Vietnamin sota: Nixonin trikit

Vietnamin sotaa käsittelevän TV-dokumentin seitsemäs osa käsitteli ajanjaksoa kesä 1968 – kesä 1969. Tähän väliin sopi muun muassa Yhdysvaltain presidentinvaalit. Vaalit käytiin äärimmäisen tulehtuneessa ilmapiirissä. Sodan vastustajien voima näkyi demokraattien puoluekonventissa, jossa valittiin demokraattien ehdokas (Hubert Humphrey). Ennenkuulumattomat mellakat ravisuttivat kokouksen pitopaikkaa, Chicagon kaupunkia. Dokumentissa todettiin aiheellisesti, että vallitsi ”vallankumouksellinen ilmapiiri”.

Mielenkiintoista on todeta, että Chicagon puoluekokouksen aikaan 56 prosenttia amerikkalaisista piti poliisin menettelyä konventin yhteydessä hyväksyttävänä.

Mellakat levisivät ympäri maailmaa. Kysymys ei enää ollut amerikkalaisten sodasta, vaan kaikkialla maailmassa osoitettiin mieltä sotaa vastaan. Elettiin hullua vuotta 1968.

Rinnan tämän kehityksen kanssa dokumentti kuvasi kutsuntailmoituksen saapumista kotiin nuorelle miehelle. Oli pohdinnan paikka, yrittääkö välttää palvelukseen astuminen vai ”kääntääkö omatunto pois päältä” ja mennä epäsuositun sodan hullunmyllyyn mukaan. Sodan hyytävä todellisuus oli muuttunut kalseaksi kyynisyydeksi. Tappioluvut laskettiin omien ja vihollisen tappioiden suhteina. Muu ei ollut mahdollista, sillä viidakkosota vaatii paljon uhreja, koska sota ei tahdo edetä epäsuotuisissa olosuhteissa. Jokainen voitettu taistelu maksoi omien hirvittävät tappiot.

Saigoniin pakkautui valtava määrä sotaa pakoon lähteneitä ihmisiä. Kaupungista paisui kolme miljoonan asukkaan suurkaupunki. Saigonissa vallinnut keinottelutalous ohitettiin dokumentissa varsin ohuesti, kuten koko sotatalouden kuvaus.

Rikkaat ja etuoikeutetut välttivät palvelun, kuten raivokkaasti päälle vyöryvässä Creedence Cleawater Revivalin rock-kappaleessa ”Fortunate Son” sanotaan: kannatti syntyä hopealusikka suussa!

Pohjois-Vietnamin diktatuurissa lehdet eivät kertoneet tappioista, vain voitoista. Kotirintaman hallinnassa oli siis melkoinen ero Pohjois-Vietnamin ja Yhdysvaltain välillä.

Samaan aikaan ideologiset puhdistukset kylissä jatkuivat. Sissejä etsittiin yhä väkivaltaisemmilla menetelmillä. Dokumentissa on kuvaus maakuoppaan piiloutuneista sisseistä keskellä kylää: kranaatti kuoppaan ja ruumiit ylös! Siviilit elivät kaiken tämän keskellä neuvottomina, millä puolella kannatti kulloinkin olla. Riippui siitä, kuka piti asetta ohimoa vasten!

Pohjois-Vietnamin sodankäynti ei ollut niin mekaanisen tunteetonta toimintaa kuin mikä kuva siitä on annettu. Dokumentti tuo esille, kuinka sota pohjoisestakin nähtynä oli ”pohjaton kuilu”. Myös eliitti pystyi järjestämään jälkipolvensa vaikkapa opiskelemaan ulkomaille palvelukseenastumismääräyksen välttämiseksi.

Amerikkalaiset pyrkivät tukahduttamaan sotilaiden ja materiaalikuljetukset etelään keskittämällä pommitukset Ho Tsi Minhin polkuun. Dokumentissa on erinomainen kuvaus polun toimintaperiaatteista, kuorma-autokuljetuksineen. Polun käyttöä ei pystytty estämään massiivista pommituksista huolimatta. Polun käyttö vaati 20 000 pohjoisvietnamilaisen hengen.

Pariisissa käytiin rauhanneuvotteluja, mutta ne olivat pattitilanteessa. Pohjois-Vietnam vaati pommitusten lopettamista rauhan ehtona.

Aivan presidenttikautensa lopussa Humphreyn painostaessa Johnson lopetti Pohjois-Vietnamin pommitukset. Parivaljakon toimenpide käänsi kannatusprosentit nousuun.

Johnsonin viime kuukausina näytti siltä, että kaikki neuvotteluosapuolet saadaan kokoon Pariisin rauhanneuvotteluissa. Sitten astui peliin Nixon temppuineen. Hän otti yhteyttä Etelä-Vietnamin presidenttiin ja kehotti tätä pidättäytymään neuvotteluista niin kauan, kunnes Nixon presidenttinä tarjoaisi paremmat edut kuin Johnsonin hallinto.

Nixonin pyrkimykset saatiin kuitenkin Valkoisessa talossa selville: Johnson tiesi Nixonin moraalittomasta menettelystä. Kun Nixon sitten soitti Johnsonille vakuuttaen, ettei ollut hidastanut neuvotteluja, Johnson nauhoitti puhelun (joka kuultiin dokumentissa). Nixon siis valehteli ja LBJ tiesi, että Nixon valehteli. Neuvotteluprosessin hidastamisen aikaan tappaminen Vietnamissa jatkui.

Minun ikäluokkani ihmisille, jotka seurasivat politiikkaa tuona ajankohtana jäi Nixonista erittäin epädullinen kuva. On arveluttavaa käyttää Nixonista nimeä Tricky Dicky ikään kuin kysymys olisi ollut vain tempuista. Oli kysymys politiikan alennustilasta, epärehellisyydestä ja moraalittomuudesta. Minuun niin kuin moniin tuon ajan nuoriin vaikutti voimakkaasti Emile de Antonion elokuvat ”Sian vuosi” (In the Year of the Pig, valmistusvuosi 1968) ja varsinkin ”Millhouse – valkoinen komedia” (Millhouse: A White Comedy, valmistusvuosi 1971). Nixonista syntyy erittäin epämiellyttävä kuva kieroiluineen. Ja tämä kuva oli voimassa paljon ennen Watergatea.

Sen jälleen osa politiikan tarkkailijoista on antanut osittaisen synninpäästön Nixonille. Häntä on pidetty reaalipoliitikkona, joka muun muassa – Henry Kissingerin avulla – avasi suhteet Kiinaan. Yhteiskuntapoliittisesti hänet lasketaan nykyisin pikemminkin New Deal -kauden (viimeiseksi) sosiaalipolitiikkaa uudistaneeksi ”keynesiläiseksi” presidentiksi kuin patamustaksi konservatiiviksi, kuten vielä 1970-luvun vaihteessa.

Nixon ei kuitenkaan pääse eroon vainoharhaisen poliitikon imagostaan. Presidenttinä hän jatkoi arveluttavaa linjaansa salakuunnellen toimittajia ja käynnistäen uudelleen Johnsonin lopettamat pommitukset. Kun hän ei uskaltanut pommittaa Vietnamia hän ryhtyi julmiin kostopommituksiin Kambodshaa vastaan laajentaen näin sotaa, josta hän samaan aikaan pyrki eroon.

::::::::::::::::

Nixon sai presidentinvaaleissa 43,4 prosentin kannatuksen Humphreyn 42,7 prosenttia vastaan. Nixonin toimikauden alkaessa vuoden 1969 alussa oli Vietnamissa kaatunut 37 500 amerikkalaista. Sodassa kuoli vielä yli 20 000 amerikkalaista..