tiistai 29. marraskuuta 2016

Bengt Holmströmin teesit työttömyyden torjumiseksi

Bengt Holmström on käynyt valistamassa eduskunnan valtiovarainvaliokuntaa talouden hoidosta Nobel-voittajan auktoriteetilla. Holmström on ekonomisti, mutta seuraavassa yritän valottaa Holmströmin sanomaa hieman laajemmasta näkökulmasta. Lehtitietojen mukaan Holmström ”vapauttaisi palkoista sopimisen Suomessa kokonaan” (HS 26.11.2016). Suomen työttömyysasteen korkeutta (Tilastokeskuksen mukaan lokakuussa 8,1 prosenttia) hän pitää seurauksena keskitetysti sovituista palkoista.

Hän lanseeraa käsitteen työn tasa-arvo, jonka hän priorisoi taloudellisen tasa-arvon (palkkojen sopiminen keskitetysti) yläpuolelle. Ymmärrän niin, että työn jakautuminen - palkkatasosta välittämättä - mahdollisimman monille on tärkeämpi tavoite kuin palkka, joka ei määräydy markkinoilla vaan ”yhdessä sovitusti”. En kiistä, etteikö markkinoilla määräytyvä palkka toisi lisää työpaikkoja jonkin verran, mutta kyllä se samalla merkitsee sitä, että suuri osa työvoimasta menettää palkastaan (ja osa saattaa hyötyä saadessaan korkeampaa palkkaa). Holmström laskee sen varaan, että - oletusehtoisesti - aleneva työttömyys ja parempi työllisyysaste johtaa jonkinasteiseen työnantajien palkkakilpailuun, joka puolestaan huolehtii siitä, että palkat eivät laske. Ihan näin yksinkertaisesti asiat eivät suju.

Ensinnä on syytä kajota työttömyysprosenttiin. Kun Suomessa oli 1994-2008 yhteen putkeen 14 lihavaa vuotta (bkt:n kasvu keskimäärin hiukan alle neljän prosentin), päädyttiin työttömyydessä vuonna 2008 hieman alle kuuteen prosenttiin. Se kuvannee melko vaatimattomaksi jäävää ”täystyöllisyysastetta”. Tarkoitan tällä sitä, että työvoimapulaa kuuden prosentin tasolla alkaa ilmetä useammalla alalla. Tuo raja ei ole toivottoman kaukana edes tänään, vaikka puhutaankin massatyöttömyydestä. On paljon mahdollista, että palkka-alen avulla työttömyydessä päästään viiden prosentin vaiheille, ja samaan aikaan työllisyysaste nousee reilusti yli 70 prosenttiin.

On kuitenkin syytä muistaa tuoreen OECD:n raportin kertoma: lähes viisi kuudesta irtisanotusta löytää uuden työn vuoden sisällä. Vain Ruotsi yltää verrattavissa olevista OECD-maista samaan.

Holmström ei puutu todennäköisiin ikäviin seuraamuksiin, jotka aiheutuvat siitä, että palkkoja ei sovita keskitetysti (liittokohtaisesti tai keskusjärjestöjen kesken). Hän lähtee siitä, että markkinoilla on edes jonkinnäköinen kuva siitä, millä palkkatasolla voi elää. Epäilen vahvasti, että tätä inhimillistä näkökulmaa ei löydy. Sen sijaan epäilen, että seurauksena siitä, että ei ole mitään keskitettyä sopimista, on Yhdysvalloissa näkyvä tilanne, jossa varsinkin teollisuuden palkkatasoon on kohdistunut vuosikymmenien aikana kova alenemistrendi.

Kun teollisuustyö on loppunut, on se korvattu esim. 2-3 palvelualan työpaikalla, joiden palkkataso ei kuitenkaan yllä läheskään teollisuustyöpaikkojen palkkojen tasolle. Työttömyys on kyllä alhaalla, mutta toimeentulo kärsinyt pahasti. Osa on lopettanut kokonaan työnhaun, jota kuvastaa hämmentävän alhainen työllisyysaste, paljon alhaisempi kuin Suomessa. Pettymys on ollut valtava entisillä duunareilla ja juuri tämä sai aikaan Trump-kumouksen. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että muutosta työläisten osalta parempaan suuntaan olisi tapahtumassa. Siitä pitää vallitsevan järjestelmän logiikka huolen.

HS:ssä Holmström toteaa, että ”meillä ei juuri materiaalisesta puutteesta kärsitä, mutta on henkisesti raskasta, että ei ole työtä”. Professori vähättelee materiaalista puutetta (eli aineellista köyhyyttä). Kuitenkin se on kymmenissä tuhansissa talouksissa arkea tänä päivänä. Sosiaaliturva ei ole runsas, päinvastoin OECD toteaa tuoreessa raportissaan, ettei ”(työttömyydestä aiheutuvaa) etuuksien tasoa ole Suomessa mahdollista madaltaa selvästi nykyisestä”. On kehitettävä muita keinoja.

Tuet eivät tee onnelliseksi työtä vailla olevaa, sanoo Holmström. Eivät tietenkään, mutta ne ovatkin tarkoitettu akuuttiin hätään ja muodostamaan sillan työpaikkasiirtymien välille.

Se, että Holmström toteaa, maailman muuttuvan sellaiseksi, että ”et välttämättä tee edes töitä vain yhdelle yritykselle vaan kolmelle” on omituinen antautumisen merkki. Tällaisen yhteiskunnallisen tilanteen torjuminen on mielestäni välttämätöntä. Kannattaako tällä mallilla perustaa edes perhettä? Holmströmin lääkkeillä eli työehtosopimusjärjestelmää karsimalla joudutaan vääjäämättä useiden töiden loukkuun. Juuri Yhdysvallat on siitä esimerkki: seurauksena on ollut yhteiskunnallista kapinointia.

Tärkein keino torjua työttömyyttä on taloudellisen kasvun aikaansaaminen. Olemme orastavan kasvun kynnyksellä vihdoin ja tämä ei ole toiveajattelua. Mihinkään neljän prosentin vuosikymmenen kestävään kasvuun ei ole mahdollisuutta, mutta tasainen kaksi prosenttia on realismia.

Holmström, kannattaessaan keskitetyn palkoista sopimisen purkamista, tarttuu vain yhteen problematiikan lähestymistapaan. Uutta työtä ei synny entiseen tapaan johtuen mm. teknologisesta kehityksestä ja siitä, että aina tuntuu löytyvän maita, joissa on mahdollista teettää työtä halvemmalla kuin Länsi-Euroopassa. Tarvitaan monipuolinen kirjo erilaisia toimenpiteitä sen sijaan, että työtä tekevät jätetään nykytyyppisen sopimusjärjestelmän ulkopuolelle.

On selvää, että palkkataso ja tarjolla oleva työn määrä ovat saman herkän rakenteen sisäänrakennettuja elementtejä. Eri yhteiskunnat ovat pyrkineet ratkaisemaan tämän ongelman eri tavoin. Esim. Saksa on panostanut halpatyöhön, jota meilläkin moni ajaa (ja johon Holmströmin lääkkeet ajavat), mutta kuulun niihin, jotka uskovat sopimusjärjestelmän ja sosiaaliturvan evoluutioon, ei revoluutioon.

Kun uusliberalismi oli vahvoilla ennen finanssikriisiä (on se tosin vieläkin voimissaan), pidin Holmströmiä sen tyylipuhtaana edustajana. Nobel ei tätä aatosta mihinkään muuta.

3 kommenttia:

  1. Holmström on niitä tarjontapuolen taloustieteen teoreetikkoja,kummasti näiden teorioiden kärki kohdistuu ainoastaan työvoiman tarjonnan ogelmiin.

    Mielestäni tärkeintä olisi ensin purkaa elinkustannusten puolella olevaa tarjontapatoumaa,jotta pienemmillä palkoilla voisi kunniallisesti tulla toimeen, yhteiskunnan armopaloiata tulisi itseään arvostavan työläisenn kohteliasti kieltäytyä.

    Vapauttamalla kaavoituksen, asumisen monimuotoisuuden lisäämiseksi saataisiin merkittävimmin elinkustannuksia alennetuksi, samalla asumistuki järjestelmä tulisi lopettaa markkinoita ja resurssitehokuutta kierouttavana,se ainoastaan pääomituu haitallisesti.

    Resurssitehokuuden nimissä tulisi aktiivisesti edistää kaikenlaisia jakamistalouden muotoja,haitallisesta esineiden omistamisesta tulisi siirtyä niiden vuokraamiseen, niin liikenteessä, kuin arjen askareissakin,esimerkiksi pesulapalveluiden kehittäminen lisäisi luontaista pienyritys toimintaa,samoin autojen vuokrauskäytön edistäminen.

    Maaseudun omavarais elämänmuodon edistäminen olisi myös tärkeää turvallisuus politikan näkökulmasta,siellä olisi valtavia mahdollisuuksia, jo nyt eräiden nuorten aloittama kaninkasvatus, voi tuotaa viellä hyvinkin menestyvän tuotannnon haaran.

    VastaaPoista
  2. Ruotsin tulonjako gini-kertoimella mitattuna on vuodesta toiseen noin 10–20 % tasaisempi kuin Suomen (riippuen siitä, lasketaanko budjettirahoitteiset hyvinvointipalvelut tuloksi vai ei).

    EU:n tilastolaitoksen Eurostatin mittareilla vuonna 2011 kärsi "vakavasta aineellisesta puutteesta" 1,2 % ruotsalaisista, mutta 3,2 % suomalaisista. "Köyhyyden tai sosiaalisen syrjäytymisen vaarassa" oli 16,1 % ruotsalaisista (EU-maiden kolmanneksi pienin lukema), mutta 17,9 % suomalaisista.

    Ruotsissa maksetaan samasta työstä keskimäärin hieman korkeampaa palkkaa kuin Suomessa, ja palkkojen hajonta on vähäisempää kuin Suomessa.

    Ruotsissa työllisyysaste oli viime vuonna 75,5 %, Suomessa 68,5 %.

    Ruotsin viiden viime vuoden keskiarvo talouskasvussa on +2,6 %, Suomen -0,5 %.

    Ruotsissa ei ole koskaan maan koko historian aikana ollut työehtosopimusten yleissitovuutta, eikä siellä ole tehty keskitettyjä tuloratkaisuja enää yli 30 vuoteen. Valtaosa ruotsalaisista sopii palkoistaan paikallisesti.

    Miten voit omasta näkökulmastasi selittää tämän, jos kerran "markkinoilla määräytyvä palkka – – merkitsee sitä, että suuri osa työvoimasta menettää palkastaan", "Holmströmin lääkkeillä eli työehtosopimusjärjestelmää karsimalla joudutaan vääjäämättä useiden töiden loukkuun" ja "tasainen kaksi prosenttia on realismia", kuten kirjoitat yllä?

    Mainittakoon varmuuden vuoksi, että kysymys ei ole retorinen. Kirjoitan parhaillani tästä aiheesta, ja kirjoitan nimenomaan lukijoille, joka ajattelee esimerkiksi Bengt Holmströmistä kuten itse näyt ajattelevan. Haluaisin päästä keskusteluyhteyteen heidän kanssaan.

    Kun niiden maiden joukkoon, joissa ei tunneta yleissitovuutta eikä keskitettyjä ratkaisuja, mahtuu keskenään niin valtavan erilaisia maita kuin Yhdysvallat ja Ruotsi, niin mikä tarkkaan ottaen antaa syyn olettaa, että jos Suomi liittyisi näiden maiden joukkoon, se siirtyisi yhteiskuntamalliltaan lähemmäs Yhdysvaltoja kuin Ruotsia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin kommenttisi myöhäisessä vaiheessa. Yritän vastata tähän mielestäni hyvin monitahoiseen kysymykseen, johon olet perehtynyt. Hajautettu vai keskitetty palkanmaksu? Oletko perehtynyt T&Y-lehden (nro 4/2016)Ruotsia koskevaan artikkeliin.
      Merja Kauhanen toteaa artikkelissa, että "ruotsalaisessa koordinoidussa hajautetussa kaksitasoisessa palkanmuodostusmallissa liittotason työehtosopimukset ovat edelleen avainasemassa". Mielestäni yrität survoa hajautettuun järjestelmään sinne päin vivahtavatkin ratkaisut. Minä puolestani korostan, että Ruotsin malli ei poikkea Suomesta dramaattisesti, vaikka niin kuulee usein väitettävän.Samassa kirjoituksessa viitataan hiukan myöhemmin irlantilaiseen tutkimukseen, jossa todetaan että "verrattuna yksilötasosopimiseen keskitetty palkoista sopiminen pienentää sekä palkkakustannuksia että palkkahajontaa".
      Ruotsin työllisyysastetta korottaa se, että siellä julkisen sektorin työllistäminen on huomattavasti laajempaa kuin Suomessa. On siis hyväksytty ajatus julkisen sektorin työllistämisvelvoitteista vähän samaan tyyliin kuin Hyman Minsky aikoinaan opasti.
      Ruotsin talouskasvua voidaan selittää hyvin pitkälle sillä, että Ruotsilla on oma valuutta. Sillä ei ole rasitteena yhteisvaluutan kielteisiä piirteitä, jossa kansakunnat pakotetaan kilpailukyvystä riippumatta samaan muottiin.
      Muiden esittämiesi lukujen pohjalta arvioiden ero Ruotsin ja Suomen välillä on niin pieni, että niitä ei voi selittää jollakin yhdellä elementillä, kuten esimerkiksi palkoista sopimisella.
      Ruotsalaiset ovat taitavia esimerkiksi tuottamaan kulutustavaroita. He tuntuvat osaavan brändäämisen, koska useat menestystuotteet valmistetaan Ruotsin rajojen ulkopuolella (palkat!).Investointitavaravetoisuus on yksi Suomen rajoitteista (ei ongelmista).
      Olen käyttänyt Yhdysvaltoja esimerkkinä maasta, jossa ihmiset työllistyvät (työttömyys tällä hetkellä 4,6 %) mutta ovat usein työtä tekeviä köyhiä. Juuri käyty presidentivaalikampanja osoitti että amerikkalaisen (teollisuus)työläisen mitta on täynnä. Tule mieleen, josko yhteiskunnan laajempi puuttuminen tai säätely olisi tuonut nykyistä paremman tuloksen. Mielestäni amerikkalaisessa mallissa on pahoja valuvikoja. Yhdysvaltojen Ruotsiin vertaamista pidän selvänä virheenä.
      Mielestäni Suomella on mahdollisuus päästä "tasaiseen (keskimääräiseen) kahden prosentin kasvuun" nykyisellä palkkamallilla. Ja jos inflaatiokin "piristyisi" kahteen prosenttiin alkasimme olla kuvilla.
      On mukavaa kun olet kiinnostunut näistä asioista. Yksi pohdinnan aiheista on, miten ekonomistin ja yhteiskuntatieteiden harjoittajan ajatuksia voitaisiin sovittaa yhteen.
      Holmström valitteli, että hän nobelistina joutuu "kaikkien alojen asiantuntijaksi". Hän puuttui nimittäin tämänhetkiseen demokratian ongelmiin (ja hyvin puuttuikin!). Minusta hänen viisaudellaan demokratiaongelmien oikein oivaltamisessa on enemmän käyttöä kuin hänen käytännön taloudenhoidon ohjeissaan.

      Poista