Avustammeko Baltiaa?

Iltalehden Olli Ainola julkaisi taannoin artikkelin, jossa hän arvosteli eräiden johtavien ulkopolitiikan tuntijoiden erimielisyyttä Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Keskiöön hän nosti Erkki Tuomiojan ja Sauli Niinistön, joihin hän fokusoi ulkopoliittisen eripuran. Tikun nokkaan Ainola oli nostanut väitetyn skisman Suomen halusta tai haluttomuudesta puolustaa Baltiaa. Ainola antaa ymmärtää, että Suomi on kertakaikkisessa liemessä, kun venäläiset haluavat yhtä ja amerikkalaiset toista ja Baltian maat kolmatta. Kaiken tämän takana näen tiettyjen henkilöiden turhautumisen, kun ei ilmoiteta selvästi, että puolustamme Baltiaa yhdessä Naton kanssa. Koko Ainolan perusteluketju perustuu tähän yhteen asiaan. Suomea yritetään siis ripustaa Natoon Baltian kautta.

Jos Suomen ulkopoliittiset päättäjät olisivat näin yksioikoisia, niin sitten asiat olisivat sekaisin. Eli ulkopolitiikka voi tosiasiassa olla riittävän selkeää, kun pidättäydytään yksityiskohtaisista kannanotoista. Meillä on tehty juuri useampikin selonteko (ulko- ja turvallisuuspolitiikka ym.), jossa Suomen kanta määritetään. Vaikka tilanne olisi kuinka ”dynaaminen” Itämeren alueella (mitä se ei ole), niin en hötkyilisi asian (muutosten) kanssa.

Ainoa taho, joka on panikoitunut on Ainola itse ja häntä puolustavat muut toimittajat. Varsinainen rätti päin naamaa oli, kun Niinistö ja Tuomioja laativat erikseen vastineet Ainolan kirjoitukseen. Tässä on nähtävissä toimittajien taholta prinsessanherkiä piirteitä toimittajan työn autonomiasta.

Seuraavassa käsittelen Pressiklubissa 12.5.2017 vierailleen Olli Ainolan mielipiteitä tarkemmin.

Ainola vetosi Pressiklubissa siihen, että venäläinen korkea-arvoinen kenraali Gerasimov oli puuttunut Suomen valmiuteen toimia Naton varastona (Ainola sentään myönsi: ”propagandaahan se oli”) ja Naton johtava kenraali antoi ymmärtää, että Naton joukkoja on lisättävä Baltiassa. Ainolan mukaan Nato kysyy nyt ensin ystävällisesti ja sitten kovistellen, että onko Suomi mukana Baltian puolustamisessa ja aivan erityisesti minkätyyppisessä vaihtoehdossa se on mukana. Suomen pitäisi Ainolan mukaan vastata. Suomella on tämän mukaan hirveä paine tehdä ratkaisuja ja meillä Niinistö ja Tuomioja sen kun riitelevät.

Mielestäni ei pidä ryhtyä mihinkään lisätoimenpiteisiin, jonkun ulkomaisen korkea-arvoisen kenraalin yllyttämänä. Mielestäni muutenkin pitäisi lähteä poliittisen tahon kannoista. Niinistö ja Tuomioja tuskin haluavat ryhtyä selontekojen yli mihinkään isompiin muutoksiin eikä siihen ole aihettakaan.

Ainola teki Pressiklubissa pääasian lähteistään, joita joku on ehkä vaatinut julkaistavaksi. Siihen viittasi Ainolan hysteerisyyttä hipova ilmoitus, ettei hän luovuta lähteitään edes kuolleen ruumiinsa yli. Ainola olisi voinut sanoa, että vaikka ei ole vaadittu lähteiden paljastamista, niin silti en anna niitä julkisuuteen!

Kaiken taustalla näen joidenkin tahojen Nato-kiiman. Ollaan hirvittävän turhautuneita, kun viime aikoina ei ole tapahtunut mitään erityistä Nato-yhteistyön tiivistämiseksi. Johan tässä hermostuu! Voin kuvitella, että Ainolan lähteinä on Nato-mielisiä poliitikkoja tai muutoin asiaan vihkiytyneitä (joiden nimistä en ole kiinnostunut), jotka haluavat ”selkeitä vastauksia”.

Sankaritoimittaja Olli Ainola on paljastanut suuren ulkopoliittisen skisman. Se on: Tuomioja tekee myyräntyötä ja on saanut ulkopoliittisen valiokunnan ja eduskunnan puolelleen, että Suomi ei sitoudu puolustamaan Baltiaa ja Niinistö ei taas halua sitoa Suomea mihinkään, mutta ei myöskään mistään pois.

Toimittaja Johanna Korhonen sanoi Pressiklubissa yksioikoisesti, että kysymys on pelosta ei uskalleta sanoa, että Venäjä uhkaa meitä. Ulkopolitiikassa vallitsee kauhea kaaos. Kansalaiset ovat ymmällä ja varsinkin aina innokkaat toimittajat, jotka haluavat selviä päätöksiä pöytään.

Johanna Korhonen oli sitä mieltä, että ulkopolitiikan suuresta erimielisyyksien vyyhdestä pitäisi tehdä koko kansan asia. Hänen mukaansa meillä ei keskustella asioista. Meillä pelätään. Mitä tämä on? Netti ja muut aviisit ovat täynnä keskustelua. Toivottavasti myös asioihin perehtyminen on järkevällä tasolla.

Pressiklubissa toimittaja Ainola ja koko Ruben Stillerin rinki syytti Tuomiojaa ja Niinistöä paniikkireaktiosta, kun presidentti ja entinen ulkoministeri vastasivat Ainolan huutoon: ei tähän (Ainolan lehtijuttuun) pidä tällaista arsenaalia tuhlata ulkopoliittisen johdon taholta!

Minä taas en ymmärrä, mitä vikaa Niinistön ja Tuomiojan vastakirjoituksissa oli. Sen sijaan hämmästelen Pressiklubin jäsenten hämmästelyä Tuomiojan ja Niinistön reaktioista. Eivätkö ”isot herrat” saa vastata kipakasti ilman, että heidät tuomitaan seitsemänkymmentäluvun suomettumisen syövereihin. Niinistö ja Tuomioja vain oikaisivat Olli Ainolan vääränä pitämänsä väitteen. Tähän ei mielestäni sisälly mitään Kekkosen myllykirjeen tyyppisiä piirteitä.

Ainola tivaa, että Suomen pitää ilmaista kumppaneilleen ollaanko liittoutuneita vai puolueettomia. Minusta ei tarvitse reagoida mitenkään sen päälle, mitä nyt on ilmoitettu esim. selonteoissa.

Olli Ainolan ajatuksenjuoksu kiteytyi Pressiklubin loppupuolella. Hän ajatteli tyypillisen spekulatiivisesti ja provosoivasti kysyen, että halutaanko Neuvostoliiton aikainen Baltia vai nyky-baltia. Vastaus oli valmiina: jos halutaan säilyttää nyky-baltia, niin silloin meidän on sitouduttava Baltian puolustamiseen. Kysymys ei Ainolan mielestä ole Natosta tykkäämisestä tai Naton vieroksunnasta, vaan realiteeteista. Tämä ajattelu perustuu nähtävästi oletukseen, että Baltia on jatkuvassa ja akuutissa miehitysvaarassa.

Tähän Ainolan Baltia-ajatteluun sisältyy lukuisia jos-ehtoja, jotka hän asettaa rimpsuun ja vetää sitten johtopäätöksen, mihin toimiin meidän on ryhdyttävä, jotta olemme valmiita, kun hänen ketjupäätelmänsä toteutuu. Tämä muistuttaa jukkatarkkamaista spekulatiivista itseään toteuttavien asioiden ketjutusta.

Ainolan mielestä Suomella on liian paljon painopisteitä, on länsikumppanit, on itäyhteistyö ja on Niinistön tekemät Itämeren aloitteet. Niitä pitäisi karsia, jonka jälkeen yksi jää jäljelle ja se on puolustusyhteistyö Naton kanssa. Voiko tätä selvemmin sanoa?

Ainola on antautunut varustelukierteen ylläpitämisen asiamieheksi. Juuri Ainolan metodilla (jossa Suomi on yhtenä Baltia-pilarina) ollaan lisäämässä jännitteitä Itämerellä. Eikö kannattaisi keskittyä jännitteiden purkuun Itämeren alueella niin kuin käsitän ulkopoliittisen johdon tekevän?

Omalta osaltani asetan eduskunnassa turvallisuusasioissa saavutetun konsensuksen tällaisten spekulaatioiden edelle. Spekulaatioiden ainoa tarkoitus on ajaa Suomi Natoon.

::::::::::::::::::::

Nyt on nostettu esille se, mitä Donald Trump on mahdollisesti yrittänyt sopia ennen presidentiksi tuloaan esimerkiksi Baltian kohtalosta. Näistä ollaan tietävinään, että Trump on pyrkinyt Venäjän kanssa sopuun, jossa hintana on Krimin ”luovutus” Venäjälle ja mahdollisesti Nato-joukkojen vetäminen Baltiasta.

Tällaiset ajatukset mitä suurimmalla todennäköisyydellä tyrmätään (tai on tyrmätty) hänen omassa puolueessaan, demokraateista puhumattakaan. Jotain ehdittiin viritellä Venäjän kanssa pienessä piirissä ennen Trumpin presidentiksi tuloa. Liittymäkohtia asiassa löytyy irtisanottuihin tai epäsuosioon joutuneisiin henkilöihin. Nämä vaiheet liittyivät Trumpin suurelliseen poikki ja pinoon -suunnitelmaan suurvaltasuhteiden järjestelystä ilman, että niihin sisältyi realismia. Aikaa on kulunut ja Trumpin suunnitelmat monissa eri asioissa ovat kaatuneet tai vesittyneet.

Mikä on johtopäätös? Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että Trumpin amatöörimäinen sekoilu ei saa muodostua Suomessa minkään ulkopoliittisen ajatuksen edes osittaiseksi punaiseksi langaksi. Todennäköisin vaihtoehto on, että suurvaltojen välillä tehdään realistinen arvio kansainvälisestä tilanteesta ja pyritään eteenpäin pitkän ja vaivalloisen tien kautta. Trumpkin on luopunut kansainvälisen yhteisön sairastuttavista yltiöpäisimmistä kahdenvälisistä diileistä.