Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Tämä on kirja-arvion toinen osa.
Yksi sisällissodan jälkeisen ajan ihmeistä oli, että demokraattinen järjestelmä säilyi Suomessa, vaikka sitä uhattiin sekä oikealta että vasemmalta. Muun muassa ensimmäiset kunnallisvaalit pantiin toimeen jo vuodenvaihteessa 1918-1919. Selitykseksi Hentilä esittää eräänlaisen hybridin voimassaolon, jossa valtio säilyi demokratiana, mutta yhteiskunnasta tuli autoritaarinen. Sodan lopputulos löi leiman läpi koko yhteiskuntaan. Vallitsi ”valkoinen autoritaria” ja merkittävä osa tätä autoritaarista hallintoa oli sodan käsittäminen ”vapaussotana”.
Kuva ei kuitenkaan ollut ihan näin yksioikoinen. Myös porvaripuolella oli hahmoja, jotka tunnistivat kansakunnan haavoittuneisuuden ja suhtautuivat punaisiin ymmärryksellä. Toisinajattelijoita valkoisessa Suomessa löytyi sekä poliitikoista että liikemiehistä. Heistä voidaan mainita Ståhlberg, Uuno Hannula ja Santeri Alkio. Kansan hiljainen enemmistö oli heidän takanaan, valkoisten johdon edustaessa usein äärimielipidettä. Ristiriita kulminoitui punavankien armahduskysymykseen: vapautetaanko vai pidetäänkö säppien takana.
Hentilän johtopäätös on oikea: porvarit olivat jakautuneet kahtia, ääriainekseen ja maltillisiin. Maltilliset porvarit olivat viitoittamassa tietä kohti punamultayhteistyötä, jonka toteutuminen oli toki mahdotonta vielä 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella. Näistä ajoista alkoi maltillisen sosiaalidemokratian taistelu pääsystä yhteiskuntakelpoiseksi.
Yksi Suomen ihmeistä oli, että katkeran sodan jälkeen pystyttiin toteuttamaan runsaasti sosiaalisia uudistuksia. Muodostui silta ennen sisällissotaa käynnistettyjen uudistusten ja sodan jälkeisten uudistusten välille. Eräänlainen mysteeri on, että työväenliike saavutti likipitäen ne tavoitteet rauhanomaisesti kuin mitä sillä oli ollut tavoitteina ennen kansalaissotaa. Yksi keskeisistä syistä tapahtuneelle oli, että sdp palasi Suomen suurimmaksi puolueeksi pikaisesti sodan jälkeen.
Sotien välistä ajanjaksoa on luonnehdittu useilla eri nimillä. Hentilä ottaa esille kirjassaan joitakin niistä. Paavo Haavikko nimesi ajanjakson ”Tannerin tasavallaksi”, Niko Kannisto ”Vaaleanpunaiseksi tasavallaksi” (tarkasteluajankohta 1918-1924) ja Marko Tikka ”Valkoisen hämärän maaksi” (tarkasteluajankohta 1918-1921). Kahdessa ensin mainitussa on liian selkeä vasemmistopainotus, vaikka ne täyttävätkin paikkansa näkökulmamielessä. Tikan oikeiston olemusta luotaava nimi on iskevä.
Sisällisota hajotti työväenliikkeen kahteen, tai niin kuin Hentilä sanoo, useampaankin fraktioon. On selvää, että radikaalimpi osa ei halunnut painaa villaisella kokemiaan kärsimyksiä ja syytti maltillisempia vasemmistolaisia petturuudesta. Vasemman reunan radikaalit työväenjohtajat hyljeksivät parlamentarismin ihanteita. Parlamentaarinen perusta oli itse asiassa kiusallinen haitta vallankumouksen tavoittelun tiellä.
Samaan aikaan kuitenkin suomalainen vastakkainasettelun ohuus sai yhä eriskummallisempia piirteitä, kun Väinö Tanner pääministerivuotenaan 1927 – monien hämmennykseksi - otti presidentin sijaisena vastaan vapaussodan muistoparaatin. Arvostelu vasemmalta ja oikealta oli melkoista.
Kaiken lisäksi oikeiston kellokas Rafael Haarma kävi pyytämässä omissa nimissään Tanneria Suomen diktaattoriksi (!), josta Tanner toki kieltäytyi. Tanner siis hyväksyttiin laajalla rintamalla sovinnontekijäksi.
Moskovalaiselle siivelle vain kumouksen tie oli hyväksyttävä tie. Tavoitteena oli kommunistinen yhteiskuntajärjestys. Vasemmistoradikaaleilla oli monia keinoja päästäkseen päämääräänsä: yksi väylä oli soluttaa sosialidemokraattien kannattajat, toinen oli Tannerin leimaaminen pääviholliseksi.
Kun kommunistit perustivat oman puolueen, merkitsi se isoa lovea sdp:n kannatukseen. Eduskuntavaaleissa 1922 Suomen sosialistinen työväenpuolue sai 27 paikkaa ja sdp:lle jäi 53 paikkaa. Myöhemmissä vaaleissa 1920-luvulla kommunistit menettivät osan paikoistaan, mutta säilyttivät yllättäen asemansa puoluekartalla porvariston kauhuksi. Sdp:n kannatus asettui noin 60 kansanedustajan paikkeille.
Koko 1920-luku oli taistelua punaisen ja valkoisen totuuden välillä, sillä erityishuomiolla, että valkoisen totuuden levikki ja kannatus oli ylivoimaista. Taistelu oli siis epätasaista. Sdp:ssä oltiin hyvinkin passiivisia näitä asioita käsiteltäessä. Sen sijaan kommunistit käynnistivät laajamittaisen propagandatyön. Suuri osa kommunistien painotuotteista kuitenkin tuhottiin tehokkaasti Etsivän keskuspoliisin (EK) toimesta.
Kaikkein eniten suomalaisten kommunistien iskukykyä heikensivät Stalinin vainot. Suuri osa kommunisteista toimi Neuvostoliitosta käsin. Uhrien määrästä on vain arvioita. Hentilä tarjoaa määräksi noin 20 000. Teloitusten keskeinen vuosi oli 1938.
::::::::::::::::
Sekä punaisten että valkoisten piti asua yhdessä ja samassa maassa. Syntyi painetta etsiytyä omien joukkoon. Niinpä vallitsevaa tilannetta on kutsuttu ”poliittiseksi leirikulttuuriksi”. Leirien keskuksina toimivat – kylätasolle saakka – suojelukuntatalot ja työväentalot. Myös tehdaspaikkakunnilla väestö jakautui omiin kortteleihinsa rintamalinjojen mukaisesti. Leirit olivat olleet jo ennen kansalaissotaa, mutta ideologinen kuorrutus tuli sodan seurauksena.
Pahimmillaan leiriytymiskehitys näkyi mustina listoina, joilla työantajat pyrkivät karsimaan työntekijöistä epämieluisat pois. Parhaimmillaan taas luokka- ja yhteiskuntarajat ylittyivät ja eheytyminen käynnistyi.
Kun sisällissota oli päättynyt, omaksuivat valkoiset päämääräkseen sodan lopputuloksen varmistamisen keinolla millä hyvänsä. Tuli torjua sekä ulkoa että sisältä tulevat uhat. Tavoitteet olivat suurisuuntaiset varsinkin ulkoisten tavoitteiden osalta, huipulla Pietarin ”vapauttaminen” ja Suur-Suomi! Samalla Mannerheimia tyrkytettiin ns. aktivistien taholta diktaattoriksi. Mikään tavoitteista ei onnistunut.
Suojelukunnat omaksuivat järjestyksenvalvojan roolin armeijan muodostamisen ollessa kesken. Suojelukuntien rinnalle perustettiin Lotta Svärd vuonna 1921. Suojeluskunnilla näytti olevan erittäin vahva asema kansakunnan suunnan määrittäjänä, vaikka vasemmisto olikin jyrkästi suojeluskuntia vastaan. Ensimmäisten presidentinvaalien tulos oli yllättävän selvä: Ståhlberg pesi Mannerheimin ylivoimaisesti. Tulos osoitti, että suojelukunnat edustivat suurelta osin vain oikeistoa ja kansalaiset jakautuivat vasemmisto-oikeistoakselille tasaisesti.
Eräs sisällissodan seuraus oli, että armeijan kutsunnoissa käytettiin ”luotettavuusarviointia” (asteikko 1-3). Täyttä luotettavuutta edusti 1 ja epäluotettavuutta 3. Sisällissodassa punaisten puolella olleet hylättiin kutsunnoissa. Luotettavuusarviointia jatkettiin talvisotaan saakka.
Sodan jälkeen käytiin taistelua Venäjän vallan aikaisten upseerien ja uusien Saksasta tulleiden jääkäriupseerien välillä. Armeijan kouluttajiksi nousivat jääkäriupseerit syrjäyttäen ”ryssänupseerit”.
Kuten tunnettua oikeisto omaksui 1930-luvun vaihteessa pahaenteisen asenteen, jonka mukaan ”vapaussota oli saatettava loppuun”. Hentilä toteaa aivan oikein, että Suomi ”ajautui sotilasdiktatuurin partaalle”. Oikeistolaisimmat olivat kärsineet omasta mielestään tappioita (Ståhlberg presidentiksi, Tarton ”häpeärauha”, Suur-Suomi ideologian romahtaminen ja sosialistien palaaminen poliittiseen elämään) ja vaativat hyvitystä.
Taistelu työpaikoilla oli ankaraa kommunistien lakkoliikkeen ja työnantajien lakonmurtajakaartin välillä. SKP toimi Moskovasta käsin, joten sillä oli vahva tuki idässä. Muut poliittiset tahot sosiaalidemokraatteja myöten halusivat pysäyttää kommunistien etenemisen.
Vapaussodan jatkamisen konkreettinen ilmenemismuoto oli Lapuan liike. Liike muilutuksineen asetti suomalaiselle demokratialle koetinkiven, josta se vain vaivoin selvisi. Säädettiin muun muassa ns. kommunistilait estämään kommunistien toimintaa.
Oikeudenkäyttö rapautui pahasti noina vuosina. Hentilä näkee kostotoimenpiteet sisällissodan jatkumona ja näkemykselle löytyy perusteet. Hentilä näkee, että Lapuanliikkeessä yhdistyivät yläluokkainen nationalismi ja talonpoikainen populismi. Eduskunnan säätämät lait rinnastettiin populistisesti likaiseen poliittiseen peliin.
Kävi kuitenkin niin, että suuressa itsetunnon nosteessa Lapuanliike meni liian pitkälle ja käynnisti kapinayrityksen, jonka vastuuntoiset yhteiskunnalliset voimat torjuivat.
Mäntsälän kapinaan päättyi oikeistoaktivistien yritys horjuttaa demokratiaa sekä tukea Mannerheimia diktaattoriksi. Demokratian pelasti se, että laillisuuden puolustajat olivat koko häilyvän kauden ajan enemmistönä suomalaisten joukossa. Vapaussodan ”loppuun saattaminen” epäonnistui ja demokraattinen järjestelmä pääsi voitolle.
(Jatkuu myöhemmässä blogikirjoituksessa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti