Olen käsitellyt näissä blogikirjoituksissa runsaasti demokratian ja asiantuntijuuden käsitteitä. Olen joissakin tapauksissa pannut asiantuntijuuskäsitteen lainausmerkkeihin, koska näen asiantuntijanimikkeen käytössä joissakin tapauksissa paljon enemmän mielipidettä ja sensaation tavoittelua kuin pyrkimystä objektiiviseen tiedontarjoamiseen. Mutta mistä tässä kokonaisuudessa on kysymys?
Professori Tom Nichols on kirjoittanut näistä teemoista teoksen äkkiväärällä nimellä ”Asiantuntemuksen kuolema”. Alaotsakkeessa todetaan: ”Vakiintuneen tiedon vastainen kampanja ja miksi se on tärkeä”. Kirjan on suomentanut Kimmo Pietiläinen. Tartun tässä vain joihinkin Nicholsin esittämiin teemoihin samalla kommentoiden niitä.
Nicholsin tulkinnat liittyvät amerikkalaiseen kulttuuriin ja niiden soveltamisessa Suomeen täytyy noudattaa tiettyä varovaisuutta, mutta asian ydin lienee sama sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.
Yhdysvalloissa oppineisuus on asetettu yksittäisissä tapauksissa kyseenalaiseksi useammin kuin Suomessa, mutta viime aikoina sitä on alettu joissakin tapauksissa pitää huonona asiana sinällään! Koko asiantuntijuus asetetaan periaatetasolla epäilyksen alaiseksi. Voitaneen puhua asiantuntijuuden disruptiosta, murroksesta.
Nichols tuo esille konservatiivipiireissä laajalle levinneen ajattelun, jossa kyseenalaistetaan demokraattinen päätöksenteko. Ihmiset eivät välitä, missä kehikossa heitä hallitaan. Pudottuaan kärryiltä he vieraantuvat yhä enemmän poliittisesta järjestelmästä. Yhteiskunnan prosessit muodostuvat yhä etäisemmiksi. Vastareaktiomaisesti he kääntävät selkänsä koko koulutukselle, yleissivistykselle ja yhteiskunnallisten asioiden tietämykselle. He ”vetäytyvät muihin asioihin”, sanoo Nichols. Viihteen keinoin tapahtuvia eskapismia ruokkivia vaihtoehtoja on lukemattomia. Tämä johtaa kierteenomaiseen kehitykseen, jossa polarisaatio kasvaa ”tietävien” ja ”tietämättömien” välillä.
Suomessa ei ole koskaan ollut tällaista ”hallinnon mädännäisyys” -ajattelua ainakaan laajemmassa mielessä, mutta epäilyä eliitin ajamasta kyykytysmeiningistä on vallalla. Yhdysvaltalaiseen malliin perehtyminen voi olla avain torjua välinpitämättömyyttä jo sen varhaisvaiheissa Suomessa.
On selvää, että asiantuntijuuden kyseenalaistamisessa viimekätinen kärsijä on demokraattinen järjestelmä, jonka uskottavuus joutuu koetukselle.
Nicholsin mukaan joissakin tapauksissa joukko ihmisisiä kieltäytyy oppimasta edes sen vertaa, että hallitsevat omaa elämäänsä. Kuka saa vallan tällaisessa kehikossa? Nichols lainaa Friedrich Hayekia, joka jo vuonna 1960 totesi seuraavaa: ”Nykyään suurin vapauteen kohdistuva vaara syntyy niistä, joita tarvitaan eniten ja joilla on valtaa modernissa hallinnossa, nimittäin tehokkaista, asiantuntevista hallintoelimistä, jotka ovat kiinnostuneita yksinomaan siitä, mitä pitävät yleisenä hyvänä”. Kuulostaa perverssiltä: hyvät ja ahkerat hallintoviranomaiset ovat kaiken pahan alku ja syy! No ehkei sentään, mutta Hayekin ajatus panee ajattelemaan eikö Donald Trumpin ”Washingtonin” vastainen taistelu ole juuri esimerkki pyrkimyksestä päästä eroon meitä hallitsevasta kirotusta tietoeliitistä. Jos tässä ”puhdistuksessa” näkee jotain hyvää, niin vastapainoksi näen ajattelussa (tai ajattelemattomuudessa) hyvin paljon pahaa, koska siinä sorretaan niitä, jotka tarjoavat yhteiskunnalle palveluna asiantuntijuuden.
Myös asiantuntijat reagoivat turhautuneina: he vetäytyvät keskustelemaan keskenään. Miksi ruveta riitelemään tolvanoiden kanssa? Tämä alkaa vaikuttaa polarisaatiolta.
Jotkut ovat alati vihaisia tietoeliitille. Asiantuntija on muodostumassa synonyymiksi sanalle eliitti. Populismiin taipuvassa yhteiskunnassa eliittiä ovat lopulta kaikki, jotka – Nicholsin sanoin – eivät suostu ”paapomaan kansan virheellisiä uskomuksia”.
Väitän, että meillä Suomessa laajat kansalaispiirit ovat omaksuneet suuren tietopääoman ja pystyvät sitä myös oivallisesti hyödyntämään. Jos yrittäisin esimerkinomaisesti löytää vertailupohjaa Suomeen, tulee mieleen kysymys sotilaallisesta liittoutumisesta. Monet ns. asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kansalaisille ei pidä antaa mitään päätäntävaltaa tällaisissa asioissa. Itse edustan toisenlaista kantaa: ihmiset ovat Suomen kaltaisessa demokratiassa kypsiä arvioimaan kokonaistilanteen joskus jopa kapea-alaisia asiantuntijoita paremmin. Asiantuntija voi olla älykäs, mutta kansalla voi olla viisaus. Joka tapauksessa toimitaan yhdistelmässä 1) asiantuntijat, 2) poliitikot, jotka edustavat kansaa ja 3) kansalaiset. Kehittynyt demokratia pyrkii toteuttamaan kompromissin kaikkien edellä mainittujen välillä.
Nichols ottaa esimerkkinä esille Vietnamin sodan, jossa eliitin (nyky)vastustajien mukaan kansalta olisi pitänyt kysyä, miksi sitoudutaan taistelemaan 13 000 kilometrin päähän Yhdysvalloista. Nichols myöntää, että asiantuntijat antoivat vääriä neuvoja poliitikoille Vietnamin sodassa, mutta sanoo suorasukaisesti, että maallikkoihin luottaminen asiassa olisi ollut ”romantisoitua hölynpölyä”.
Vietnamissa käytössä olivat kuitenkin ”parhaat ja fiksuimmat” asiantuntijat Robert McNamara ja Henry Kissinger. He olivat syyllisiä 58 000 amerikkalaisen ja miljoonien vietnamilaisten kuolemaan Nixonin elämäkerran kirjoittajan Evan Thomasin mukaan. Aika suorasukainen johtopäätös sekin!
Sanoisin, että Vietnamin virhe muodostui presidentin (joka edusti poliittista päätöksentekoa), huippuasiantuntijoiden ja kansalaisten välisistä asetelmista. Kansalaisten enemmistö kannatti sotaa suurin piirtein sen puoliväliin saakka ja kääntyi sitten sitä vastaan. Presidentti ei voinut muuttaa mielipidettään lennosta, jos halusi välttää poliittisen tuhon. Voidaan myös sanoa, että asiantuntijat ja heitä uskonut poliittinen johto harhauttivat kansalaisia siinä, että sodan kulusta annettiin toistuvasti liian optimisteinen kuva. Syyllisyys jakautuu.
::::::::::::::::::::::
Mikä on asiantuntijan rooli ja rajoitteet? Nichols määrittää neljä kohtaa:
1) Asiantuntija tuottaa tietoa päätöksenteon pohjaksi, mutta ei voi päättää, mikä on poliittisesti vietävissä eteenpäin.
2) Asiantuntija ei voi säädellä, miten johtajat toteuttavat saamiaan neuvoja.
3) Yksikään asiantuntija ei johda koko ketjua suunnittelusta päätöksentekoon.
4) Asiantuntijat eivät voi päättää, mitä osia heidän ehdotuksistaan poliitikot toteuttavat.
Pahinta on, jos asiantuntija antaa neuvoja, joita poliitikko haluaa kuulla.
::::::::::::::::::
Netti antaa mahdollisuuden miltei kaikille osallistua tietorikkaaseen keskusteluun, joka on voittopuolisesti hyvä asia. Varaumia on kuitenkin jätettävä. Eräs tuttavani kertoo vitsinä olevansa valelääkäri. Hän todellakin tietää terveydestä asioita, jotka herättävät huomiota. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, että joku tekeytyy asiantuntijaksi - eikä suinkaan pilailumielessä. Some on täynnä ”asiantuntijoita”, jotka tyrkyttävät melko hataria kannanottoja ihmisten pureskeltaviksi.
Valitettavasti tähän kaikkeen liittyy myös ”tasapuolisuussyndrooma”: kaikki tieto pyritään luokittelemaan samanarvoiseksi, jotta oltaisiin tasapuolisia eri näkökulmille.
Netti on tuottanut monille pettymyksen. Sen sijaan, että se olisi nostanut keskustelun tasoa, se on madaltanut sitä. Yleissivistyksen taso on pikemminkin pudonnut tai vaarassa pudota riippumatta siitä, miten paljon itsensä ilmaisuväyliä ihmisellä on.
Nicholsin kirjassa on paljon hyvää ja oivaltavaa tekstiä, mutta sitä varjostaa tekijän ylemmyydentuntoinen suhtautuminen kansaan tai suorastaan kansalaisten aliarviointi. Todisteena hän mainitsee lukuisia esimerkkejä, joissa ihmiset hyväuskoisuudessaan menevät vipuun. Asiantuntijoihin hän suhtautuu kunnioittavasti, myöntää erehtyväisyyden, mutta pitää heidän asemaansa kiveenhakattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti