Outi Popp ja Asko Mäkelä ovat kirjoittaneet Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1969-1993) tarinan (Like, 2017). Kirjan iskevänä otsakkeena on ”Vanha palaa” (joka tarkoittaa – paitsi tulipaloa – julistuksenomaista toivetta, että rakennus palaisi opiskelijoiden taloksi).
Kirjoittajat mainitsevat tehneensä yli 100 haastattelua, jotka on muutettu keskustelun muotoon tapahtuneiksi muisteluiksi. Valittua tekniikkaa voidaan arvioida monestakin näkökulmasta, mutta ymmärrän, että kronologian kirjoittaminen olisi mahdotonta: ihmisten muisti ei riitä sijoittamaan keskusteluja/ tapahtumia aika-akselille eksaktisti. Ehkä juuri tapahtumien - sekavienkin ilman kokonaisvaltaista hahmottamista - kulku pystytään välittämään parhaiten juuri keskusteluasetelman kautta…. niin, yhteiskunnallinen keskustelu, siihenhän nuo loiston päivät perustuivat!
Minua on aina kiinnostanut jonkin spektaakkelin, historian merkkitapahtuman tai jonkin fyysisen kohteen alkuhistoria: miten kaikki oikein käynnistyi? Tämän kirjoitukseni osalta erityinen kiinnostus kohdistuu aikajaksoon 1960-luvun puolesta välistä 1970-luvun puoleen väliin. Joka tapauksessa on kulttuuriteko, että on kaivettu esille henkilöt ja tapahtumat yli 50 vuoden takaa niin kauan, kun he (tai suurin osa heistä) on vielä keskuudessamme.
Kirja on runsain valokuvin varustettu teos poliittisen ja kulttuuriradikalismin vuosista ajalta, jossa itsekin olin mukana opiskelijana, tosin toisaalla Suomessa.
Teoksessa Vanhan merkitys nähdään näyttämönä opiskelijoiden kulttuuritahdolle, yhteiskunnalliselle keskustelulle ja kulttuurinälkäisen yleisön kasvattajana. Vähätellä ei voi myöskään Vanhan kautta tapahtunutta kansainvälisten virtausten tuloa Suomeen.
Vanhalla on symboliarvo tietyn aikakauden ilmentymänä. Suuret ikäluokat murtautuivat julkisuuteen ja näkyville paikoille. Lähihistoriasta ei tule mieleen ajanjaksoa, jossa nuorisolla olisi ollut niin suuri näkyvyys kuin tuolloin.
Kirja vilisee nimiä, joista useat ovat tuttuja kymmenien vuosien ajalta osoittaen, että Vanhan toimijoilla oli kapasiteettia olla johtotähtinä, kuten Aulikki Oksasella, Kaj Chydeniuksella, M.A. Nummisella…..mutta toisaalta moni on ainakin suurelta yleisöltä päässyt unohtumaan.
Radikalismi päälikerroksen läpi paljastuivat vanhan maailman pukeutumiskoodit, joita tuolloin oli noudatettava: solmio ja pikkutakki, samoin kuin avecin pakollinen mukanaolo, muutoin naisten pääsy sisälle estyi.
Kirjassa muistellaan erästä erillistaistelua, johon olen itsekin viitannut näissä blogikirjoituksissa, nimittäin taistelua pop-musiikki vs. klassinen musiikki. Järjestettiin tilaisuus ”Onko huono sinfonia parempi kuin hyvä iskelmä?” (1965). Sekin oli ajan murros, jonka seurauksena klassisen musiikin hegemoninen asema pikku hiljaa murtui 1970-luvulle tultaessa. Mutta hitaasti se kävi. Yleensäkin voi sanoa, että muutokset tapahtuivat tosiasiassa pitkällä aikavälillä, vaikka mielessämme radikalismin luonteeseen kuuluu äkillinen muutos. Mutta tuolloin kylvettiin muutoksen siemen!
Kirjassa Vanha korostuu luovan prosessin syntypaikkana, ja miksikäs ei, sillä uusi syntyy kohtaamisten kautta. Avainhenkilöt kulkevat kulkevat läpi kirjan jatkuvana kavalkadina: Jarkko Juselius, Petri Repo. Mattijuhani Koponen, Tapio Kiiskinen, Liisa Liimatainen….
