Timo Vihavainen on konservatiivisen ajattelun johtavia hahmoja Suomessa. Entisen pitkän kirjarimpsun jatkeeksi hän on kirjoittanut uusimpansa, ”Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa” (Otava, 2017). Kirja koostuu väljästi toisiinsa liittyvistä esseistä, jotka peilaavat kirjan teemaa joskus hyvinkin etäisesti….
Pessimismi ja menneisyyden kaipuu ovat monen muunkin kirjoittajan erittelyn kohteena: Tuoreessa Niin & näin -lehdessä (1/2017) päätoimittaja Jaakko Belt viittaa pääkirjoituksessaan nykyajan yhteen suurimmista sosiologeista, vastikään edesmenneeseen Zygmunt Baumaniin, joka viimeisessä kirjassaan, postuumisti julkaistussa ”Retrotopiassa” (2017) analysoi nykyihmisen ahdistusta ja kaipuuta menneisyyden parempaan maailmaan.
Belt toteaa seuraavasti:
”Baumanin analyysissa menneisyyden mielikuvituksellinen kaipuu kiteytyy teoksen otsikko- ja avainkäsitteeseen ’retrotopia’. Tulevaisuuteen suuntautuneen utopian sijaan retrotopioissa haaveelliset näyt kohdistetaan `kadotettuihin, varastettuihin tai hylättyihin menneisyyksiin, jotka eivät vielä ole kuolleet´. Näin hahmoteltu menneisyys voi olla hämärän peitossa, valikoivasti muisteltu ja unohdettu tai pitkälti sepitettä…..”
Bauman siis näkee menneisyyteen paluussa paitsi nostalgiaa niin myös pakoreaktion nykyisyydestä ja valikoivan tavan nostaa esille mieluisia muistoja.
Olen parissakin kirjoituksessani käsitellyt nykyajan ihmisen pessimismiä. Tutkimusten mukaan haastatellut näkevät – kehittyneissä maissa – voittopuolisesti tulevaisuuden oleellisesti synkempänä kuin nykyisyyden tai menneisyyden. Tähän pessimismin kaikkivoipaisuuteen Vihavainen yhtyy kirjansa loppuyhteenvedossa: ”Viime vuosisadan lopulla kehitys näyttää …. kulminoituneen ja antaneen tilaa aivan uudelle arvomaailmalle. Vanhat ajatukset totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta on suurieleisesti syrjäytetty ja niiden tilalle ovat tulleet postmodernismi ja nihilismi, eräänlainen hyväksytty kulttuurin entropia, jossa arvot ja korkeat pyrinnöt ovat menettäneet merkityksensä. Edistyksestä ei enää puhuta, vaan pahetta ja irstautta juhlitaan ja tuetaan huippusaavutuksena.”
Mutta onko tämä ilmiö vain välittömään nykyaikaan liitettävä ajankuva? Palataanpa 1960-luvun alkuun ja palautetaan mieliin, mitä Dwight D. Eisenhower sanoi silloisesta muotitanssista twististä: "I have no objection to the Twist as such. But it does represent some kind of change in our standards. What has happened to our concepts of beauty and decency and morality?" Miltei täsmälleen samoin sanoin Vihavainen arvostelee ”nykyajan” turmeltuneisuutta! Olemmeko taas sortuneet vain moittimaan aikaa, jota elämme? Aika kultaa menneisyyden?
Äärimmäinen sallivuus on siis kohdannut vastarintaa. Mutta odottaako muutos nurkan takana?
Vihavainen näkee erikseen mainiten muslimimaailman edustavan muutosta, jonka seurauksena siirrytään ”äärimäisestä sallivuudesta kieltojen , käskyjen ja hierarkioiden maailmaan”. Näin Vihavainen tulee maahanmuuton teemaan, jota eräät vihervasemmiston kannattajatkin ovat alkaneet pohtia aiempaa eritellymmin.
Vihavainen näkee lännen edustaman rationalismin joutuneen haastetuksi ”syntysijoillaan” (mm. islamistisen) fanatismin edessä. Vihavainen ottaa esimerkiksi Detroitin autokaupungin, jolla on takana loistava tulevaisuus. Nyt kaupungin ”korjaaminen toimivaksi lienee mahdotonta”. Itse käytin esimerkkinä muutama blogikirjoitus sitten vertailuparia Magnitogorsk (Venäjä) - Gary (Länsi-Virginia, USA), joiden taantuminen on ollut nähtävissä kymmenien vuosien ajan.
Miten kuvaisin Vihavaisen konservatismia? Vihavainen ihailee valistushenkisiä kansan ystäviä 1800-luvulta lähtien. Ajatustensa selkeyttämiseksi hän piirtää konservatismin rajat lukijalle. Häntä ensinnäkin ärsyttää Runebergin ja Topeliuksen edustaman suomalaisuusliikkeen ihannoima, yhtenäiseksi kuvittelema ”kansa”. Tämä ajattelu kohtasi sokin, kun koitti vuosi 1918! Samoin ärtymys kohdistuu nykyälymystöön, joka on Vihavaisen mukaan jo valmiiksi opetellut halveksimaan kansaa.
Ketkä sitten edustavat Vihavaisen konservatiivisia ihanteita? Kirjoittajan seulan läpäisevät Snellman ja Agathon Meurman. Viime mainittu on Vihavaiselle konservatiivisen sivistysmiehen perikuva. Tietenkin Meurman oli suomenmielinen (mutta alun perin ruotsinkielinen), puhui montaa kieltä (kielinero), nöyrä ja kriittinen sekä muita että itseään kohtaan. Juuri kovan luokan sivistystahdon ja suomenmielisyyden sisältyminen samaan persoonaan symboloi Vihavaisen ihannetta. Meurman on tämän ajattelun ilmentymä. Meurmanin konservatismi suhtautui vieroksuen naisasialiikkeeseen ja halveksi pappien kaksinaismoralistista viinan keittämistä. Hän oli myös virsikirjamiehiä ”ajaen ulos perkeleitä”.
Entä nyt?
Vihavaisen yksi murheen aihe on 15 vuotta vanhemman kirjallisuusaineiston poistaminen kirjastoista (toki netti pelastaa osittain). Vihavainen tuntuu vieroksuvan kovasti populaaria himphamppua, johon hän sisällyttää aiheistoa varsin väljällä rajauksella. Ihaninta on divarista löydetty vanha helmi (vaikkapa Meurmanin muistelmien kaltainen löytö).
Vihavainen vieroksuu pinnallisuutta asenteellisuuteen saakka. Hän ei muun muassa ymmärrä populaarikulttuurin syvällistä pinnallisuutta. Esimerkiksi pari Beatleseista kertovaa kolumnia paljastavat periaatteellisen konservatiivin, joka ei paljoa piittaa yhtyeen kiistämättömästä historiallisesta merkityksestä. Ehkä hän näkee itsensä Agathon Meurmanin työn jatkajana kliinisen sivistämisajatuksen kivikkoisella polulla.
Vihavainen toteaa, että taantumukselliset tahtovat historian saatossa jäädä jalkoihin. Hän näyttää olevan varma, että hänen konservatisminsa on objektiivisesti katsottuna irti taantumuksellisuudesta. Hänen konservatisminsa edustaa ihanteellisella tavalla perinteen ylläpitoa. Sanoisin, että rajanveto taantumuksen ja konservatismin välillä on usein veteen piirretty viiva. Se on pohtijansa päässä.
:::::::::::::::::
Sitten tullaan maahanmuuttopolitiikkaan (= hallitsemattomaan maahantunkeutumiseen). Vihavainen on elementissään. Ei puhettakaan siitä että maahanmuuttoa voitaisiin perustella työvoiman tarpeella tai yritysperustannan historialla (Finlayson, Fazer). Vihavainen nimeää ”Hakkaraisen ongelmaksi” skandaalin, jonka sai aikaan perussuomalainen kansanedustaja Teuvo Hakkarainen puhuessaan neekeriukoista, joiden ei tarvitse sanoa rajalla kuin yksi sana, ”turvapaikka”, niin puomit avautuvat. Maasta poistaminen ei taas onnistu millään. Tässä sitä ollaan: kansanedustaja möläyttää suustaan jotain ja tohtori Vihavainen älyllistää ongelman. Ratkaisevaa on tämä n-sana, se tehoaa mediassa. Sitä tohtorimme käyttää estottomasti.
Sen toki Vihavainen myöntää, että maahanmuuttoa tarvitaan (mutta ei ”maahantunkeutumista”). Maahanmuuton kielteisten piirteiden lisäksi osansa saavat homot, feminismi ja vapaa seksi. Taitavana kirjoittajana Vihavainen osaa iskeä sopiviin kohtiin, jotka paljastavat käytännön mädännäisyyden: nuorten naisten seksin ostot arabimiehiltä Helsingin rautatieasemalla.
Vihavainen vertaa lehdistön nöyrtymistä maahanmuuttopoliittisissa kysymyksissä pahimpiin suomettuneisuuden päiviin: sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kannatetaan lähes yhdensuuntaisesti läpi koko lehdistön.
Jatko-osa kirja-arvioinnista ilmestyy tuota pikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti