Elokuvissa: The Big Short – iso puhallus

Kävin katsomassa The Big Shortin (ensi-ilta 12/2015 Yhdysvalloissa), tuoreen moninkertaisen Oscar-ehdokkaan. Adam McKayn ohjaama elokuva perustuu Michael Lewisin samannimiseen kirjaan. Lewis on tullut tunnetuksi erityisesti finanssikriisin popularisoijana. Elokuvan annetaan ymmärtää perustuvan todellisten henkilöiden kokemuksiin.

Aihe on mielestäni aika vaikea käsitellä elokuvana, koska finanssikriisin sekava vyyhti oli siinä toimineillekin ylivoimainen älyllinen ponnistus. Sanon tämän, vaikka moni väittääkin hallinneensa monimutkaiset rahoituskuviot.

Miten siis ilmentää finanssien turbulenssissa mukana olleiden toimijoiden kuohuntatilaa, ikään kuin jatkuvaa hyppelyä tunnetilasta toiseen? Sanomattakin on selvää, että näyttelijöiden selviäminen tehtävästä on vaihtelevaa.

The Big Short kuvaa sitä, kuka ahneuden hengessä keksii jujun tehdä eniten rahaa muiden kustannuksella, ja kuka oivaltaa ensimmäisenä rahantekokoneen idean, jonka nimi voisi olla ”to make money out of money”.

Kertomus on nähty elokuvassa monen ihmisen näkökulmasta, joka saattaa vaikeuttaa yksinkertaisiin juonikuvioihin tottuneen katsojan seurantaa.

Merkille pantava ratkaisu on myös se, että fokukseen on valittu pankinjohtajat, meklarit ja rahamarkkinaekspertit. Kysymys on isojen ja pikkupoikien pelistä vähävaraisten asuntolainojen ottajien ja niihin (arvopaperistamisen kautta) rahansa sijoittaneiden investorien rahoilla. Näkökulmaksi olisi toki voitu valita köyhän, maksukyvyttömän, asunnottoman, lukutaidottoman lainanottajan (lainat olivat ”alle priiman” = subprime) näkymä, mutta sitä ei haluttu tehdä, sillä taatusti suuren yleisön kannalta mielenkiintoisempaa ja seksikkäämpää on rahapelien kiehtova maailma. Nyt finanssikriisin todelliset uhrit ovat elokuvassa lähinnä kuriositeettina, vaikka heidän kovaa kohtaloaan ei millään tavalla peitelläkään. Rahamarkkinavelhoista useimmat pelastivat itsensä kuiville korkeintaan henkisiä lommoja saaneina.

Elokuvan punaisena lankana kulkee asuntojen velkapaperien arvopaperistaminen, joka sinällään on – muistettakoon tämä - oikein käytettynä asuntorahoituksen hartioita leventävä instrumentti. Amerikkalainen asuntorahoittaja Fannie Mae käytti tätä terveiden lainojen rahoitukseen kymmeniä vuosia ilman ongelmia.

Elokuvassa kuvataan arvopaperistamisen nurjaa puolta vivahteikkaasti. Subprime-lainat myytiin markkinoilla sijoittajille. Pankit kiersivät sääntelyn – jota oli muutoinkin jo purettu – varjopankkijärjestelmän kautta. Varjopankit arvopaperistivat velat ja muodostivat CDO-lainapaketteja, joiden kerroksellista rakennetta elokuvassa pyritään monin tavoin selkeyttämään, milloin ”palikkatestillä”, milloin pokeripöydässä.

Rahamarkkinatoimijat itsekin epäilivät lainojen arvopaperistamisen kestävyyttä ja vakuuttivat lainat. Muodostettiin CDS-tuotteita (luottoriskijohdannaisia), joiden avulla suojattiin riskipitoiset arvopaperistetut lainat . Mukana oli paljon harhauttamista ja suoranaista rikollista toimintaa. Luottoluokituslaitokset olivat pelissä mukana ”varmistamassa” luottojen luotettavuuden kolmella A-kirjaimella. Tosiasiassa kaikki ketjun osat korruptoituivat.

Kriisin maailmanlaajuisen ongelman ytimessä oli kuitenkin alkuperäisen tuotteen eli asunto- ja muiden lainojen mätä laatu. Mikään rahamarkkinainnovaatio ei tätä muuksi muuttanut.

Elokuvan yhdessä ”pääosassa” on sen nimessäkin esiintyvä käsite ”shorttaus”, joka oli kaikkein vastenmielisimpiä piirteitä pettäjäpankkien toiminnassa. Pahimmillaan rahamarkkinatoimijat harjoittivat vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.

Elokuvan besserwisserinä on juuri tällainen rahamarkkinavelho, joka ensimmäisenä oivaltaa, että kannattaa lyödä vetoa asuntojen hintaromahduksen puolesta. Miksi? Koska yleinen slogan oli, että asuntojen hinnat nousevat ”aina”. Mitään vaaraa ei pitänyt olla. Kaavan kuviteltiin menevän niin, että vaikka asunnon ostaja osoittautuisikin maksukyvyttömäksi, asunto (siis velan vakuus) on aina hintansa väärti, ”koska hinnat nousevat aina”. Velkadeflaatiokäsite (velka on suurempi kuin asunnon arvo) oli hukkunut 30-luvun laman jälkeen historian hämäryyteen.

:::::::::::::::::::::::

Koska elokuvassa sivuutetaan asuntokuplan yhteiskunnallinen puoli on syytä tuoda esille avainasiat. Toki tämä on oma tulkintani siitä, mistä oli kysymys. Tarina meni mielestäni jotenkin näin:

Kun George Bush nuorempi 2000-luvun alussa kehitti ”omistajuusyhteiskunta-ideologiansa”, oli sen tavoitteena kasvattaa kunnon kapitalisteja amerikkalaisen unelman avulla. Ja se unelma oli tietenkin omistusasunto. Niinpä mustille ja latinoille (ja köyhille valkoisille) tarjottiin edullista käsirahaa liittovaltiolta (”American Dream Downpayment Act, 2003”). Tavoitteena oli 5,5 miljoonaa uutta asuntoa vuoteen 2010 mennessä. Historiaa pitää tarkastella ajan hengessä: noina aikoina ei paljon mietitty kenellä oli varaa asuntoihin. Ideologiset lähtökohdat olivat paljon tärkeämpiä. Yhdysvaltain polttava ongelma oli kasvavat tuloerot. Bushin olisi pitänyt keskittyä niiden korjaamiseen, mutta ideologiansa mukaisesti hän ei puuttunut tuloeroihin pitkällä tikullakaan, vaan päinvastoin suurensi tuloeroja suurituloisten verohelpotuksilla.

Bush halusi omistajuusyhteiskuntaideologiansa mukaisesti ”kaventaa” tuloerojen sijasta omistajuuseroja. Samalla oli tarkoitus kiinnittää köyhät amerikkalaiset yhteiskunnan unelmaan omistusasumisen kautta , eikä vain nyt eläviä, vaan perinnön kautta myös seuraava sukupolvi. Yksi iso mutta jäi: ihmisillä ei ollut varaa lyhentää lainaa edes liittovaltion 7000 dollarin käsiraha-tuen, eikä lainalyhennysten vapaavuosien avulla. Samaan aikaan pankkien eksoottiset rahoitustuotteet nousivat arvoon arvaamattomaan. Aikanaan Fanny Maen niin loistava asuntorahoitusstrategia muuttui myrkylliseksi järjestelmäksi, jossa maksukyvyttömien ihmisten velat muuttuivat arvopaperistetuksi roskaksi.

Elokuvassa joudutaan selittelemään rahamarkkinakoukeroita monilla tavoilla. Se tehdään jopa niin, että käsitteitä selvitetään katsojalle selostajan katsoessa suoraan kameraan eli elokuvan katsojaan päin. Tästä voidaan olla montaa mieltä. Yleensä elokuvassa ei kannata ”selittää”, mistä on kysymys, mutta nyt on kysymys poikkeuksellisen haastavasta aiheesta.

Tällaista elokuvaa on vaikea tehdä sortumatta imelän opettavaiseen tyyliin (esimerkkejä on). Pahimmilta karikoilta vältytään ja lopussa annetaan ymmärtää, että halkinainen meno voi jatkua tänäkin päivänä - ei tosin samanlaisena kuin finanssikriisin aikana - mutta muunneltuna versiona.

Yhtä vaikeaa on kuvata aidosti omantunnon tuskiin heräävän rahamarkkinatoimijan katumusta. Kuinka uskottavaa tämä on? Elokuvassa kuvatut tunnontuskat säilyvät niukasti uskottavan puolella.

Elokuvassa on paljon hyvää, mutta ehkä itse olisin valinnut lähestymiskulmaksi jonkin osa-alueen tai pienen ihmisryhmän, jonka kautta kokemuksia sitten välitetään katsojille. Nyt finanssikriisin kirjo levitetään amerikkalaisen vauhdikkaasti katsojan eteen koko eliksiirillään.

The Big Shortissa keskitytään ahneuden ja finanssitekniikan yhdistelmän valottamiseen. Republikaanit ovat tulkinneet elokuvan todisteeksi valtion liiallisesta sekaantumisesta pankkibisnekseen, ja demokraatit ovat nähneet elokuvan todistavan oikeiksi syytökset ahneista pankkiireista. Itse olen nähnyt alkuperäisen kriisin omistamisen kriisinä. Finanssikriisissä avautui ideologinen näkymä omistamiseen: vallitsi jopa omistamisen pakkomielle - myös silloin, kun lainanottajalla ei ollut mitään edellytyksiä omistaa. Valitettavasti elokuva ei ota kantaa tähän ”omistajuusyhteiskuntaideologiaan”.

The Big Short on hyvä nimi elokuvalle, harjoitetaanhan shorttauksessa toisen hallussa olevien arvopaperien avulla vedonlyöntiä alenevaan kurssiin. Ja siihen juuri Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt asuntojen hintakupla ja sen puhkeaminen perustui – rahan häikäilemättömään tekemiseen toisten ihmisten rahoilla.