Vanha oli myös paikka, jossa erilaiset populaarimusiikin kokoonpanot pääsivät esiintymään. Yhtyeiden jäsenet vaihtelivat tiheästi kertoen sen, että meidän pienillä markkinoillamme pitkäkestoinen menestys oli lopulta harvinaista.
Vanha toimi myös maailmankatsomuksen avartumisen foorumina. Nuoriso otti kantaa demokratiakysymyksiin, antimilitarismiin, nälänhätään, Vietnamin sotaan, köyhyyteen……
Tämän kaiken huipentumana opiskelijat valtasivat Vanhan 25.11.1968. Vanhalla piti olla HYY:n virallinen 100-vuotisjuhla seuraavana päivänä, mutta epävirallinen tilaisuus esti juhlallisuudet. Virallinen tilaisuus siirrettiin muualle. Minua on aina häirinnyt Vanhan valtauksen mainostaminen spontaanina tapahtumana, jota ei kannattanut ottaa kovin vakavasti. Puuhamiehet ja erityisesti -naiset näkivät ilmeisesti paljon vaivaa, jotta tilaisuus toteuttaisi tarkoitusperänsä: haluttiin, että Vanha on opiskelijoiden oma talo. Paikalle toki osui satunnaisia kulkijoita, joille tilanne oli vähemmän totinen.
Valtauksen perimmäisenä tarkoituksena oli yliopistodemokratian lisääminen. Itse valtausiltana yleispoliittisena alkanut tilaisuus muodostui puolen yön jälkeen vasemmiston voimannäytökseksi.
Mistään valtarakenteiden kumouksesta ei ollut kysymys: ylioppilaskapina integroitiin osaksi normaaliyhteiskuntaa, mutta ehkä on oikein sanoa, että politisoituminen alkoi samalla….
Ylioppilastalon valtaus oli yksi osa kansainvälistä ylioppilasliikehdintää. Tukholmassa vallattiin ylioppilastalo jo edellisenä keväänä. Olof Palmen yksi muistettavimpia interventiota tapahtumien keskiöön oli puhe kesken ylioppilastalon valtauksen. Palme onnistui rauhoittamaan tilanteen päättäväisyydellään.
Kun tänään puhutaan eliitin eriytymisestä, niin tuolloinkin 50 vuotta sitten oli kysymys protestista valtaa pitäviä vanhoja ja vanhoillisia vastaan.
Ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen avajaisia vietettiin 16.2.1969. Opiskelijat halusivat ottaa johtoaseman yhteiskunnan kehittämisessä. Kulttuurin kehittäminen säilyi toki keskiössä ja Vanhasta muodostui kansainvälisten teatteriesitysten ja konserttien näyttämö. Myös taiteellisesti saavutettiin korkea taso.
Yhteiskunnallinen radikalismi muuntui 1970-luvun vaihteen molemmin puolin. Vasemmistolaistuminen voitti alaa, vieläpä dogmaattisin painotuksin. On huomioitava, että suuri osa yhteiskuntaa ”sijaitsi” tuolloin vasemmalla nykyiseen verrattuna. Paljon oli myös kaikille ideologisille suuntauksille yhteistä: kokoomus ja keskusta lauloivat laululiikkeen lauluja. Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin oli yhteistä, samoin solidaarisuus kansainvälisesti.
Kommunistien vaikutusvalta oli suurimmillaan 1971-75. Miten tämä näkyi Vanhalla? Monellakin tavalla, hallintoelimet vallattiin vasemmistolle ja sen kautta talon ohjelmistopolitiikka muuttui. Yksi nimenomainen piirre vahvistui: ohjelmat vasemmistolaistuivat ja politisoituivat. Dogmaattiset painotukset tekivät vaikeaksi sopia käytännön toiminnasta. Noina aikoina haastettiin ottamaan kantaa.
Tuolla kaudella 1970-luvun alussa syntyi myös merkittäviä lauluja, jotka monet eri tahot kokivat omikseen. Nyt vuosikymmenien jälkeen voidaan todeta, että Love Recordsin monet tuotannot ovat klassikon maineessa.
Maailman muuttaminen koettiin mahdollisena jopa todennäköisenä. Aulikki Oksanen: ”käsitys maailmasta oli optimistinen”. Olen paljon käsitellyt eri aikakausiin liittyvää odotusta näissä kirjoituksissa. Ero noiden aikojen optimistisen odotuksen ja tämän päivän pessimismin välillä on dramaattinen.
Taidemuodoista – muistan sen hyvin itsekin – elokuva koettiin tavattoman tärkeäksi. Ehkä sen takia, että elokuva oli myös tärkeä ja tehokas propagandan väline.
Vanhasta muodostui vasemmiston paikka kokoontua ja pitää kokouksia. Itsellenikin ovat jääneet mieleen valtavat osanottajamäärät. Kuvat, jotka sisältyvät Poppin ja Mäkelän kirjaan massatapahtumista kertovat vallinneesta innosta. Tuli tunne, että nyt maailma oikeasti muutetaan.
Vastakkainasettelu oli voimissaan. Puhuttiin ”porvarillisesta hegemoniasta” ja ”yleisdemokraattisesta rintamasta”. Silti voimakkaimpana ajatuksena noilta ajoilta on jäänyt mieleen epäily, epäily populistisesta (silloin ei tätä käsitettä käytetty) yksinkertaistamisesta.
Tunne mahtavasta muutoksesta hävisi nopeasti ja niin hävisivät suuret yleisömassatkin. Sitä ennen kuitenkin toiminta oli yritteliästä ja pioneerihenkistä. Kirjasta käy ilmi, että Vanha oli esim. tekniikan puolella oppimispaikka, josta moni hyötyi tulevassa ammatissaan, kun suurin amatööri-innostus oli ohi.
Noiden tapahtumien mukana elävänä kummisetänä toimi presidentti Kekkonen. Tämä tunne ainakin jäi monille. Ehkä Kekkonen oli aidosti kiinnostunut nuorten touhuista ja ehkä hän itsekin eli vasemmistolaisimman vaiheen noina vuosina. Kysymys ei ollut siis ainakaan pelkästään opportunismista.
Vanha kytkeytyi oleellisesti kansanvälisiin solidaarisuusliikkeisiin, kuten Chileen, Vietnamiin ja Nicaraguaan. Poliittinen laululiike sai aimo annoksen vaikutteita juuri noista kansainvälisistä yhteyksistä (Mercedes Sosa, Isabel ja Angel Parra, Pete Seeger, Quilapayun…..)
Korostettaessa noiden aikojen vasemmistohenkisyyttä kannattaa muistaa, että Suomi oli varsin oikeistohenkinen maa ja tiedotusvälineet olivat porvarien käsissä. Minkäänlainen tosiasiallinen vallankumous ei Suomea uhannut, vaikka uhkakuvia onkin levitetty.
Ehkä tämä tarkastelu kannattaa päättää noin vuoteen 1975, jolloin Vanha vuokrattiin Intimiteatterille (vuoteen 1981 saakka) ja kulttuurikeskuksen illat vähenivät samalla, kun poliittisuus ohitti lakipisteensä. Silloin tosin alkoivat monien sittemmin hyvin tunnettujen kotimaisten bändien vierailut Vanhalla: ”bändit enemmän tai vähemmän valloittivat Vanhan”, mutta se on jo toinen juttu.
Vuoden 1978 huhtikuussa Vanhan tulipalossa koettiin vanhan Vanhan väistyminen lopullisesti ja uusi Vanha syntyi avattaessa tilat syksyllä 1979: ”Koettiin, että Vanhan palo – `Vanha palaa´ - symboloi kahden aikakauden rajaa”, todetaan kirjassa.
:::::::::::::::::::::
Kirja on alusta loppuun keskustelumuotoista historiikkia Vanhan vaiheista. Mitään suurta kaarta ei vedetä aikakauden yli, eikä siihen soviteta Vanhan legendaa. Se ei liene ollut kirjoittajien tähtäimessäkään, vaikka aihetta suurten ikäluokkien murtautumisen kautta olisi ollut. Ehkä tällainen rosoinen – mutta tiheätunnelmainen - hajahavaintokimppu on sittenkin paras tapa kunnioittaa vanhaa rakennusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti