Vladimir Putin ranskalaisittain tulkittuna

Ylestä tuli Vladimir Putinia käsittelevä ranskalainen Jean-Michel Carren dokumentti 11.5.2017: ”Ulkolinja: Putinin Venäjä, maailmanmahti” (2016). Ranskalaisilla on aina tapa käsitellä aihettaan ”ranskalaisesti”, niin nytkin.

Hesarin Timo Peltonen arvioi dokumentin kovalla kädellä sanoen suoraan, ettei tämänkaltainen epätasapuolinen (liian Putin-myönteinen) tapa käsitellä valtionpäämiestä sovellu Yleen. On kaksi tapaa suhtautua dokumenttiin: toinen on länsieurooppalaisesta objektiivisuuden ihanteesta kiinni pitäminen ja toinen on käsittää dokumentti maailmanpolitiikan näkemisenä Putinin näkökulmasta. Peltonen on katsonut dokumenttia ensin mainitusta näkövinkkelistä ja johtopäätös voi olla juuri Peltosen näkemä: räikeää Putin-propagandaa. Itse näin dokumentin enemmänkin yrityksenä eritellä Putinin maailmankäsitystä hänen itsensä näkökulmasta.

Peltosta ärsyttää kriittisten vastakommenttien puuttuminen, mennään eteenpäin Putinin ehdoin. Näkemys on mielestäni yksipuolinen. Ei pidä aliarvioida katsojaa. Uskon, että ainakin maailmanpolitiikkaa tarkemmin seuraavat sijoittavat tällaisen dokumnettinäkemyksen omaan kokemusmaailmaansa ja näkevät sen falskien kohtien läpi. Mitä jää jäljelle? No, ainakin palanen nykymaailman arviota, jossa on hivenen Marine Le Peniä, hivenen ranskalaista kyynisyyttä suurvaltapolitiikasta, hivenen nationalismin ymmärtämistä Venäjän näkövinkkelistä. Epäilemättä Ranskan viime vaaleja voittaneet eurooppalaishenkiset tahot (ml. Macron) eivät myöskään allekirjoita merkittävää osaa dokumentissa esitetyistä ajatuksista, olkoot miten ”ranskalaisia” tahansa Dokumenttia katsottaessa on pidettävä koko ajan mielessä putinilainen totuuskäsite. Ja on myönnettävä, että kyllä kritiikkikin on pidetty mukana dokumentissa, vaikkei sitä erikseen korosteta. Kaiken kaikkiaan tällaisen ”näkemyksellisen” dokumentin katsominen on haaste, joka panee reagoimaan siinä esitettyihin teemoihin.

Dokumentti alkaa venäläisille tärkeästä voitonpäivän paraatista, jossa kunnioitetaan Stalinin ”suuren isänmaallisen sodan” uhreja ja muistoa, ja jolla viitoitetaan koko dokumentin sisältöä: viesti kuuluu: Venäjä on suurvalta ja se on hyväksyttävä sellaisena. Tässäkin on kaksi näkemystä, joita haluaisin korostaa. Ensinnäkin suurvalta-aseman rakentaminen on osa systemaattista työtä saada Venäjän ääni kuuluville päätettäessä maailmanpolitiikan asioista, ja toiseksi: on tahoja, jotka näkevät voimannäytöt konkreettisina toimenpiteinä venäläisen elinpiirin aggressiiviseksi laajentamiseksi. Viime mainitut ovat venäläisyyden haukkoja. Olen itse nähnyt ensimmäisen vaihtoehdon relevanttina, ja se heijastaa näkemyksiäni myös tästä dokumentista.

Dokumentin henkeen kuuluu, että annetaan ymmärtää venäläisten syvästi loukkaantuneen, kun Putinia ei pyydetty mukaan Auschwitzin vapauttamisen muistojuhlaan, ja kun länsimaalaisia vieraita ei saapunut kunnioittamaan 70. voitonpäivän paraatia ja Venäjän panosta toisen maailmansodan ratkaisuissa. Ja kuitenkin Putin oli läsnä Normandian maihinnousun vastaavissa juhlallisuuksissa. Mutta tässä on tietenkin takana Ukrainan avoin haava….

Selväksi tulee, että Yhdysvaltain (väitetty) halu muodostaa yksinapainen maailma on Venäjää ärsyttävä asia. Asiaa korostaa Venäjän kokema vähättely sen saavutusten johdosta: Putin haluaa painottaa, että Venäjä ratkaisi toisen maailmansodan. ”Fasistit” on todellinen kirosana: 27 miljoonaa venäläistä menehtyi sodassa. Dokumentissa haastatellut ranskalaiset historioitsijat selvästi tuntevat tiettyä sielujen sympatiaa venäläisiä kohtaan heidän kärsimystensä johdosta. Jakaako natsi-Saksan molempia maita koskenut miehitys yhteistä traagista perintöä?

Dokumentin asiantuntijoiksi valituilla ranskalaisilla on halu asettua Venäjän asemaan ja vaikka he sivuuttavatkin venäläisten ihmisoikeus- ja sananvapausloukkaukset ohuesti, heidän näkökulmassaan on perusteltuja pointteja, jotka yleensä lännessä sivuutetaan.

Päästyään presidentiksi toistamiseen vuonna 2012 Putinia kuvaillaan autoritäärisemmäksi, konservatiivisemmaksi ja sotaisammaksi kuin ensimmäisellä kerralla. Totta. Samoin itsevarmuus oli kasvanut. Sille oli Venäjällä sosiaalinen tilaus.

Mielenkiintoinen näkemys on, että Putin 2000-luvun alussa lähestyi - dokumentin mukaan - aidosti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja suhteiden parantamiseksi, mutta pettyi ja lanseerasi uuden suurvaltaoppinsa, joka tulkittiin lännessä imperialistiseksi. Venäjä on ryhtynyt kokoamaan liittolaisia oman näkemyksenä saamiseksi paremmin esille. Siihen kuuluvat BRICS-maiden aseman korostaminen, entiset neuvostotasavallat ja kahdenväliset suhteet Venäjä-Kiina ja Venäjä-Intia. Vastakaiku tavallisen venäläisten taholta on huomionarvoista: tuki kansalaisilta on silmiinpistävän aitoa ja laajaa. Länsimaisen näkemyksen mukaan tässä kiusallisen paljon sapelinkalistelua. Mutta ehkä asia on niin, että emme huomaa läntistä, meidän kulttuurimme ehtoihin kuuluvaa sapelinkalistelua.

Joka tapauksessa Venäjä näkee itsensä tulevan noteeratuksi ”itäisessä” seurassa. Se ei tunne itseään aliarvioitavan. Samalla on käynnistynyt taistelu moninapaisen maailman johtoasemasta. Aseman ottajia on useampikin, mutta intressit käyvät ristiin. Suurvallat hakeutuvat erilaisiin valtakombinaatioihin. Tässä pelissä Venäjä haluaa avainroolin.

Sitten tullaan oleelliseen asiaan. Venäjä ei halua, että Eurooppa tuputtaa sille liberalismiaan ja demokratiaansa. Ja sama pätee muihinkin maihin: demokratia ei Venäjän ajattelun mukaan ole vientitavaraa. Putin kokee monissa länsimaissa tapahtuneen moraalisten arvojen liudentumisen huonona suuntana. Hän vierastaa kansallisten perinteiden hukkaamista ja näkee – ehkä aivan oikein – monien maiden kääntäneen ”liian liberaalin ajattelun” takaisin perinteisten arvojen kannalle. Toki itse en allekirjoita liiallista liberalismia. Konservatismia hän pitää vastalääkkeenä kaaokselle ja ajautumiselle ”alkukantaiseen tilaan”. Ja Putin lisää: ”Ette ota huomioon omaa kansaanne”.

Venäläisen konservatismin ja läntisen liberalismin ristiriita on yksi nykyisen konfliktin perimmäisiä syitä. Putin pitää liberalismia ”kansan vastaisena” ajatteluna. Ylikansallisuus on kirosana. Ei ole ihme, että Marine Le Pen löytää sielujen sympatiaa Putinin taholta.

Dokumentissa myönnetään Putinin tuki populismille Euroopan hajottamiseksi ja etäännyttämiseksi Yhdysvalloista. Ukraina nähdään idän ja lännen kilpailun kohteena. Venäläisittäin Euroopan Unioni tuli Ukrainassa iholle, Venäjän etupiiriin, ja lännen kanta oli, että Venäjä ei antanut ukrainalaisten päättää omasta tulevaisuudestaan lännen yhteydessä. Dokumenttiin on valittu näkökulma, jossa EU:lla oli suuri vastuu Ukrainan tilanteen kärjistymisestä. Läntinen liberalismi ikään kuin asetettiin oletukseksi Ukrainassa, jota ei pidä asettaa kyseenalaiseksi. Samalla edettiin varomattomasti ymmärtämättä, että Ukraina on vanhaa Venäjän sydänaluetta. Venäjällä Ukraina nähtiin lännen vallankaappauksen kohteena. Putin ilmeisesti katsoi, että itse Venäjäkin oli akuutissa vaarassa.

Noam Chomsky vertaa dokumentissa Ukrainan lännettymistä kuviteltuun Meksikon liittymiseen Varsovan liitoon 1980-luvulla, pyrkien osoittamaan, että Yhdysvallat eteni Venäjän iholle röyhkeästi haluten Ukrainan Natoon. USA ei olisi sallinut latinalaisen Amerikan maan liittoutumista Venäjän kanssa, kuten ei hyväksynyt elävässä elämässä Kuubassakaan.

Lännessä on myös toisenlainen näkemys Venäjän pyrkimyksistä, jossa Ukrainan asemaa ei kannata arvioida historian tai vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen valossa, vaan Venäjän imperialismin kohteena, sen ensimmäisenä uhrina.

Krimin valloitus nähdään dokumentissa sen strategisen merkityksen valossa (Sevastopol, öljy). Väestöstä 90 prosenttia on venäjänkielisiä. Krimin miehitys lopullisesti iski railon Venäjän ja lännen välille. Järjestettiin kansanäänestys, jonka mukaan 96 prosenttia äänestäjistä halusi Venäjän yhteyteen. Dokumentissa asia käsitellään faktana ilman moraliteetteja, joka tietysti ärsyttää aiheellisesti meitä länsimaalaisia. Krimin miehityksen aikaan Venäjä ja Putin olivat sotaisimmillaan. Länsi vastasi talouspakotteilla. Mutta dokumentissa painotetaan Euroopan riippuvuutta Venäjästä (kaasu, öljy).

Putin on sitonut valtansa ortodoksiseen uskontoon. Kirkko on kommunismin jälkeen palautettu täyteen loistoonsa. Ortodoksisuus on Venäjän valtion perusta. Kommunismin häviö voidaan nähdä yhdeltä osin ateismin häviönä perinteiselle uskonnolliselle yhteiskunnalle.

Islam on tärkeä uskonto Venäjällä ja Putin ei suinkaan vieroksu sitä. Monikulttuurisuudella hän pyrkii torjumaan radikaalin islamismin. Tuki Syyrian autoritääriselle al-Assadille perustuu putinismin mukaan kansallisvaltion oikeuteen määrätä rajojensa sisällä hallinnon muodon sekä uskonnollisen ääriradikalismin torjumiseen. Toki se on myös sotilaallinen astinlauta Lähi-Itään. Arabikevään kaltaisten ilmiöiden hyväksyminen ei tietenkään kuulu lainkaan Putinin agendalle.

Putinin autoritäärisyyttä arvostellaan kovin sanoin dokumentissa ja ihmetellään opposition vastaisten toimien rajuutta Venäjällä, onhan Putinin valta joka tapauksessa kiveen hakattu. ”Mielestäni hänellä on sairas pelko epäjärjestystä kohtaan”, toteaa Ranskan entinen ulkoministeri. Putin ei tiedä, miten pitäisi johtaa 2000-luvun yhteiskuntaa ja niinpä hän ottaa asiat varman päälle kuri ja järjestys -pohjalta. ”Siinä mielessä hän on menneen maailman mies”, toteaa yksi historioitsijoista.

Poliittisesta oppositiosta todetaan alistuneesti, että sitä ei suuremmassa mittakaavassa ole. Kilpailevat tahot murskataan heti alkuvaiheessa. Sananvapautta ei nähdä samalla tavalla merkittävänä periaatekysymyksenä kuin lännessä. Sille annetaan arvo, mutta se ei ole prioriteetti venäläisten enemmistölle. Täydellinen vapaus koetaan uhkana. Ehkä sekasorto on historian monissa vaiheissa opettanut, että autoritäärinen tai diktatorinen valta on yhteiskuntarauhan tae.

Yhteenvedossa kysytään palaako Eurooppa ”realistiseen politiikkaan”, joka säilyttää omat arvonsa, mutta joita ei tyrkytetä kaikkialle. Kuulostaa Putinilta. Tässä on monta aspektia. Toisaalta Euroopalla on halu ”viedä” hyväksi kokemaansa liberaalia demokratiaa, mutta toisaalta se herättää ärtymystä autoritäärisissä maissa ja niiden määrä on ollut kasvussa viime vuosina. Konfliktiherkkyys kasvaa, kun tämä perustavaa laatua oleva näkemysero jäytää suurvaltasuhteita.

Nyt on sitten politiikan markkinoilla Donald Trump, joka on yksi lenkki lisää häpeilemättömään tukeen autoritäärisille valtioille. Trumpilla eivät paljon moraliteetit paina. Käytännön eturistiriidat loitontavat kuitenkin Putinia ja Trumpia, joten sopu ei ihan heti ole näkyvissä, ehkei koskaan. Keskinäinen vihanpito palvelee sisäpolitiikkaa.

Dokumentti antaa etäistä tukea kyyniselle inhorealismille, jonka mukaan suurvalloilla on oikeus painaa peukalon jälkensä maailmanjärjestykseen ja muiden on alistuttava tähän. Väliin tuleva muuttuja on uusi kylmä sota, jota käydään monenkirjavammin kuin vanhaa.

Dokumentin kriittisimmissä osissa todettiin, että Putin uskoo omaan myyttiinsä ja on siksi vaarallinen maailmanrauhalle. ”Olemme voittajakansa”, hän sanoo. Venäjällä on paljon nationalismin elävöittämää väkeä, joka on valmis konkreettisesti ryhtymään toimiin suurvalta-aseman realisoimiseksi, mutta Putin ei ole seikkailija.

Dokumenttia katsoessa tulee tunne, että siinä tartutaan toiseen puoleen tosiasioista. Se toinen puoli perustuu enemmän tai vähemmän skeptiseen näkemykseen kaikesta siitä, mitä dokumentissa esitetty puolisko sisältää.