”Kaikki suvaitsemattomat pitäisi ampua”

Timo Vihavainen on konservatismin Grand Old Man Suomessa tai sitten vain paatunut konservatiivi katsantokannasta riippuen. Myönnän, että minulla on vaikeuksia sulattaa hänen arkkikonservatiivisia näkemyksiään. Silti arvostan hänen valtavaa tietomääräänsä ja kykenevyyttä johtaa asioita toisistaan. Kuten monet älyköt hän tarjoaa aineksia hyvään keskusteluun, joten jyrkkiä tuomioita on turha ruveta jakelemaan.

Tuoreessa blogikirjoituksessaan ”Kieltämisen kieltäminen” (8.2.2018) hän puuttuu vanhaan mieliaiheeseensa eli liberaalien (suvaitsevaisten) suvaitsemattomuuteen. Tavan mukaan hän lyö ajatuksissaan yli luoden liberaalien ”jyrkästä” asenteesta allegorian neuvostokommunismiin.

Hieman hämmentyneenä panin merkille seuraavanlaisen mielipiteen:

”Ikävä sanoa, mutta tilanne näyttää olevan nopeasti kehittymässä siihen suuntaan, että paluu vaikkapa Neuvostoliiton sensuurioloihin olisi jo parannus sananvapauden kannalta. Kuinkas monta henkilöä (poliisia!) meillä jo valvookaan sanankäyttöä…”. Siis ”meillä”! Liioittelullakin on rajansa!

Keskeinen argumentti on, että kaikkein vapaamielisimmiksi ilmoittautuvat ovat kaikkein suvaitsemattomimpia. Tulee mieleen vanha Arvo Salon murjaisu ”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”. Em. blogikirjoituksessaan Vihavainen toteaa, että ”pikkuhiljaa ja huomaamatta olemme siirtyneet tilanteeseen, jossa kieltoja vaaditaan kaikkialla ja erityisen innokkaita niiden vaatijoita ovat liberaalien nimikkeellä esiintyvät…”

Ja edelleen:

”Olisi kai humoristista vaatia tuon kaikkialle leviävän kieltämisen kieltämistä. Sen sijaan voidaan noudattaa Solženitsynin eettistä ohjetta: älä elä valheessa! Älä anna sensuurin vaikuttaa siihen, mitä sinä sanot ja ajattelet!”

Eli liberaalien kieltopolitiikkaa ei Vihavaisen mielestä kannata yrittää kumota, vaan enemmänkin pitää seisoa oman rehellisen agendan takana.

Pitäisikö sanoa, että vakka on kantensa löytänyt, kun vertaa Vihavaista ja Solženitsynia. En ole oikein koskaan ymmärtänyt Solženitsynin logiikkaa. Hänen kiistaton urotyönsä oli vankileirien saariston ”paljastaminen”, mutta hänen mielipiteensä kirjailijan uran ulkopuolella ovat vähintään omintakeisia. Hän ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa, mukaan lukien hänen kannattajansa! Hän ei ollut mikään vapauden lähettiläs, vaikka niin olisi voinut odottaa kirjailijanuran perusteella. Hän oli kiihkokansallinen Putinin ihailija, joka toi mieleen 1800-luvun slavofilian. Solženitsyn muodosti päänsä sisälle kangistuneita kaavoja, joiden mukaan maailman piti järjestyä. Muistan, kuinka hän ennusti, että Neuvostoliitto miehittää Suomen, kun Kekkonen kuolee. Hän projisoi kaavamaisesti oman kovan kohtalonsa kaikkeen ympärillä tapahtuvaan.

En tiedä tarkalleen kuinka pitkälle Vihavainen hyväksyy suuren mestarin ajatuksenjuoksun.

Vihavainen rinnastaa osan ultraliberaaleista kaiken selittäjistä Alan Sokalin tarjoamaan kuuluisaan esimerkkiin huuhaa-tieteestä. Sokal tarjosi vuonna 1996 täysin kvasitieteellistä tekstiä ”Social Text” -nimiseen julkaisuun ikään kuin vakavana kannanottona. Juttu meni täydestä. Tarkoituksena oli nolata lehti ja se ”tieteellinen” ajatusmaailma, joka lehden kirjoituksiin sisältyi ja joka näkyi erityisesti ranskalaisilla nykyfilosofeilla. Juttu oli täyttä puppua ja Sokal itse paljasti juonensa. Tarkoitus oli osoittaa, mihin joudutaan, kun humanistisiin aiheisiin sovelletaan mitään ymmärtämättä luonnontieteellistä käsitteistöä.

Sokalin tarkoituksena oli taistella erityisesti postmodernia käsitteistöä vastaan. Postmodernissa yhteisesti sovitut merkitykset muuttuvat (vulgäärin esimerkin mukaisesti ruma voikin olla kaunista ja suuret kertomukset pirstoutuvat vaikeasti hahmotettaviksi totuuksiksi). Ilkkujien mielestä postmodernissa oli kysymys aiemmin selvänä pidetyn hämärtämisestä.

Vihavainen viittaa feminismin ylistäjiin esimerkkinä sokalilaisesta postmodernista älyllisestä sekoilusta. Vihavainen mainitsee feminismin tyyppisten suuntausten yhteisnimenä käytettävän käsitettä ”kulttuurimarxismi”. Kulttuurimarxilaisuudella on historialliset juurensa, joka tekee siitä vaikeasti käsiteltävän käsitteen. Vihavainen ottaakin kulttuurimarxilaisuudesta irralleen lopulta vain ehdottomana pidetyn maailmanselityksen: marxilaisittain kysymys ei ollut vain maailman selittämisestä vaan maailman muuttamisesta.

Vihavainen taipuu samaan ehdottomuuteen kuin mistä hän syyttää feministejä. Liberalismi voi tarkoittaa myös sitä, että voi suhtautua väljemmin sukupuolten tasa-arvokysymyksiin tai maahanmuutosta kumpuaviin vastakkainasetteluihin. Ehdottomuus pilaa monen hyvän keskustelun. Hyvässä saattaa olla jotain pahaa, mutta pahassakin jotain hyvää.

”Ehdottomia suvaitsevaisuudessaan” on kuitenkin suhteellisen vähän ehkäpä lopulta suurin piirtein saman verran kuin taistolaisia aikanaan. Itse asiassa nämä kaksi taidetaan sulloa Vihavaisen logiikassa samaan kategorian, vain sukupolviero (60-lukulaiset!) on todettavissa.

Vihavainen: ”Feminismillä on valmis vastaus siihen, miten asioiden pitäisi olla. Neuvotteluja ei kaivata”. Ettei vain Vihavainen pistäisi nyt sanoja vastustajiensa suuhun. Hän projisoi feministit marxilaiseen ehdottomuuteen: sovittelulle ja kompromisseille ei ole sijaa.

Konservatiivit (?) sysätään syrjään ja Vihavaisen sanoin ”tilalle pyrkivät innokkaasti uudet voimat, joiden moraalista ja intellektuaalista tasoa ei voi pitää edeltäjäänsä korkeampina. Joka tapauksessa myös niiden takana on nyt eräänlaista poliittista voimaa, lauman tiivistynyttä tyhmyyttä, joka demokratiassa kääntyy vallaksi”.

Hän moittii uutta ”ehdotonta” opiskelija-aktivismia siitä, että se estää ”edelläkävijämaissa” luennoitsijaa esittämästä ”ns. poliittisesti epäkorrekteja näkemyksiä”.

En kiellä, etteikö tällaistakin ilmenisi: kaikkina aikoina on ollut ehdottoman oikeassa olemisen filosofeja, mutta eikö toisaalta Berkeleyn yliopiston (jota Vihavainen tarkoittanee yhtenä edelläkävijänä) pyrkimykset estää natsisympatioista tunnettujen henkilöiden esiintyminen yliopiston tiloissa ole perusteltavissa. Ainakin natsitunkeutujien suuren esikuvan mukaiset mielipiteet ovat puistattavia.

Olen paljon huolestuneempi ideologisessa oikeistossa esiintyvistä sananvapauden rajoittamispyrkimyksistä Puolassa, Unkarissa ja nyttemmin Tsekissä… ja missä kohtaa ollaan tulossa Itävallassa? Se, kuinka pitkällä Venäjä on Neuvostoliiton tiellä, on sitten oma erillinen casensa.

Näyttää siltä, että Vihavainen pelkää feministien ottavan vallan demokraattisen järjestelmän sisällä. Sama pelko on muuten toisellakin puolella: epäillään, että oikeisto murtaa demokratian puolustajien vastarinnan ja tunkeutuu syvälle kansanvaltaiseen päätöksentekoon.