Venäjä-trauma ja reaalipolitiikka

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt monien päättäjien ja Venäjä-asiantuntijoina itseään pitävien näyttämishaluista retoriikkaa. A-Studion Talkissa 18.2.2016 tämä ajattelu vietti riemujuhliaan. Keskusteluun osallistuivat puolustusministeri Jussi Niinistö, puheenjohtaja Ville Niinistö, dosentti Arto Luukkanen ja Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja, professori Markku Kangaspuro. Syntyi näyttämöllinen asetelma, jossa Luukkanen toimi agitaattorina, Ville Niinistö pilkuntarkkana oikeamielisyystaistelijana, Jussi Niinistö hiukan uneliaana päällekatsojana ja Kangaspuro toisinajattelijana.

Arto Luukkasen yksioikoinen ”melkein rautaa rajalle” -ajattelu eli mahtipontinen, näyttämishalua heijastava käytös oli tuttua hänen aiemmista esiintymisistään. Puhinan takaa ei kuitenkaan löytynyt uskallusta viedä loppuun sitä, minkä hän halusi mahdollisesti sanoa (”ensin Ukraina, sitten Syyria, sitten……”). Luukkaselle jo kahdenkeskinen keskustelu venäläisten kanssa näytti olevan vastenmielistä suomettunutta mielistelyä.

Ville Niinistönkin vihreille ominainen taivastelulinja herätti huomiota. En aliarvioi ihmisoikeuskysymyksiä ja valtioiden suvereniteettikysymyksiä, mutta Niinistön (Heidi Hautalalta lainattu) ”oikeamielinen suvereniteettinen hygieenisyys” herätti huomiota. Ollaan äärimmäisen herkkiä itsemääräämisoikeuskysymyksissä, vaikka maailma on täynnä suvereniteetin eriasteisia loukkauksia. Venäjä on tehnyt törkeyksiä, se on todistetusti selvää, mutta edes jonkinlainen reaalipoliittinen taju pitäisi kuitenkin olla suhteiden kipukynnyksiä määritettäessä. Ehdottomat mielipiteet herättävät ehdottomia vastakkainasetteluja. Se, että Niinistö sormeaan heristellen varoitti maan johtoa kahdenvälisistä keskusteluista venäläisten kanssa on jo EU-mielistelyn huippusuoritus. Mitä hän pelkää? EU:n ei pidä antaa mestaroida asioissa, jotka eivät sille ole niin akuutteja kuin Suomelle. Maalla on helppo olla viisas kun merellä myrskyää: emme ole vielä EU-liittovaltiossa. Tosiasiassa hallituksen kahdenkeskinen sovitteleva linja ansaitsee tunnustuksen (virkamiestaso, ministeritaso, pääministeritaso ja presidenttitaso).

Oraakkelimainen ja raukea puolustusministeri Niinistö näytti vaisuudellaan siunaavan kaikki esitetyt uhkakuvat. Hänestä ei löytynyt valtiomiesmäisyyttä irtautua selkeästi vulgääristä ”kun provosoidaan niin provosoidutaan” -ajattelusta. Kaikilla edellä mainituilla oli kiire julistaa, että meitä ei ainakaan yllätetä Venäjän tulevilla toimilla.

Amerikkalaisten hävittäjien ja panssariajoneuvojen ”vierailusta” noussut sählinki on osoitus siitä, kuinka puolustusministeri ei ole hallinnut tiedottamista. Myös vierailuajankohtia pitäisi voida tsekata suhteutettuna kansainvälisen ja tilanteeseen. Suomi etenee aivan liian kovaa vauhtia kohti sotilaallisia sitoumuksia teeskennellen samaan aikaan, että ”virallisesti” ollaan liittoutumattomia. Tämän voisi tulkita kaksilla korteilla pelaamiseksi.

Sanalla sanoen tuli ikävä Erkki Tuomiojan tunteetonta, kiihkotonta rauhallisuutta. Myös Timo Soini on Tuomiojan tavoin korostanut sitä, että Venäjän toimet kohdistuvat Suomeen osana – mutta vain osana – sen kansainvälistä ”suurvallaksi palautumisen” keinovalikoimaa.

Keskustelijoista ainoastaan Markku Kangaspuro täytti vaatimuksen reaalipoliittisesta ajattelusta. Hän joutui altavastaajaksi muiden harjoittaessa panikoivaa spekulointia Venäjän aikomuksilla. Kangaspuro sai kuitenkin riittävästi esille kriittisen reaalipoliittisen näkökulmansa. Ainoastaan hänellä oli silmää nähdä kansainvälinen jännitystila myös venäläisestä näkökulmasta, eikä hän vapauttanut länttä konfliktin osavastuusta.

Meillä on joissakin piireissä syntymässä henki, jonka mukaan jokainen, joka haluaa käydä neuvotteluja Venäjän kanssa, jokainen joka haluaa valaa öljyä laineille, jokainen joka haluaa hiukankin ottaa valtiomiesmäistä etäisyyttä kiihkomielisyyteen sortuu ”mielistelijäksi” tai ”suomettajaksi”.

Tunnen olevani osa sitä ”hiljaista suomalaista enemmistöä”, joka on paljon järkevämpää kuin nämä ns. asiantuntijat sotaisine retoriikkoineen.

Presidentiltä vaaditaan nyt pitkäjänteistä, hötkyilemätöntä panikoijien ja kiihkoilijoiden yläpuolelle asettumista, jossa hän on osoittanut olevansa parhaimmillaan.

Suomalaisissa on paljon Venäjä-suhteiden ”ammattitraumatisoijia”, jotka haluavat jo ennakkoon maalata synkän kuvion tulevasta. Suhteiden pohjana pitäisi olla pyrkimys kestävään, konfliktivapaaseen tilaan. Samalla otetaan omanarvontunto säilyttäen - puolustusvalmius korkealla tasolla pitäen - vastaan se, mitä tuleman pitää ja opetellaan elämään tilanteen mukaan – ei liikaa ennakoiden eikä myöhästellen.

PS

Markku Kangaspuro on reagoinut hyvin voimakkaasti edellä olevan blogikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen USA:n sotaharjoituksiin Suomen maaperällä kuluvana keväänä. Hänen argumenttinsa ovat teräviä ja voin niihin omalta osaltani hyvin pitkälle yhtyä. Jos siis USA:lla on jokin erityinen tarve reagoida Venäjän toimiin, niin en näe syytä, miksi Suomen pitää olla osa tätä reaktiota.

Eduskunnassa tulisi käydä laaja keskustelu sotilasyhteistyön muodoista, ajankohdista ja yleensäkin niiden tarpeellisuudesta. Jos jollakulla taholla on tietoa Venäjän pyrkimyksistä sen lisäksi, mitä nyt on julkisuudessa ollut esillä, pitäisi se tuoda eduskunnalle tiedoksi.

:::::::::::::::::::

Olen kirjoittanut tästä aiheesta blogikirjoituksen ”Tästähän on sovittu jo aikaisemmin” 13.2.2016.