liitettyä sotaisuutta.

Vielä on muistettava, että hänen luovuutensa ja vallankumouksellisuutensa ulottui nyrkkeilytekniikkaan ja taktiikkaan saakka. Hänen nyrkkeilynsä perustui nopeuteen ja liikkuvuuteen sekä käsien alhaalla pitämiseen. Ali oli vastustajansa ulottuvilla koko ajan, mutta veti lähikamppailutilanteessa ylävartaloaan ja päätään taaksepäin samalla liikuttaen itseään puolelta toiselle. Vastustaja ei ulottunut Aliin tai lyöntien voima jäi köykäiseksi. Köysiin vetäytyminen ja niiden hyväksikäyttö olivat osa Alin selviytymistä tiukassa paikassa (vrt. ottelu George Foremania vastaan). Jalkatyö oli vertaansa vailla. Tuskin on liioiteltua sanoa, että hän uudisti nyrkkeilyä Sugar Ray Robinsonin viitoittamalla tiellä. Ali ”tanssi kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen”.

Oma lukunsa on Alin verbaliikka. Supliikki oli vertaansa vailla. Hän katsoi ihmisen mitaksi kyvyn miekkailla sanoilla ja peitota nokkeluudessa valkoiset ammattisanankäyttäjät.

Alin suu kävi koko ajan kehässäkin. Hän yritti saada vastustajansa ”pois tolaltansa” pyrkiessään alistamaan vastustajansa henkisesti sanankäytöllään. Tähän liittyy hänen luonteensa julma elementti. Harva halveksii vastustajaansa siihen mittaan kuin Ali teki. Osa tästä ilkeästä solvaamisesta oli tietenkin tarkoitettu Alin itsensä psyykkaukseen. Hän tuskin oli mikään helppo ihminen läheistensäkään kannalta. Dokumentissa Alin persoonallisuuden tämä puoli sivuutetaan täysin. Muutoinkin dokumentti oli melko hymistelevä, täysin Alin ehdoilla tehty. Ehkä tämä on ollut ehto yksityisten nauhojen saamiseksi dokumenttiin?

George Foreman lausui ehkä kokonaisvaltaisimman arvion Alista todetessaan, että hänen suuruutensa perustui moneen muuhunkin asiaan kuin nyrkkeilyyn. Alin aikalaisen, The Beatlesin ilmiö perustui samoihin argumentteihin: yhtye oli paljon enemmän kuin musiikkinsa.

Vietnamin sota sanelee hyvin pitkälle Alin henkilöhistorian suuntaviivat. Ali oli aseistakieltäytyjä totaalisessa mielessä ja sai siitä tuomion. Mikään ”järjestelykään” kevyempään palvelukseenastumiseen ei käynyt. ”Suuri hiljainen enemmistö” tuomitsi hänen käytöksensä 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Ali tienasi leipänsä monen vuoden tauon aikana saarnaajana ja luennoimalla yliopistoissa(!). Tietenkin hän ryyditti puheitaan kaskuilla, ja tietenkin hän puhui ilman muistiinpanoja. Haasteita piisasi monissa muissakin asioissa: nuo vuodet olivat vaikeita Alin lapsille, joita kiusattiin koulussa.

Itse asiassa sotamenestys Vietnamissa määritti suhtautumisen Aliin. Kun tuuli kääntyi vuosien sotamyönteisyyden jälkeen sotaa vastaan joskus vuonna 1968, ruvettiin Alistakin pikku hiljaa ajattelemaan toisin. Hänen sodanvastaisuudelleen nähtiin perusteet ja hänestä alkoi muodostua koko kansan sankari. Alin nyrkkeilyn estänyt tuomio peruttiin juridisella kikkailulla ja hän sai nyrkkeilylisenssinsä takaisin vuonna 1971.

Alin legendan yksi tärkeä perusta on ottelu George Foremania vastaan Zairessa, keskellä kuuminta Afrikkaa. Ottelun ikimuistettavuutta lisäsi taistelun käyminen mustan miehen alkukodissa Keski-Afrikan ”viidakoissa”. Paikallisen väestön innostus Alia kohtaan oli käsittämättömän laajamittaista. Hän oli näiden ihmisten supersankari.

Taistelu viidakossa päättyi ikimuistettavasti Alin voittoon ylivoimaisena pidettyä Foremania vastaan. Muistettiin, miten kaltoin Foreman oli kohdellut Joe Frazieria, jonka kanssa Alilla oli suuria vaikeuksia. Alin maine saavutti siihenastisen maksiminsa Foreman-taistelun jälkeen. Lopullinen suurenmoisuuden todiste nähtiin sitten Atlantan kisoissa 1996. Ali sytytti olympiatulen. Siinä vaiheessa oli viimeistään syytä unohtaa suuttuneena jokeen heitetty Rooman kisojen kultamitali. Rotujen välinen tasa-arvon tavoittelu oli saanut suuren voiton.

Mihin Ali pyrki 70-luvulla video- äänileikkeillään? Ainakin hän haluaa tulla nähdyksi lastensa kautta rakastavana perheenisänä. Kontrastina kamppailuhaluiselle julkiselle elämälleen hän halusi avautua ”pehmeämpään yksityisyyteen”. Lasten kautta hän käsittääkseni halusi kertoa, millainen hän oikeasti oli. Ehkä Ali myös valmisteli nyrkkeilyuransa loppua nauhoittamalla video- ja ääniklippejä läheistensä yhteydenpidosta esimerkiksi puhelimitse. Hän halusi varmistaa haluamansa kuvan muotoutumisen jälkipolville.

Dokumentti on jutusteleva ja paljastaa lopulta melko vähän uutta legendasta nimeltä Muhammad Ali. Vuosien varrella taipumus kiteyttää Alin hahmo muistomerkiksi on johtanut siihen, että vaatii paljon vaivaa ja tuskaa avata hänet uudelleen elävänä ihmisenä. Dokumentti yrittää kuitenkin sitä, ja jossain määrin onnistuukin.

”Louisville Lipistä” kasvoi oman aikamme ikoni. Hän on asemansa ansainnut, mutta lopulta saavutetun taistelevan yksituumaisuuden jatkajia ei ole ilmaantunut. Ehkä Ali olikin ainutlaatuinen ja korvaamaton? Viime vuosien amerikkalaisen yhteiskunnan kehitys ei herätä kovin suuria toiveita rotuerimielisyyksien tasoittumisesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti