Postmodernin kyökkifilosofin mietteitä

Aluksi katkelma kirjoituksesta, jolla arvioin Timo Vihavaisen teosta ”Barbarian paluu”:

”Niin, vanha degeneroitunut Eurooppa, mitä sille voidaan tehdä? Kirjansa nimessä konservatismin apostoli Vihavainen luo lohduttoman kuvan Euroopan kyvystä selviytyä. Ja Eurooppa itse on luonut ahdinkonsa. Pari sataa vuotta jatkuneen liberalismin voittokulun haastajaksi on kohonnut ”primitiivinen mielettömyys” (sanottakoon vaikkapa uskonnollinen fanatismi). Mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä? Vihavaisen mielestä taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty `raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys´, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä!”

Siinä se tuli, paha sana postmoderni, millä voidaan selittää melkein kaikki se, mitä ei ymmärretä.

Tietenkään länsimainen ihminen ei hyväksy raakuutta ja hillittömyyttä, mutta Vihavainen selittää, että hyväksymällä - pakolaisen statuksella - aggressiiviset maahanmuuttajat, hyväksymme välillisesti potentiaalisen terrorismin.

Sytykkeenä tälle blogikirjoitukselle toimii Jussi Ahlrothin lauantaiessee ”Kuka tappoi totuuden? (HS, 20.5.2017). Viittaan Ahlrothin kirjoitukseen harvakseltaan. Tarkoitus on lähinnä selkeyttää omia ajatuksia koskien modernia ja postmodernia.

Käsitän postmodernin filosofian perinteisesti ja rajallisesti ”suurten kertomusten” pirstoutumisen oppina. Moderneja suuria kertomuksia edustavat vaikkapa kristinusko, sosialismi, liberalismi, kapitalismi jne. Kun suuret kertomukset eivät enää selittäneet maailmaa loogisesti, vaan osoittautuivat liian staattisiksi ja ehdottomiksi, kehitettiin tilalle postmodernit jatkuvasti muuttuvat suhteet.

Nyt yhä enemmän näyttää siltä, että muoti-ilmaisut, kuten ”totuuden jälkeinen aikakausi” (Post truth era) ja vaihtoehtoinen totuus johdetaan postmodernismista, mikä osoittaa halua laajentaa alkuperäistä postmoderni-käsitettä nykypäivän politiikan yleisselitykseksi. Tämä tietenkin luo varjon koko postmodernin filosofian ylle. Sillä ei pitäisi selittää pessimismiä, mitä tunnemme nykyajan ennustamattomuutta kohtaan.

Yksinkertainen ja hieman naiivi esimerkki: lukemattomin valokuvin voidaan osoittaa todeksi, että Donald Trumpin virkaanastujaisissa oli vähemmän väkeä kuin Barack Obaman virkaanastujaisissa. Tämä on fakta. Vaihtoehtoinen totuus näki asiat toisin, mutta luotettava selitysmalli on, että Trump ei voitonhimossaan pystynyt myöntämään tosiasioita ja syyllistyi patologiseen valehteluun (uskoi omiin valheisiinsa).

Virkaanastujaisesimerkillä ei ole yhteyttä postmoderniin, mutta sitäkin merkittävämpi yhteys totuuden vääristelyyn. Tämän kirjoituksen ensimmäisen kappaleen Vihavais-arviossa on nimenomaan perinteinen modernin määritelmä lähtökohtana (so. Vihavaisen mainitsema ”edistys” on modernin ilmenemismuoto). Tekstinpätkä selittää edistysuskoisen professorin turhautumisen siihen, että ”moderni” vaihtuu loputtomiin postmoderneihin fanatismin selityksiin - ja mikä pahinta - vielä haluun ymmärtää niitä. Itse asiassa Vihavaisen tekstissä tulee esille kaksi ”modernia”, (1) edistysusko ja (2) konservatiivinen tahto palata tuohon modernin kulta-aikaan.

Olen itse joutunut pohtimaan modernin ja postmodernin suhdetta, kun arvioin George Bushin ristiretkeä vuonna 2003 Zaddam Husseinia, al-Qaidaa ja (olemattomia) joukkotuhoaseita vastaan. Bush lähetti joukkoja Irakiin viemään demokratiaa, tuhoamaan joukkotuhoaseet, syrjäyttämään Zaddam Husseinin ja varjelemaan Yhdysvaltain öljyintressejä. Se oli ”modernin” ristiretki ”pahan valtakuntaa” vastaan. Oma ja monien muiden selitys on, että isis, pakolaisongelma, ja monet muut ahdingot olivat seurausta Bushin ”modernin” puolustamisesta tai oikeammin hyökkäyksestä Irakin kimppuun modernin julistamiseksi voittajaksi.

Postmoderni totuus (monimutkainen vyyhti syy-seuraussuhteita) murskasi alleen kaikki modernin selitykset: ”meidän pojat selvittää asiat ja tulevat sitten pois”. Seurauksena on ollut kaaos, joka jatkuu ja jatkuu…..

Relativismi (”kaiken suhteellistaminen”) selittää, että tosiasioita ei ole, vaan on pelkästään tulkintoja. En siis pidä tätä lainkaan postmodernina omien määrityksieni mukaan. Totuuden määrittelyssä vannon vahvasti faktoihin, vaikka myönnänkin tehtävän haasteellisuuden. Melkein kaikki voidaan kiistää, jos niin asennoidutaan. Yhteisesti hyväksytyt faktat ovat kuitenkin lähtökohta kaikelle järkevälle toiminnalle.

