Ku Klux Klan ja fasismin malli

Ylen ykköskanavalla nähtiin merkillinen dokumentti Ku Klux Klanista (KKK). Näkökulmaksi oli otettu rasistisen järjestön tavoitteet ja toiminta sen sisältä nähtynä. Dokumenttia on syytä tarkastella tarkemmin objektiivisuusnäkökohdista käsin. Tapahtuminen keskiössä ovat Pohjois-Carolinan tapahtumat 1960-luvulla ja osavaltion klaanin johtajan Bob Jonesin toiminta.

Ku Klux Klan syntyi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Ne valkoiset, jotka katsoivat jääneensä mustien orjuuden lakkautumisen jälkeen tappiolle käynnistivät organisoidun toiminnan mustia vastaan. Tarkoitus oli ”herättää kauhua vapautetuissa orjissa”. Järjestön toiminta oli väkivaltaista ja lopulta liittovaltio lopetti sen toiminnan – mutta vain toistaiseksi.

Ku Klux Klanin uusi nousu ajoittui 1920-luvulle. Dokumentissa nähtiin toiminnan uudelleen käynnistymisen innoittajana D.W. Griffithin kuuluisa elokuva ”Kansakunnan synty” (1915), jossa Ku Klux Klaniin suhtauduttiin myötäsukaisesti. Järjestö nousi kukoistukseen vuoteen 1925 mennessä ja siihen kuului parhaimmillaan jopa 4 miljoonaa jäsentä. Sitten toiminta hiipui äkillisesti 1920-luvun lopulla. Paljastui, että johto oli syyllistynyt väärinkäytöksiin. Kaikki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Uusi nousu ajoittui 1950-luvulle, jolloin mustien kansalaisoikeusliike alkoi nostaa päätään. Vastaavasti nousi myös Ku Klux Klan. Pohjois-Carolinan osavaltioon järjestö perustettiin vuonna 1963 ja se levisi nopeasti paikallisjärjestöjen kautta koko osavaltion alueelle. Ilmapiiri syvässä etelässä oli tavattoman jännittynyt ja johti rotulevottomuuksiin Mississipissä, Alabamassa ja Georgiassa. Kysymys oli yleisemmästä ilmiöstä kuin pelkästään Ku Klux Klanista. Kansalaisoikeusliikkeen eteneminen ensin joukkomarsseina ja sitten lainsäädäntöteitse nosti monet tavalliset valkoiset vastarintaan.

Dokumentin keskeinen sanoma oli yllättävä. Koko tapahtumasarja nähtiin pelkästään Ku Klux Klanin näkökulmasta. TV-kuuluttaja esitteli ohjelman jotenkin niin, että tällaista tapahtuu, kun lainsäädännön uudistustyössä ei huomioida jotakin kansanosaa.

Mitenkähän on?

Nähdäkseni yksikään dokumentissa haastatelluista ei ollut mukana mustien kansalaisoikeusliikkeessä. Niinpä KKK:n nousu Pohjois-Carolinassa nähtiin niin, että ”mustat veivät valkoisilta köyhiltä oikeudet”. Syyksi väläyteltiin esimerkiksi mustien pääsyä kunnallisiin luottamustehtäviin. Tällainen lähestymistapa ei ainakaan minua tyydyttänyt olkoon näkökulma kuinka KKK-lähtöinen tahansa.

Dokumentissa annettiin ymmärtää, että kukaan ei puolustanut köyhiä valkoisia, kun taas mustilla oli omat järjestönsä, joiden puolelle liittovaltio kävi. Niinpä Pohjois-Carolinan KKK:n tehtäväksi jäi valkoisten puolustaminen. Dokumentissa ei missään kohden pystytty osoittamaan, että köyhät valkoiset olisivat jotenkin kärsinet mustien kansalaisoikeuksien lisäämisestä. Niinpä ainoaksi varteenotettavaksi selitykseksi KKK:n toimintaan jää rasismi, puhdas rasismi.

Mitkä oikeudet siis mustat (tai heidän oikeuksiaan toteuttaneet lainsäädäntötoimet) veivät valkoisilta? He veivät valkoisilta oikeuden harjoittaa rotusortoa! Eniten minua harmitti, että tätä ei kertaakaan haluttu sanoa dokumentissa. Sen sijaan korostettiin - monien muiden osavaltioiden vastakohtana – Pohjois-Carolinan KKK:n väkivallattomuutta. Toiminta oli uhkaavaa (marsseja, ristinpolttamisia ym.), mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan. KKK:n osavaltiojohtaja Bob Jones sai pidettyä joukkonsa kurissa.

Läpi koko dokumentin paljastuivat todelliset syyt KKK:n toiminnan takaa: valkoinen äiti: ”Minun lapseni eivät istu mustien keskellä (luokkahuoneessa)”.

KKK:n toiminta Pohjois-Carolinassa onnistuttiin naamiomaan ambivalentisti tavallisiksi joukkokokoontumisiksi. Dokumentissa pyrittiin näkemään toiminnan taustavaikuttajana mukana olleiden jäsenten köyhyydestä tai muista syistä johtuva alemmuuden tunne. Erityisesti tämä näkyi Bob Jonesin käytöksessä, joka oli lähtöisin hyvin vaatimattomista olosuhteita. Ehkäpä mustien nousua oli osaltaan tästä syystä niin vaikea hyväksyä. Mustat saivat kansalaisoikeuksien lisäksi itsetuntonsa takaisin köyhien valkoisten jäädessä kademielisinä huomion ulkopuolelle.

Oikeutusta toiminnalle haettiin myös raamatusta. Ehkä ratkaisevin – ja samalla fiktiivisin - peruste löytyi, kun KKK:n toiminta ymmärrettiin taisteluksi kommunismia vastaan. Kommunismin torjunta ja rotusyrjintä nähtiin saman asian eri puolina. Jopa FBI omaksui aluksi myötämielisen linjan J. Edgar Hooverin johdolla.

Mutta Hooverkaan ei pystynyt jäämään passiiviseksi, kun tavalliset kansalaiset alkoivat suhtautua kielteisesti KKK:n toimintaan.Pohjois-Carolinan osavaltion KKK:n vaikeudet alkoivat todella, kun rasistisesta murhasta toisessa osavaltiossa tuomitut KKK:n jäsenet kutsuttin pohjoiscarolinalaisten juhlittavaksi. Murha oli hyväksytty valkoisen ylivallan osoituksena. Pian paljastui muita asioita. Aivan kuten 1920-luvulla johto sortui väärinkäytöksiin, paljastui niistä ja tuomittiin. Rivijäsenet alkoivat menettää luottamustaan toimintaan.

Järjestö jakautui fraktioiksi, johto rappeutui ja hajoaminen käynnistyi toden teolla. Vuonna 1969 jäsenet upottivat jäsenkirjansa ristiin, joka poltettiin. Pohjois-Carolinan Ku Klax Klan oli kokenut lopullisen kuoliniskun.

Ku Klux Klanin entisten jäsenten tai jälkeläisten äänessä on kaihoisuutta, kun he muistelevat dokumentissa aktiivista vaihetta. Erityistä katumusta ei ollut havaittavissa. Mystinen valkoisten köyhien ”osattomaksi jääminen” jäi roikkumaan perustelemattomaksi syyksi aktiviteetteihin. Rasisminäkökulma peitettiin valkoisten rotuvieroksunnan ”oikeutuksen” taakse. Logiikka ei kestä tällaista ajattelua, eihän valkoisilta estetty pääsyä ravintoloihin, baareihin ja muihin julkisiin tiloihin, kuten mustilta. Mustat olivat rotusyrjinnästä kärsinyt osapuoli, ja kun heidän asemansa parani kansalaisoikeuslakien myötä, valkoiset menettivät ylivaltansa. Se lienee todellinen syy taisteluhenkisyyteen ja katkeruuteen.

Mitä dokumentista jäi käteen? Ehkä konkreettisina muistoina jäivät jäljelle päiväsaikaan tapahtuneet KKK-asuissa suoritetut luvalliset marssit kaupunkien läpi. Ne eivät olleet väkivaltaisia, mutta niillä vietiin muilta kadulla kävelijöiltä tila. Annettiin ymmärtää, että ”meidän tielle ei voi jäädä”. Viesti oli aivan selvä.

Syvällä ihmisissä myllersi uhka parisataavuotisen etelävaltioiden elämäntavan loppumisesta. Järjellä pelkoa on vaikea selittää, mutta tunnepohjalta siinä on jotakin, jonka voi ymmärtää, mutta ei kuitenkaan hyväksyä.

Voisiko sama tapahtua Suomessa? Ei varmaankaan tässä muodossa, mutta silti ne vihapuheet ja kadullapartioinnit, jotka suomalaisessa yhteiskunnassa ovat tänä päivänä läsnä, ovat oireita samansukuisesta toiminnasta ulkoisine tunnusmerkkeineen. Taktiikassakin on samantyyppisiä piirteitä: ”suojellaan” jotain väestönosaa (kantaväestöä) ja toimitaan niin, etteivät viranomaiset hevillä pääse puuttumaan asioihin: saahan kadulla kulkea.

Historioitsija Oula Silvennoinen sanoo suomalaisen fasismin perustuneen (perustuvan) kulttuuriselle yksinvallalle, joka tunnettiin (tunnetaan) uhatuksi. Saman tunteen vallassa olivat tuhannet Pohjois-Carolinan fasistiset (näin uskallan sanoa) ja rasistiset valkoiset: kaikkea oli totuttu pitämään vain omana. Tässäkö on fasismin malli?