Jääkiekon MM 2017: kootut jälkiviisaudet

Seurasin jääkiekon MM-kisoja yleisellä tasolla. Loppua kohden vanha rakkaus elpyi ja innostus lisääntyi. Seuraavassa arvioin Suomen joukkueen otteita historiaperspektiivistä ja vähän tulevaisuudenkin näkökulmasta.

Nykyaikaisen jääkiekon esimerkkijoukkueena on pidetty NHL:n Pittsburgh Penguinseja. Myös World Cupissa 2016 Amerikan 23-vuotiaiden joukkue oli nyky- ja tulevaisuuden jääkiekon airut.

Kysymys on yhdistelmästä, jossa pelaajan henkilökohtainen taito yhdistyy luistelunopeuteen – ja mikä tärkeintä – pelinopeuteen. Se tarkoittaa käytännössä nähdäkseni sitä, että keskialueen, puolustusalueen ja hyökkäysalueen käyttö on totaalista. Peli on niin nopea, ettei ryhmittymistä ehditä tehdä (eikä kannata tehdä), vaan peli siirtyy sekunneissa näiden pelialueiden välillä. Peli pitää pystyä kääntämään salamannopeasti puolustuksesta hyökkäykseen ja päinvastoin.

Parhaiten suomalaisista modernin kiekkoilun idean on oppinut Sebastian Aho. Hän on tyypillisesti pelaaja, jonka rinnalla kaverien peli paranee ja vastaavasti Ahon rinnalle pitäisi löytää ketjukaverit, jotka Aho ansaitsee ja jotka pystyvät hyödyntämään hänen aivoituksiaan.

Suomen peli oli vuoden 2017 MM-kisoissa ”vanhanaikaista”. Puhutaan viivelähdöistä painottaen siis taktista pelinäkemystä, jonka mukaan kerätään viisikko jopa oman maalin taakse ja käynnistetään hyökkäys. Tämä Jukka Jalosen aikaan omaksuttu kuvio herätti kanadalaisissa MM-kisojen aikaan suurta ihmetystä. Ehkä enemmän kuitenkin kysymys on siitä, että joukkueen osaamisen taso ratkaisee pelitavan. Suomi ei pysty pelaamaan samalla tavalla vinhavauhtista kiekkoilua kuin Ruotsi, Kanada ja Venäjä parhaimmillaan. Liian usein vastustaja kovalla karvauksellaan naulasi suomalaiset omaan päätyyn. Muista maista esimerkiksi Sveitsi on varsin hyvin omaksunut modernin jääkiekon taidot.

Yksi kysymys jää kuitenkin ratkaisematta: pronssipelin viimeisessä erässä Suomi unohti kaikki hienoudet ja painoi apinaraivolla päälle ja kas, vastustajan peli sekosi lähes tyystin. Tämän pelityylin harjoittaminen edellyttää kovaa itseluottamusta ja – se on sanottava – henkilökohtaista taitoa.

Silmiinpistävää kärkimaiden osalta oli, että Suomelta puuttui suhteessa ehkä eniten huippupelaajia (= olemme muita enemmän riippuvaisia harvoista huipuistamme). Toisaalta Ruotsilla on Nashville Predatorsissa, Ottawa Senatorsissa ja Pittsburgh Penguinsissa huima määrä lahjakkaita pelaajia, jotka eivät päässeet kisoihin NHL:n playoffs-ottelujen takia.

Toki Suomeltakin oli samasta syystä poissa Sami Vatanen, Olli Määttä ja varsinkin Pekka Rinne, joka olisi huikea vahvistus nykymaajoukkueelle.

On oltu hieman kateellisia ruotsalaisille, jotka saivat NHL-miehet liikkeelle päinvastoin kuin Suomi, joka veti osin vesiperän. Lohdutukseksi voin sanoa, että yleensä se on ollut päinvastoin: Ruotsilla on ollut kieltäytymisiä ja Suomi on saanut parhaat liikkeelle. Miksi juuri nyt kävi näin, sitä en tiedä.

On väitetty hyvin ohkaisin perustein, että ei pidetty valmentajasta tai pelityylistä. Voihan tietysti olla, että kun joukkue ei näyttänyt voittajajoukkueelta ennen kisoja, niin siihen liittyminen oli vähemmän motivoivaa. Toisaalta ymmärrän Patrik Lainetta, jolle viime kausi oli varsinaista hevosenleikkiä lukuisine turnauksineen.

:::::::::::::::::::

Suomen maajoukkueella on sukupolviongelma. Meillä on huippupelaajia, jotka ovat ohittaneet lakipisteensä (Valtteri Filppula, Jussi Jokinen, Jori Lehterä). Ei pidä käsittää väärin: kaikki ovat edelleen huippuja, mutta nuoruutta hekään eivät saa takaisin. Parhaimmillaan tilanne voisi olla se, että joukkue kostuu runkopelaajista (Mikael Granlund, Mikko Koivu, Sami Vatanen, Aleksander Barkov, Pekka Rinne (+ muut huippumaalivahdit), mahdollisesti Markus Granlund ja muutama muu), ja sitten läpimurron tehneistä nuorista kuten Patrik Laine, Sebastian Aho, Mikko Rantanen, Rasmus Ristolainen ja Olli Määttä.

Tyrkyllä huipulle nuorista ovat Julius Honka, Kristian Vesalainen, Vili Saarijärvi, Olli Juolevi, Kasperi Kapanen, Aleksi Saarela, Julius Nättinen ja monet muut. Kysymys on kuitenkin vuosista, vaikka osa pelaajista kypsyy hämmästyttävän nopeasti (vrt. Aho, Rantanen). Tärkeää näyttää olevan pääsy amerikkalaisiin juniorisarjoihin eikä farmissa kehittymistä kannata väheksyä. Siellä opitaan NHL:n tavoille.

Maajoukkueen kannalta on tärkeää, että harvoista huipuistamme pidetään kiinni. Floppeihin ja pahoihin loukkaantumisiin ei juuri ole varaa. Jesse Puljujärvi on tärkeä testi arvioitaessa nuorten lahjakkuuksien kanssa onnistumista. Kiltti ja hyvätapainen ”Pulju” tarvitsee hyvät neuvonantajat lunastaakseen häneen asetetut lupaukset.

Nuorten pelaajien onnistunut ymppääminen muutamalla vanhemmalla pelaajalla vahvistettuun runkoon on suomalaisen huippujääkiekon osalta avainkysymys. Runkopelaajiksi on tyrkyllä useita pelaajia aiemmin mainitsemieni lisäksi. Tärkeää on aivan huipun tuntumassa olevien pelaajien jatkokehitys, ajatellaan vaikka San Josen Joonas Donskoita, Montrealin Artturi Lehkosta, Carolinan Teuvo Teräväistä, Minnesotan Erik Haulaa tai Winnipegin Joel Armiaa.

Laskujeni mukaan NHL:ssä pelasi kuluvalla kaudella ainakin ajoittain tusinan verran suomalaisia maalivahteja, joka on käsittämätön määrä. Juuri maalivahdit ovat olleet menestyksen tae meikäläisessä jääkiekossa.

Tarvitaan kaikkia, koska nimiluetteloista huolimatta huipulle ei sittenkään ole tunkua. Nuorten MM-kisat ovat luvanneet paljon. Menestys on ollut ilmiömäinen. Tuhannen taalan kysymys on, jatkuuko huippunuorten kehittyminen. Muissa lajeissa on ollut nähtävissä, että välttämättä edistyminen ei konkretisoidu lineaarisesti.

Suomalaisen jääkiekon jatkon kannalta näyttää siltä, että huippumaalivahteja ja hyökkääjäpelaajia on tarjolla, kun taas puolustajista on pulaa. Nykyaikaisessa jääkiekossa tarvitaan isoja, mutta silti nopeita ja teknisiä puolustajia. Hidas mutta kankea ei kuulu tähän päivään. Tältä osin täytyy uskoa, että nuorista lupaavista puolustajapelaajista nousevat tulevat huiput. Kuuluttaisin tässä strategista 3-5 vuotissuunnitelmaa, jossa sovitaan periaatteista, mietitään eteneminen ja sitoutetaan pelaajat maajoukkueessa yhdessä sovittuun (nopeaan) pelitapaan.

:::::::::::::::

Entä maiden välinen kilpailu, mitä on nähtävissä?

Vanhat, suurten takana tulleet ovat nostaneet tasoa (Sveitsi, Saksa). Niiden takana olleet Norja ja Tanska ovat myös nousussa. Paljolti kysymys on siitä, saavatko edellä mainitut maat pelaajiaan NHL:ään. Näkyvissä on keskieurooppalaisten pelaajien määrän lisääntyminen maailman ykkösliigassa. Saksan Leon Draisaitl on esimerkki nuoresta jo huipulla olevasta pelaajasta, joka saattaa vakiinnuttaa asemansa NHL:n pistepörssin kärkikymmenikössä. Ja uutta on tulossa: sveitsiläinen Nico Hischier on aivan 2017 Draft Prospect Rankingsin kärjessä.

Toisaalta vanhan Tsekkoslovakian molemmat osat ovat hieman taantuneet. Suomella on tämä taantumisvaara olemassa varsinkin tässä välitilassa, kun uudet nuoret tähtipelaajat eivät ole vielä aivan valmiita.

Mitä tapahtuu jääkiekon top 12:ssa tulevin vuosina. Raaka totuus on, että samat vanhat huiput ovat muutamien viime vuosikymmenien ajan pysyneet huipulla. Näitä ovat Kanada, USA, Venäjä, Ruotsi, Suomi, Tsekki ja varauksin Slovakia. Uudet kärkimaaehdokkaat ovat harvassa. Tyypillistä on ollut, että jotkut maat ovat pystyneet nousemaan tilapäisesti huipun tuntumaan, mutta eivät pysyvästi vakiinnuttamaan asemiaan. Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Sveitsi on tunkeutumassa väkisin top-kuuteen ja ovella kolkuttelevat Saksa, Latvia, Norja ja Tanska. On vaikea sanoa, onko Ranskan menestys vain kotikisaperuja. Joka tapauksessa näyttöjä tarvitaan lisää. Näkemättä on suurten jalkapallomaiden ja Kiinan läpimurto. Suomen kannalta kilpailu on kiristymässä, mutta jääkiekkopelin kannalta tilanne on suotuisa.