Yksinkertaisten vastausten aika on ohi

Useissa viime vaaleissa populistinen rintama on kärsinyt vaalitappioita tai sitten eteneminen on hidastunut selkeästi siihen verrattuna, mitkä ovat olleet odotukset. Viimeksi Hollannin, Ranskan Ja Suomen vaalien tulokset osoittivat, että suuri enemmistö ihmisiä käsittää, että monimutkaisiin ongelmiin ei löydy yksinkertaisia vastauksia.

Silti tyytymättömyys on korkealla tasolla. Perinteisillä puolueilla on näytön paikka. Totuimme toisen maailmansodan jälkeen siihen, että aina seuraava vaalikausi toi paljon hyvää. Sitten tuli stoppi tai hidaste. Vaikka mitään juustokirvestä ei olekaan käytetty, ovat pienetkin elintaso- tai hyvinvointitappiot epämiellyttäviä.

Internet ja some fokusoivat ihmisten suuttumuksen kokemiinsa epäkohtiin ennenkuulumattomalla tavalla. Niiden alta paljastuu kuitenkin reaalimaailma, johon on syytä kiinnittää huomiota. Erotan siis toisistaan ”mitä sylki suuhun tuo” -paasauksen ja autenttisen huonon olon. Populismi yksinkertaisena selitysmallina tapahtuneeseen ei kelpaa, ja ihmiset sisimmässään tajuavat sen. On selvää, että ihmisten epämukavuusalue on oikeasti kasvanut ja kritiikkiä sinkoilee aivan eri tavalla kuin ennen. Tämä heijastuu politiikkaan, jossa puolueiden kannatus heittelee aiempaa voimakkaammin.

Englantilainen Ipsos Mori -tutkimusyhtiö on vastikään tutkinut ihmisten käsityksiä poliittisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin (ympäristö, brändit ja tuotteet, teknologia, yhteiskunta, terveys ja hyvinvointi, sukupolven yli ulottuvat mielipidemuutokset). Ipsos Mori kehaisee, että tutkimus on suurin koskaan näistä teemoista toteutettu. Se perustui 18 000 haastatteluun 23 maassa. Mukana oli sekä kehittyneitä että kehittyviä maita, ei kuitenkaan Suomea.

Puutun tässä vain keskeisiksi katsomiini tuloksiin. Koko aineiston tuloksista käy ilmi, että 76 prosenttia vastaajista katsoi talouden suosivan rikkaita ja vahvoja. Maailman katsoi yhä vaarallisemmaksi paikaksi 82 prosenttia vastaajista ja 79 prosentin mukaan maailma muuttuu liian nopeasti. Mielenkiintoinen on myös tulos, jonka mukaan 69 prosenttia ihmisistä haluaa opastajia ja mentoreita enemmän kuin poliitikkoja. Noin puolet vastaajista katsoi, että teknologia on tuhoamassa heidän elämänsä! Ovatko nämä ihmiset populisteja? Jos he aiheuttaisivat vallankumouksen poliittisissa voimasuhteissa voitaisiin heidät leimata populisteiksi, mutta kun ylivoimainen enemmistö äänestää perinteisiä poliittisia puolueita (ehkä Ranska muodostaa poikkeuksen), niin kysymys täytyy olla syvällisemmästä epämukavuuden ja ahdistuksen tunteesta.

Olemme muutoksen keskellä, emmekä tiedä, mihin suuntaan demokratia kääntyy. Niinpä joissakin maissa kansalaiset ovat antaneet äänensä autoritäärisille tahoille saadakseen jonkun tolkun asioihin.

Sekä populistit että itsevaltiaat tahot (yhdistettynä: autoritääriset populistit) ovat monissa maissa tuottaneet lopulta pettymyksen ja paremman etsintä jatkuu.

Ei ole syytä epäillä ihmisten vilpittömyyttä, kun he antavat tutkimuksissa näin ravistavia vastauksia.

Mistä aloittaisin tulosten erittelyn? Minusta näyttää siltä, että some-kiihkoilulla on muitakin funktioita kuin vain tolkuton populistinen mielipidemellakointi. Kun katson tv-kanavaa tai lehdistöä (sähköistä tai paperilehdistöä) ei voi välttyä ajatukselta, että ne ovat eliittiin päin kallellaan. Lehtien omistajat ovat suuria lehti-imperiumeja, jotka eivät saisi mainostuloja, jos arvostelisivat kärjekkäästi valtaa pitäviä. Päätoimittajat ovat samasta puusta, ja ovat linnoittautuneet omaan elitismiinsä. Arvostelun keinot ovat vähissä, jäljelle jää helposti vain sosiaalinen media, jossa mielipiteet puuroutuvat mielivaltaiseksi mielipideryöpyksi. Ei synny helposti järkevän kritiikin koosteita, vaan tuhottomasti irrallisia mielipiteitä.

Toinen tapa osoittaa mieltä on äänestää populisteja vaaleissa, vaikka heitä ei ajattelisikaan realistisena vaihtoehtona vallitsevalle menolle. Kysymys on mielenosoituksesta olemassa olevaa vallanjakoa vastaan ja eräänlainen hätähuuto… Englantilaisen professorin Charlie Beckettin väite kuuluu, että perinteisen median on tultava alas norsunluutornistaan lähemmäksi tavallista ihmistä. Paradoksaalisesti populistinen valemedia on tehnyt palveluksen perinteiselle medialle ja lisännyt laatulehtien levikkiä. Ylivoimainen enemmistö ihmisistä ei alistu ”totuuden jälkeiseen maailmaan”, vaan haluaa faktoja.

Arvioni mukaan valemediaa vastaan on suhteellisen helppoa löytää argumentit. Vaikeampaa on irtautua ylemmyyden tunteesta, jolla kansalaisille pyritään tolkuttamaan, että – tämä on vain esimerkki - Natoon liittyminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Olisiko Helsingin Sanomat valmis antamaan tuntuvasti palstatilaa täysin vastakkaiselle ajattelulle?

Eräs sovellus eliitinvastaisesta protestoinnista oli Yhdysvaltain presidentinvaalitulos. Ei uskallettu mennä niin pitkälle, että olisi äänestetty ”sosialisti” (oikeammin sosiaalidemokraatti) Bernie Sanders presidentiksi, vaan tyydyttiin hänen kapitalistiseen versioonsa Donald Trumpiin.

::::::::::::::::::

Yksi yhteinen nimittäjä ihmisten pahalle ololle on maailman muuttuminen liian nopeasti (Ipsos Morin mukaan 4/5 osaa ajattelee näin). Itse asiassa ongelma lienee lähes ikuinen. Ihminen on peruspsyykeltään hidas ja tarvitsee omaksuakseen ja tottuakseen muutokseen paljon aikaa. Sitä hänelle ei suoda. Seuraava kehityksen aalto lyö yli edellisen. Tälle asialle on vähän tehtävissä: nopeimmat määräävät suunnan ja ripeyden, jolla edetään ja seuraajat elävät aivan toisessa, hitaahkossa maailmassa. Tässäkin tasavertainen koulutus lienee ainoa apu ongelmaan.

Ehkä avainsana on pelko: pelätään maailman muuttumista sellaiseksi, ettei se ole ymmärrettävä ja tuntematontahan pelätään. Tätä tukee em. mielipidekyselyn tulos, jonka mukaan maailma on 82 prosentin mukana vaarallinen paikka. Kaiken terrorismin keskellä ei mikään yllättävä tulos.

Olemmeko siis luoneet maailman, jossa emme viihdy? Hälytyskellojen pitäisi soida, mutta kenen päässä? Länsimaisen ihmisen pessimismi ei ole mikään uusi asia. Samalla kun mennään eteenpäin kaiken turhuus kummittelee taustalla: mikä on elämän tarkoitus? Monet etsivät ratkaisua hengellisestä tai henkisestä maailmasta.

:::::::::::::::::::

Saman tyyppisiä tuloksia on saatu, kun otetaan tulevaisuusnäkymä mukaan ihmisten odotuksiin.

YouGov-tutkimuslaitoksen taannoisesta (2016) verkossa tehdystä tutkimuksesta kävi ilmi, että maailman paremmaksi muuttumista odottavat eniten kiinalaiset (41 prosenttia internet-kyselyyn vastanneista). Kiinalaiset ovat tässä kategoriassa täysin omaa luokkaansa. Tulosten tarkastelu muuttuu karuksi, kun mukaan otetaan lännen kehittyneet maat. Niinpä esimerkiksi saksalaisista 59 prosenttia on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Paremmaksi sen ajatteli muuttuvan 4 (!) prosenttia saksalaisista vastaajista.

Suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajattelee maailman muuttuvan paremmaksi (tosin huonommaksi sen ajattelee muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Mutta ei hätää: pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia!).

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema tuli jo todettua. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Kaikki nämä ovat maita, joilla on piileviä tai näkyviä resursseja optimismin tueksi.

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Maailmanparannuksen aika on ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta. Jäljelle on jäänyt yksittäisen ihmisen hyväntahtoisuus toista ihmistä kohtaan, mutta mistään laaja-alaisesta myötäelämisestä ei voida puhua. Rimpuillaan saavutettujen etujen vankina, mutta jäljellä on vähintään epäily, ettei niitä enää ansaita.

Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään kuitenkin monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä ja tiedonvälityksessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Kollektiivinen, kulttuurinen pessimismi on onnistuttu levittämään tehokkaasti kansalaisten keskuuteen, kuten edellä mainitun tutkimuksen Suomen luvutkin osoittavat. Viesti on selvä: kriisitietoisuuteen on herättävä, on tyydyttävä aiempaa alhaisempaan sosiaaliturvan tasoon ja elintasoon, on saatava aikaan innovaatiosysäyksiä (maailman talousfoorumin mukaan olemme ”enää” maailman toiseksi innovatiivisin maa) ja yhteiskunta on digitalisoitava….

Marja Jalavaa mukaillen: onko tämän ajattelutavan ytimessä kulttuurisen pessimismin hegemonia, mutta samalla eriarvoisuudesta johtuva optimismin privatisoituminen?