Tulos ja ulos

Raha pakenee turvasatamiin (esim. dollarimääräisiin sijoituksiin tai Suomen valtionlainoihin), jotka ovat juuri nyt suojaisimpia paikkoja, kun taloudessa vallitsee taantuma. Tässä ei tietenkään ole mitään omituista. Paradoksaalista on havaita, että dollarin noustessa sijoitusraha poistuu valuuttasijoituksista ja hakeutuu riskipitoisempiin kohteisiin, vaikka sen pitäisi käyttäytyä juuri päinvastoin. Selitys on siinä, että heti kun taloudessa näkyy vähänkin valoa raha hakeutuu turvasatamista riskipitoisempiin kohteisiin.

Maailmalla kiertävä liian suuri rahamäärä yrittää hakeutua tuottaviin kohteisiin. Se ikäänkuin kimpoilee eri kohteista saamatta kiinnityspintaa. Nykyinen pörssikurssien kehitys on vaikeasti perusteltavissa. Reaalitaloudessa ei ole tapahtunut sellaista kehitystä, että pörssit olisivat ansainneet tapahtuneen nousun. Myöskään lähitulevaisuudessa ei ole nähtävissä merkittäviä talouden nousun merkkejä.

Jotta sijoitusraha saataisiin turvasatamista yrityksiin on turvauduttu arveluttaviin keinoihin. Väen vähentäminen suuryrityksistä on näista vastenmielisin piirre.

Olemassa olevien omistajien hyvittäminen tai uusien kalastelu on saanut irvokkaita piirteitä. Erittäin vahvaa tulosta tekevät yritykset yrittävät houkutella sijoittajia vaihtorahana työntekijät. Keinoksi ison rahan houkuttelussa on otettu käyttöön irtisanomiset. Vanha vääntö omistajien ja tuloksen tekijöiden eli työntekijöiden välillä riehuu valtoimenaan.

Suomen kaltaisessa valtiossa - irtisanomisten helppoudesta johtuen - työntekijöistä eroon pääseminen on suosittu ratkaisu. Aika lyhytnäköiseltä vaikuttaa monien yritysten valitsema tie.

Pääluottamusmiehet ovat hampaattomia. Kommentit irtisanomisten sattuessa ovat olleet vaisuja. Juuri pääluottamusmiesten tulisi reagoida hanakasti. Ihmisten mielen täyttää apatia. Tulos ja ulos -koneelle ei väitetysti mahda mitään. Hiljaa voi valittaa, mutta muu on poissuljettu.

Omistajatahojen näin vahva suosiminen tuntuu erikoiselta. Tietenkin tilanne on ristiriitainen, sillä vastakkainasettelua täydessä mittakaavassa ei ole. Useimmat työntekijät (lue: työläiset) ovat myös sijoittajia. Kansankapitalismi on saavuttanut päämääränsä!

On vaikeaa löytää keinoa, millä räikeimmät irtisanomiset muuttuisivat suuryrityksille niin epämiellyttäviksi, etteivät ne turvautuisi potkuihin. Alistua ei kuitenkaan saisi. Yrityksen paras henkinen pääoma on kuitenkin työntekijöissä. Yritykset eivät tule toimeen ilman osaavaa työntekijäresurssia. Tietenkin on paljon ihmisiä - varsinkin yritysten johdossa - jotka propagoivat sen puolesta, että irtisanomiset ovat välttämättömiä tulevaisuuden uhkien takia. Lomautukset keinona olisivat paljon soveliaampia tässä tilanteessa. Mutta nyt sorrutaan hätavarjelun liioitteluun.

Jotenkin tilanne on riistäytynyt käsistä. Ammattiyhdistyskin näyttää voimattomalta. Kansantalouden kokonaisuutta ei ajattele oikeastaan kukaan (lukuunottamatta ehkä Sixten Korkmania). Tilanteeseen puuttujat koetaan jonninjoutaviksi selittäjiksi. Tai sitten kysymys on ikään kuin liturgiasta, jossa työnantajien ja työntekijöiden vuorasanat on sovittu, mutta keskustelu ei johda mihinkään.

Globalisaatio riepottelee yksittäisiä kansakuntia ja niiden kansalaisia holtittomasti. Tietenkin maailmalta tulviva kilpailu pakottaa yritykset toimenpiteisiin. Vaihtoehtona ovat usein siirtyminen Suomesta pois tai irtisanomiset. Useat suuretkin yritykset ovat pääosin sisämarkkinayrityksia, joten niiden ”ainoaksi” mahdollisuudeksi jää sanoa irti.

Suuryritysten vastuita tulisi lisätä irtisanomistilanteissa. Niiden tulisi osallistua työntekijöiden uudelleen kouluttamiseen nykyistä suuremmalla panostuksella. On lukuisia toimenpiteitä, joita työnantajilta voitaisiin vaatia, jotta vastuu ikävissä väenvähentämistilanteissa jakautusi eri osapuolien välillä tasapuolisemmin.

Tietenkin palkkojen nousu Suomessa on ollut suhdannetilanteeseen nähden ripeaa. Monet yritykset valittavat aidosti palkkakustannusten liiallista nousua. Maltti olisi tietenkin valttia. Valitettavasti yritysten johto ei näytä palkkiokehityksessä malttia. Voittaja ei ota ihan kaikkea, mutta kohtuuttoman suuren osuuden kuitenkin. Verottaja muistaa vielä suhteellisen alhaisella veroprosentilla palkkionsa pääomatuloina ottaneita.

Yksi peräänkuuluttamani asia olisi koulutuksen edelleen tehostaminen, jotta kilpailukyky säilyy. Edustan kantaa, jossa palkat eivät nykyiselläänkään ole liian korkeat, jos koulutus ja uudelleenperehdyttäminen olisi tehokkasti järjestetty. Saksan ja Ruotsin valitsema tie, jossa lisätään pienipalkkaisten ja osa-aikaisten armeijaa on tietenkin yksi valinta. Haluaisin taistella tätä ”helppoa” keinoa vastaan esim. juuri koulutuksella.

Tapahtunut kehitys voidaan nähdä vahvan markan politiikan jatkona. Nyt ei voida devalvoida. Kovat palkkavaatimukset ja tavallisten ihmisten tarve rikastua eliitin mallin mukaisesti on johtanut paitsi velkaantumiseen, niin EU-ympäristöä kovempien palkankorotusten maksamiseen. Lisääntyneet kustannukset eivät pääse purkautumaan muutoin kuin yritysten kautta. ”Kovan palkan politiikka” johtaa ainakin näennäisesti epätoivottavaan palkkakehitykseen. Tarvittaisiin linnarauha, jossa myös eliitille jakautuisi vastuuta. Vähintäänkin voi vaatia pääomatulojen verotuksen lisäporrastuksia eli jyrkempää progressiota.