Yksinkertainen esimerkki: lukemattomin valokuvin voidaan todistaa, että Donald Trumpin virkaanastujaisissa oli vähemmän väkeä kuin Barack Obaman virkaanastujaisissa. Tämä on fakta. Trumpin neuvonantajan Kellyanne Conwayn lanseeraama vaihtoehtoinen totuus näki asiat toisin , mutta tosiasia on, että Trump ei voitonhimossaan pystynyt myöntämään ikäviksi kokemiaan tosiasioita ja syyllistyi patologiseen valehteluun (uskoi omiin valheisiinsa).

Vasta myöhemmin pystytään määrittämään tarkemmin, mikä osuus Donald Trumpin epätasapainoisella ja omintakeisella persoonalla on ollut tähän faktasekoiluun. Trumpismin syvintä olemusta pohditaan vielä pitkään. Kahden totuuden – ”faktatotuuden” ja ”minusta tuntuu” -totuuksille ei saa alistua , mutta sen pohtiminen on aiheellista, mikä saa ihmiset ahdistumaan ja etsimään vaihtoehtoisia vastauksia ja totuuksia.

Yksi selitysmalli on, että eliitin/asiantuntijoiden/vanhan vallan edustajien faktoihin ollaan kyllästytty. He edustavat ylemmyydentuntoisia menestyjiä. Asiantuntijoiden totuus – varsinkin jos se pystytään todistamaan oikeaksi – vain lisää vihastusta asiantuntijaeliitin totuuksia kohtaan.

Ahlroth on oikeassa todetessaan, että meidän on vaikea uskoa tosiasioita, jotka ovat ”oman maailmankuvamme kanssa ristiriidassa”. Juuri sivistystehtävä (Kipling: ”valkoisen miehen taakka”) tai demokratian vienti ovat monille kehittyvien maiden edustajille osoitus länsimaisesta ylemmyydentunteesta. Lännessä ne koetaan hyväntahtoiseksi tueksi ja ihmetellään, kun vastaanotto on kriittinen.

Vladimir Putin – niin vaikeaa, kun meidän on häntä hyväksyä - panee meidät miettimään omaa liberaaliuttamme. Putin sanoo meidän tuhoavan vapauksillamme länsimaisen perintömme. Putinille moderni on syvää uskonnollisuutta, auktoriteettiuskoa ja vahvaa puolustustahtoa. Putinin moderni on Venäjä-keskeisen hegemonian tavoittelua. Postmoderni moniarvoisuus on hänen kannaltaan tuhoisaa.

Juuri hegemonian käsite on yksi tapa lähestyä moderni-postmoderni -teemaa. Puhutaan vihervasemmistolaisesta hegemoniasta tai kulttuurimarxilaisuudesta (joka on tietenkin haukkumasana), Hegemonian tai hegemonistin katsotaan anastavan totuuden omiin tarkoituksiinsa ja auta armias, jos ja kun vallankäytön kohteet huomaavat sen. Seurauksena on ollut nykymuotoisen populismin kehittyminen , joka asettaa kyseenalaiseksi elitistisen kuvan totuudesta. Sitä vahvempi on vastareaktio mitä enemmän vallankäytön kohteet tuntevat itseään käytettävän hyväksi.

Vastaavasti änkyräpopulismi vie asiat toiseen äärimmäisyyteen kieltäen kaiken, mitä hegemonisteiksi käsitetyt sanovat – myös selvät faktat. Juuri tästä syntyy vaihtoehtoinen totuus, jossa ei välttämättä ole mitään järkeä. Miksikään postmoderniksi vaihtoehdoksi siitä ei ole.

Populismi on monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista. Postmoderni pyrkii valaisemaan ongelmien moniulotteisuuden. Ratkaisujen löytäminen haasteisiin on ongelmanratkaisun ytimessä. Tässä postmodernismilla on sosiaalinen tilaus.

Paljon puhutaan nykyisin ”tarinan” lanseeraamisesta politiikan välineeksi. Sillä pyritään lähestymään kansalaisia suoraan eli pyritään käyttämään populistien itsensä käyttämiä keinoja. ”Tarinakaan” ei ole postmoderni. Sillä ei pyritä luomaan uutta vanhaa pirstomalla, vaan pikemminkin sen avulla viekoitellaan hyväksymään ”vanha moderni”, sanokamme vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet tai ympäristötietoisuus.

Postmoderni on hyvä työkalu ympärillämme tapahtuvan ymmärtämiseen. Ahlroth puhuu tiedostamattoman näkyväksi saamisesta, mikä on postmodernin yksi päätehtävistä. Postmoderni voidaan nähdä modernin rapautuvan maailman tekemiseksi ymmärrettäväksi. Harvoin jokin osa vanhasta maailmasta sortuu kuitenkin täysin olemattomiin. Vanhan raunioille syntyy uutta.

Postmoderni voidaan siis nähdä toisaalta maailman pahuuden tai hyvyyden ymmärtäjänä, jolloin vaihtoehtojen esille tuominen usein koetaan ”kaiken suhteellistamisena” tai se voidaan nähdä pyrkimykseksi selittää monimutkaista maailmaa ilman, että sorrutaan loputtomaan vaihtoehtojen ymmärtämiseen.