Sotilaallisen liittoutumisen poliittiset ulottuvuudet

Helsingin Sanomat päätti jo yli 10 vuotta sitten luopua sitoutumattomuudesta Nato-keskustelussa. Koko tämän ajan se on propagoinut Naton puolesta. Siksi olikin yllättävää, että Kari Huhta HS:n merkintöjä palstalla (”Kiukutteleva sotilasliitto”) 16.2.2018 tunnusti Naton läpeensä poliittisen luonteen.

Ei Hesari tietenkään kantaansa ole muuttanut, tulipahan vain Huhdan välityksellä tunnustaneeksi tosiasian, joka on voimassa: Nato on kinastelun pesä. Ulospäin kyllä pidetään yllä ihannekuvaa kaikkineen, mutta todellisuudessa yksimielisyys on haavetta vain. HS:n artikkelissa kiinnitettään huomiota muun muassa Naton uuden päämajarakennuksen viivästyneeseen käyttöönottoon. Seitsemän vuoden jälkeen rakennus ollaan ottamassa vihdoin käyttöön. Tämä on tietenkin vain yksi konkreettinen kysymys, joka on oire jostakin.

Mutta on muutakin.

Huhta toteaa aivan oikein, että päättämässä on 29 keskenään erilaista jäsenvaltiota, joista jokaisella on omat intressinsä. Ajatellaan vaikka Turkkia, Italiaa tai Itä-Euroopan maita. On sanottu, että Suomi kuuluu länteen vasta Natossa. Jäsenistön eripura luo kuitenkin kokonaan toista kuvaa sotilasyhteisöstä.

Kiistaa on sekä vanhojen jäsenmaiden kesken että uusien ja vanhojen välillä. Oma lukunsa on Yhdysvallat, jossa presidentin kannanotot ailahtelevat ja joka luo itsestään epävakaan kuvan.

Eripuraa on myös operaatioiden osalta, joista Huhta mainitsee esimerkkinä koulutusoperaation Irakissa. Sillä välin ”Suomella on ollut jo pian kaksi vuotta sotilaskouluttajia Pohjois-Irakissa, mutta se ei olekaan Naton operaatio”.

Onko jäsenvaltioiden siis luotettava siihen, että kriisin hetkellä voimat kootaan yhteen ja ryhdytään yhteisin ponnisteluin torjumaan vihollista. Epäilen, että näin ei tapahdu. Erimielisyyksien laatu ja määrä voivat toki vaihdella aikojen saatossa – välillä menee paremmin, välillä huonommin. Pelkästään Puola ja Unkari ovat jo riski yhteistyölle. Ne eivät kuulu läntiseen ”liberaali-demokraattiseen perheeseen”. Ne pyrkivät ottamaan kaiken hyödyn läntisistä yhteisöistä, mutta eivät toimi uskottavasti tukeakseen yhteisöjen tavoitteita.

Turkista ei tiedetä, kenen liittolainen se oikeastaan on. Kuuluuko se läntiseen puolustusliitoon (muodollisesti toki kuuluu) vai Venäjän etupiiriin? Se valitsee yhteistyökumppaninsa tilanteen mukaan ja tilanne on monimutkainen. Naton erimielisyydet koskevat elintärkeiksi koettuja kohteita, mm. Ukrainaa ja terrorismin torjuntaa.

Olen monesti kiinnittänyt huomiota viidennen artiklan sisältöön. Mitä se oikeastaan takaa?

Puutun asiaan, koska viides artikla nähdään usein hyvin kategorisena avustamispykälänä. Olen jopa pannut merkille, kuinka koko Nato-kysymys kulminoituu tähän pykälään ilman, että eritellään tosiasiallisia keskinäisen avun vaikutuksia. Annetaan kuva, että viides artikla hoitaa pulmat ja oma ahdistava painolasti siirtyy ainakin osittain joidenkin muiden harteille. Asia lienee juuri päinvastoin: viidennen pykälän soveltamisesta ne haasteet vasta alkavatkin. Nato-maat eivät muodosta yhtenäistä blokkia, vaan laajenemisen myötä mukaan on tullut hyvin monenkirjavaa joukkoa vähän niin kuin EU:ssakin on käynyt. Kuinka jäsenmaat voivat oikeasti luottaa solidaarisuuteen ja konkreettiseen sotilaalliseen apuun?

Monet ovat kiittäneet 29.4.2016 julkaistua Nato-selvitystä perinpohjaisuudesta. Kiinnitän seuraavassa huomion siihen, miten selvittäjät (Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) suhtautuivat Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan. Siitä avautuu joitakin mielenkiintoisia näkymiä tekijöiden ajatusmaailmaan.

Nato-selvittäjät kiittelevät viidettä artiklaa sen yksiselitteisestä lähestymistavasta: ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta”. Sitten tulee mielestäni erittäin tärkeä lause. Selvityksessä nimittäin todetaan, että ”sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun tarjoaminen on”. Siihen loppuu yksiselitteisyys. Selvityksen tekijät jättävät aiheen erittelyn tähän, vaikka se mielestäni olisi ansainnut paljon tarkemman analyysin.

Mitä viidennessä artiklassa sanotaan (sanamuoto: Suomen erityisedustusto Natossa)?

”Pohjois-Atlantin sopimus sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista `tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla´. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden”.

Huhta toteaa Naton olevan – paisti sotilasliitto – niin myös ennen kaikkea poliittinen järjestö, jonka keskeisiin päätöksiin tarvitaan jäsenmaiden yksimielisyys. Tähän on helppo yhtyä. Sisäpolitiikka ohjaa ulko- ja sotilaspoliittista keskustelua halusimmepa tai emme.

Suomen menestyminen tulevaisuudessa perustuu sopeutumiseen vaihtoehtoisiin olosuhteisiin. Näin se on nähtävä. Kysymys on taitolajista ja vähäsen myöskin hyvästä onnesta. Menestyminen ei voi perustua jähmeisiin ja kaavamaisiin skenaarioihin, joita meille mielellään tyrkytetään. Suomen puolustuksen kivijalka on kuitenkin oma puolustus. Sen varaan rakentuvat diplomaattiset pyrinnöt ja suhteiden rakentaminen. Kokemus, tilannetaju ja vaihtoehtoiset arviot tulevasta kehityksestä muodostavat toiminnan perusteet.