Kauppalehden haastattelussa vastikään professori Bengt Holmström arvioi finanssikriisin alkuperäistä aiheuttajaa, Yhdysvaltain asuntokuplaa muutamin lausein. Hän toteaa, että kun asuntoluottoja paketoitiin (arvopaperistettiin) ja myytiin sijoittajille, kukaan ei kysynyt, mitä paketeissa oikeasti oli. Holmströn jatkaa: ”Silti kymmenen tuhatta ihmistä teki paketeilla businesta. On mahdotonta, että nämä kaikki ihmiset eivät olisi ymmärtäneet mitään toiminnastaan.” Holmström väittääkin, että tietämättömyys oli tarkoitushakuista… ja kauppa kävi. On syytä kommentoida, mitä Holmström oikein tarkoitti. Mutta sitä ennen muutama sana itse professorista. Hän opettaa kuuluisassa amerikalaisessa yliopistossa MIT:ssa taloustiedettä. Useiden lehtiartikkeleiden ja haastattelujen perusteella arvioin hänet ideologialtaan uusliberaaliksi.
Holmström mainitaan jopa George W. Bushin pääneuvonantajaksi taloudessa. Ei voi välttyä ajatukselta, että Holmström on osaksi vastuussa Bushin räikeistä talouspoliittisista virheistä. Kun Bush tunnetulla laillaan American Dream Downpayment Act tuki 2000-luvun alussa köyhien amerikkalaisten asuntolainoja jää miettimään, mikä oli Holmströmin osuus tässä. Eräässä haastattelussaan Holmström toteaakin, että eikai siinä ole mitään pahaa, jos köyhiä tuetaan. Kuitenkin voidaan sanoa, että juuri tämä tuki, jolla houkuteltiin maksukyvyttömät ihmiset ottamaan lainaa kasapäin oli finanssikriisin syntyvaiheiden ytimessä.
Minulle on jäänyt sellainen kuva, että Holmström joutuu tekemään valtavasti töitä selitellessään finanssikriisin syita. Miksi ? Juuri siitä syystä, että on epäiltävää, että hän on ollut keskeisiä neuvonantajia väärässä uusliberaalissa talouspolitiikassa.
Holmström on useissa arvioissa esitetty taloustieteen nobelkandidaattina. Asia esitetään tietyllä ylpeydellä ainakin Suomessa. Mielestäni Holmströmiä ei pidä sekoittaa nobelspekulaatioihin.
Helpotetaan vähän Holmströmin syntitaakkaa: on totta, että arvopaperipakettien sisältö (jotka siis sisälsivät subprimelainoja muiden lainojen ohella) ei avautunut sijoittajille, jotka joutuivat liian suuressa määrin turvautumaan luottoluokittajien mielipiteisiin. On varmaan totta sekin, että myöskään näiden arvopaperien liikkeellelaskijat eivät tunteneet pakettiensa sisältöjä. Se ei kuitenkaan ole heille kunniaksi.
Pidemmälle hän menee sanoessaan, että tietämättömyys oli tarkoitushakuista, siis tahallista. Vielä pidemmälle hän menee antaessaan ymmärtää, että velkamarkkinoiden pitää perustua luottamukseen, ei avoimuuteen. Jos käsitän oikein niin velkaan perustuvien arvopapereiden tarjoajien piti - ilman valvontaa ja läpinäkyvyyttä - olla luottamuksen arvoisia. Ja sijoittajien piti luottaa. Luottoluokittajien rooli oli siis toissijainen. Tätä on vaikeaa ymmärtää. Arvopaperistetut lainat ja niistä johdetut johdannaistuotteet muodostivat niin monimutkaisen ryteikön alkuperäisen lainansaajan ja sijottajan väliin, ettei sijoittajaparalla ollut muuta mahdollisuutta kuin turvautua luottoluokittajan arvioon. Tästä olen esittänyt useita mielipeitä ja kuvia blogissa aiemmin.
Luottoluokittajan merkitys kasvoi suureksi nimenomaan sen takia, koska ”arvopaperireititys” (varjopankit, lainojen vakuuttaminen ym. ) oli niin läpinäkymättöman tiheä. Holmströmin ajattelua voi avata eräs toinen hänen aiemmin esittämänsä mielipide. Hän nimittäin totesi haastatelussa jotenkin siihen tyyliin, että ”arvopaperistaminenhan on yksinkertainen asia, eikö totta ?” Tietenkin pelkistettynä asia on näin, mutta juuri sumeilematon uusien rahoitusinstrumenttien käyttö, arvopaperipakettien lukemattomat eri versiot, tietokonepohjaiset mallit ja alkuperäisen tuotteen heikko laatu yhdistettynä globaaleihin markkinointimenetelmiin johtivat onnettomaan kriisiin. Arvopaperistaminen oli yksinkertaista vuosikymmeniä, kun amerikkalainen asuntorahoittaja Fannie Mae arvopaperisti myönnettyjä asuntolainoja vuodesta 1938 lähtien. Maailma kuitenkin muuttui.
En väitä, että ymmärtäisin täysin Holmströmin ajatuksenjuoksun, mutta siinä muodossa, jossa hän sen esittää, epäilykset ajatuksen oikeellisuudesta ovat vahvat. Pankkien steressitestit olivat hänen mukaansa virhemenettely, koska ne kertoivat liian avoimesti tilanteen osapuolille. Päinvastainen argumentti on mielestäni pätevämpi: oli avattava tuke, joka oli pankkien välisessä rahaliikenteessä. Yksi pahenevan talouskriisin tunnusmerkeistä on se, kun pankit eivät luota toisiinsa. Se, että Holmström tekee stressitesteistä kriisiä pahentaneen elementin, ”kriisin pahenemisen syyn” on jo mahdottomalla pohjalla oleva spekulaatio. Hän syyllistyy tyypillisen amerikkalaismalliseen virheeseen, jossa pitää löytyä jokin yksi konkreettinen syy kokonaiseen tapahtumaketjuun.
Holmström tarkastelee asiaa kapeasta talouden raosta ja unohtaa laajat taloudelliset vaikutussuhteet, kulttuuriset eroavuudet, erilaiset yhteiskunnalliset syyt, poliittisen tahtotilan ristiriitaisuudet ym. kokonaan. Tuntuu siltä, että etsiessään puuta metsästä Holmström lopulta löytää kyllä puun, mutta on itse metsässä täysin eksyksissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti