Tämä Timo Vihavaisen kirjaa ”Barbarian paluu” (Otava, 2017) käsittelevän kirjoituksen toinen osa.
Olen ainakin yhdessä suhteessa Vihavaisen kannalla. Hänen konservatiivisuuteensa kuuluu sovitteleva (vaan ei suomettunut) suhtautuminen Venäjään. Sanoille antaa painoa toimiminen – nyt eläköityneenä - Venäjän tutkimuksen professorina. Vihavainen vierastaa Suomen ehdoin tahdoin tapahtuvaa mukanaoloa suurvaltojen eturistiriidoissa. Vihavainen: ”Suomen koetaan nyt olevan osapuoli suurvaltojen kiistoissa, jotka saattavat kärjistyä suorastaan sodaksi”. Ja edelleen: ”…. lehdet suorastaan kilpailevat siitä, kuka uskaltaa hurjemmin itäisestä naapurista lohkaista, kuten presidentti Niinistö sanoi”.
Vihavainen suhtautuu ironisesti Suomen haluun yrittää olla mukana aseilla uhoamisessa, jota meillä ns. laatulehdistö harjoittaa. Jos tämä on konservatismia, niin siinä minäkin olen mukana. Vihavaisen mukaan Suomella on kaksi suositeltavaa puolustuspoliittista periaatetta, defensiivisyys ja Venäjän provosoinnista pidättäytyminen.
Sitten on vielä kysymys EU:sta. Vihavainen on perinteisesti euro- ja EU-pessimisti. Hän korostaa erityisesti kulttuurista ja demografista rappiota. Demokratiavaje, pankkivastuut, pakolaiskysymys, periferian syrjiminen saavat kaikki kyytiä pessimistin kädestä. Eurooppaa vaivaa edistysuskoa kohdannut kriisi. Kaikki se, minkä varaan on laskettu optimistinen tulevaisuus on osoittautunut häilyväksi, epävakaaksi.
Pieni valtio (siis esimerkiksi kansallisvaltio Suomi) on kaunista, on Vihavaisen teesi. Kaikki suurvallat ovat romahtaneet ja niin tulee käymään myös Yhdysvalloille ja Euroopalle. Mutta mitä onkaan tapahtumassa? Nationalismi on kirosana länsimaissa, jopa rikollinen ideologia, joka tapauksessa epäsuosittua. Kieltämällä nationalismi päästään menneen maailman kummituksesta eroon! Yhteiseksi kodiksemme on tarjolla koko maapallo, Vihavainen ironisoi miltei loukkaantuneena. Kaikki kiehtovat (kansalliset) tarinat on uhrattu postmodernin kaiken suhteellistavalle alttarille.
Niin, vanha degeneroitunut Eurooppa, mitä sille voidaan tehdä? Kirjansa nimessä konservatismin apostoli Vihavainen luo lohduttoman kuvan Euroopan kyvystä selviytyä. Ja Eurooppa itse on luonut ahdinkonsa. Pari sataa vuotta jatkuneen liberalismin voittokulun haastajaksi on kohonnut ”primitiivinen mielettömyys” (sanottakoon vaikkapa uskonnollinen fanatismi). Mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä? Vihavaisen mielestä taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty ”raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys”, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä!
:::::::::::::::::::::::::
Entä tulevaisuus konkreettisesti? Vihavainen kantaa huolta ”liikakansoituksen sijoittamisesta Suomeen”. Jyrki Katainen: ”maamme tarvitsee lähivuosina 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa”. Ongelmaksi Vihavainen kokee poliittisen korrektiuden, joka merkitsee, että asioista ei saa käyttää niiden ”oikeita nimiä”.
Suomen tuleva koostumus erilaisista väestöryhmistä saa Vihavaisen epäilemään, että olemme hyppäämässä suureen tuntemattomaan. Hän viittaa monien ennusteiden paikkansapitämättömyyteen, niiden arvausluonteeseen. Emme siis kirjoittajan mielestä tiedä, mihin
olemme esim. maahanmuuttopolitiikassamme menossa, vaikka kuvittelemme niin.
Yksi avainkäsitteistä on suvaitsevaisuus, jonka nimiin nyt vielä vannotaan, mutta ajat voivat muuttua. Moni valtio on jo hylännyt suvaitsevaisuuden.
Vihavainen mainitsee vaatimattoman ylpeänä oman ennustuksensa vuoden 1987 ”Suomen historian pikkujättiläisessä”, jossa hän arvioi, että ”nykyinen aikakausi on vertaansa vailla”. Vihavainen puhuu kultakaudesta, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties ole tuleva”. Monen muunkin mielestä ihmisten hyvinvointi oli tuolloin huipussaan, mutta eipä siitä kauan nautittu. Eri asia on jatkuuko nykyinen anemia vihalaismaisen pettymyksen viitoittamana vai koemmeko jälleen yllätyksen, jossa nousemme suosta. Merkit ovat ilmassa.
Vihavainen asettaa kasvun välttämättömyyden kyseenalaiseksi ja valitsee esimerkiksi Japanin, joka on pärjännyt kohtuuhyvin, vaikka entisellä kasvuihmeellä talous on pysyvän tuntuisesti stagnaatiossa. Agendaansa liittyen Vihavainen muistuttaa, että Japani on tullut toimeen ilman ulkomaista työvoimaa, pakolaisista puhumattakaan.
Epäilenpä, että kasvu ei pysähdy, vaan käynnistyy jälleen jonkin teknologisen murroksen (tekoäly, robotisaatio, automaatio….) seurauksena - ja niin käy nytkin.
::::::::::::::::::::::::::
Konservatiiviälykkönä Vihavainen alkaa olla käsite. Onko Vihavainen konservatismin dinosaurus? Ei mielestäni, hänen konservatisminsa on elävää. Modernin ihmisen turhautuminen heijastuu hänestä, kun varsinkin Eurooppa on luopunut menneisyyden hyvistä periaatteista ja omaksunut uusia vähemmän hyviä. Hän on vakuuttunut, että olemme menneen perinnön hukattuamme menettäneet jotakin kallisarvoista.
Tunnen itsessäni tämän saman tunteen, kun huomaan ihmisten käsittelevän historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ohuesti. Eri asia on sitten, että Vihavaisessa yhdistyy yhteiskunnallinen, kulttuurinen konservatismi ja monissa suhteissa änkyräajattelija fundamentaalisine maahanmuuttokritiikkeineen ja kulttuuripessimismeineen. Ei näitä pidä ainakaan määritelmällisesti kytkeä toisiinsa itsestään selvästi yhteenkuuluvina.
Spengleriläinen kulttuurin rappio on ominta Vihavaista. siihen kuuluvat megalomania, kaiken arviointi rahassa, kvantiteetin herruus ja kvaliteetin hiipuminen, vanhan yhteisön hajoaminen, suurkaupunkilainen juurettomuus, värillisten rotujen vapautuminen….
Tiivistäisin Vihavaisen konservatismin seuraavaan kappaleeseen:
Vihavainen myöntää, että monien nuorten ”tekninen sivistys” on huikean paljon pidemmällä kuin 100 tai 150 vuotta sitten eläneillä lapsilla. 1800-luvun puolessa välissä alkoi ponnistelu, jonka seurauksena maailmamme, koko olemisemme on sivistetty valmiiksi. Samalla kuin varkain kulttuurin sisällöiksi ovat tulleet roskaviihde, seksi, porno, äärikaupallinen sankarikultti, uskonnottomuus ja ”epäjumalien” palvonta…. Mitä on jäljellä puolentoistasadan vuoden sivistystyöstä? Sen irvikuva! Missä on sydämen sivistys? Tehtiin siis valtava työ, että päästiin pois barbariasta ja nyt sinne hakeudutaan takaisin omaehtoisesti!
Tätä kaikkea on ”paluu barbariaan”, aitoa huolta, ahdistusta, äkkivääriä kärjistyksiä ja hivenen kirjan myyntiponnisteluja.
Vihavainenn on historioitsiana suosikkejani,hänen asenteensa venäjään reliteettina on enemmän, kuin hyväksyttävä, jopa kannatettava.
VastaaPoistaTuo transatlanttinen suuntaus, jonka dynamona toimii yhdysvaltain neoconservatiiviset tahot, on saanut meidänkin julkisuudesta ja polittisen tilan hallinnasta liian suuren osan.
Uuskonservatiivien päärimmäisenä tavoiteena globaalissa maailman hallintapelissä on meidän maailmankolkalla estää Venäjän ja Saksan yhteistyö, silloin tuosta yhdistelmästä tulisi juuri aglosaksiselle maailmalle liian vahva vastapaino,niin taloudellisesti, polittisesti kuin sekä kulturillisesti että sotilallisesti.
Siksi julkilausuttuna tavoiteena yhdysvaltain uuskonservatiiveilla on ollut aglosakseille myötämielisen vyöhykeen muodostaminen Venäjän ja Saksan väliin, osana tuota vyöhykettä olaan myös maatamme asettelemassa,muuten ei tällainen nykyinen sotilaallinen kiinostus maatamme kohtaan ole yhdysvaltalaisilta selitettävissä.
Venäjä manterellisena suuralueena on tilanteessa, missä se voi liittoutua ja ikään kuin kilpailutaa kumppanneikseen haluavia,niin Kiinan kuin europankin suhteen.
Jos Venäjä oikeasti kääntää kasvonsa itäänpäin,olemme me silloin automaattisesti marginaalissa ja rajamaa,tuleeko yhdysvallat silloin meitä tukemaan, kun olemme käymässä sille arvottomiksi, kun yhdysvaltain,tai pikemminkin tiiettyjen piirien polittiset tavoiteet on tullut täytetyksi.
On tietenkin harhaanjohtavaa puhua pelkistä yhdysvaltain tavoitteista, koska sielläkin on monensuuntaisia ideologisia virtauksia, mutta vahvimmin juuri ulkopolitikan suunnasta siellä näyttävät uuskonservatiivit tavoiteineen pääseen suorastaan hegemoniseen asemaan.
Vihavaista kannattaisi kuunella,hänen viestinsä ovat ajassamme maamme tulevaisuutta pohtiessa olellisia.
Vihavaista kannattaa kuunnella ja lukea silloinkin, kun hänen konservatisminsa on omaa ajattelua vastaan.
VastaaPoistaPaljolti samansuuntaista pohdintaa myös minulla.
VastaaPoista