The Post – vallan vahtikoira

Kävin katsomassa Steven Spielbergin elokuvan ”The Post”. Pääosissa olivat Meryl Streep ja Tom Hanks kelpo suorituksin.

Elokuva kuvaa tapahtumia ennen Watergate-skandaalia (itse asiassa elokuva päättyy konkreettisesti Watergate-murtoon). Kuumeisen uutisskuupin metsästyksen keskiössä ovat ns. ”Pentagonin paperit”, jotka raportoivat yhteenvedonomaisesti Vietnamin sodan historiaa ja päätöksentekoa nimenomaan sen salaisimmilta osilta.

Oleellista on, mitä haluttiin kertoa kansalaisille tai pikemminkin, mitä haluttiin jättää kertomatta traumaattisesta Vietnamin sodasta.

Ratkaisevan tärkeä henkilö Pentagonin papereiden julkituloon on tohtori Daniel Ellsbergillä. Hänen roolinsa on ilmeisen tietoisesti jätetty pääosien esittäjien varjoon, vaikka toki Ellsbergin paljastukset tuodaan asianmukaisesti esille.

Ellsberg palveli sekä ammattisotilaana että puolustusministeriön virkamiehenä unohtamatta tutkimustyötä RANDissa. Hänellä oli esittelijänä ja suunnitelmien laatijana mahdollisuus päästä käsiksi salaisimpiin papereihin. Mikä motivoi Ellsbergiä paljastamaan tietonsa? Ehkä ilmeisimpänä syynä oli salailun aiheuttama myötähäpeä ja tosiasioiden peittelyn osoittaminen Yhdysvaltoja vahingoittavaksi teoksi.

Papereista kävi ilmi, että Yhdysvaltain presidentit yksi toisensa jälkeen peittelivät tietoja Yhdysvaltain heikosti menneistä sotatoimista. Avainhenkilönä salailussa oli puolustusministeri Robert McNamara, josta elokuvassa jää melko kalpea kuva.

Amerikkalaisten suuttumus kymmenien tuhansien amerikkalaisten kaatuneiden kohtalosta vaikutti kansalaisiin sitä enemmän, mitä pidemmälle sota eteni.

Itse elokuvan lähtötilanne on salaisen aineiston luovuttaminen New York Timesille ja vain Timesille. Washington Post jäi paljastuksista osattomaksi. Tilanne muuttui, kun tuomioistuin kielsi Timesiä julkaisemasta aineistoa. Tästä käynnistyy Washington Postin salaisten papereiden metsästys. Saamme seurata tuon ajan ”paperisotaa”, kopiomyllyjä, lankapuhelimien käyttöä, kirjasimien ladontaa latomakoneeseen…… Lehdistö eli tuhon aikaan tähtihetkiään. ”The Post” onkin loistava ajankuvaus autenttisine ympäristöineen. Lehtityö oli todellista käsityötä, vaikka painokoneetkoneet jyskyttivät.

Elokuva on kuvaus lähdesuojataistelusta ja lehtimiesten henkilökohtaisesta rohkeudesta valtaa pitävien paineessa. Washington Postin kustantajan Katharine Grahamin (Meryl Streep) kamppailu itsensä kanssa oltuaan aiemmin silmäätekevien hyvä ystävä kuvataan uskottavasti samoin kuin irtautuminen tästä ystävyydestä.

Grahamin taistelu naisena miesten keskellä ja tilan hakeminen päätöksenteolle on osuvasti kuvattu. Tutkiva journalismi eli tuolloin loistonpäiviään. Joukkuepeli toimi, joskin ristiriidat lehden eri portaiden välillä pörssiin listautumisen ja julkistamistaistelun yhteydessä olivat repiviä. Graham jäi kamppailun puristuksiin.

Ben Bradlee (Tom Hanks) päätoimittajana on lehdistön vapauden esitaistelijana uskottava. Bradlee käy kahden rintaman sotaa toisaalta salailijoita vastaan ja toisaalta (aluksi) kustantajaa vastaan, jonka henki ja elämä olivat hyvät suhteet liittovaltion johtoon.

Itse asiassa elokuvassa annetaan ymmärtää, että median on valittava puolensa eli joko ryhdyttävä valtaapitävien sylikoiraksi tai sitten taisteltava päätöksentekijöistä riippumattoman aseman puolesta senkin uhalla, että ajaudutaan välirikkoon. Washington Post taisteli suhteiden menettämisen uhalla ja onnistui niin hyvin, että sai varmaankin – jälkikäteen arvioiden - taisteltua lehdistölle liikkumavapauden. Seurauksena oli pressin ja päättäjien keskinäisriippuvuus, josta kummankaan ei kannattanut irtautua – huonoine ja hyvine puolineen.

Elokuvan jännitys tihenee loppua kohden, kun The Post taistelee itselleen Pentagonin paperit (siis PAPERIT) ja onnistuu oikeudenkäynnin uhan ollessa päällä julkaisemaan salaiset tiedot. Samalla aineisto avautuu myös muiden lehtien käyttöön. Tapahtuma kuvataan selkävoittona lehdistölle presidentistä. Etäännytetysti kuvattu Richard Nixon jää voimattomana puhkumaan porttikieltoa Washington Postille Valkoiseen taloon.

Elokuva on myös kuvaus paperilehden suurista vuosikymmenistä ennen nyttemmin nähtävissä olevaa pikku hiljaa tapahtuvaa hiipumista ja vallan luovuttamista sähköiselle medialle.

Viimeiset minuutit elokuvasta ovat kuvausta siitä, mihin Richard Nixonin vainoharhaisuus johti: Nixonin toimeksiannosta presidentin yksityiset avustajat, ”putkimiehet” murtautuivat demokraattisen puolueen vaalitoimistoon etsiäkseen todisteita Nixonista tehdyistä vuodoista, josta he jäivät kiinni. Loppu on sitten tuttua historiaa: viraltapanon uhatessa presidentti erosi.

Sananvapauden ja lähdesuojan puolesta taistelu on ehkä elokuvan arvokkainta antia. Aukko, josta mentiin läpi ei ollut suuren suuri. Sen reunoina olivat tuomituksi joutuminen oikeudessa tai kaikkien aikojen uutisskuupin menettäminen.

Toisena elokuvan fokuksena voidaan pitää vallan vahtikoirana toimimista ja/tai hallitukselle kuuliaiseksi neljänneksi valtiomahdiksi alistumista.

Elokuvassa on vain yksi toimintaelokuvatyyppinen kohtaus, kun näytetään, mitä on viidakkosota Vietnamissa, mutta muutoin elokuva kuvaa taistelua ”papereista”. Jännite säilyy loppuun saakka taitavan ohjaajan käsittelyssä.

The Post on muunnelma amerikkalaisesta sankaritarinasta. Elokuvan toisen päähenkilön (Meryl Streep) muuntuminen herrojen puudelista oman arvonsa tuntevaksi kustantajaksi on kuvattu johdonmukaisesti.

Yhteys tähän päivään? Juuri nyt ”The Post” toimii eräänlaisena ”vanhanaikaisena”, mutta täysin ajankohtaisena "vastasuunnannäyttäjänä" siinä pelissä, jossa taistellaan faktoista, sananvapaudesta, muunnellusta totuudesta ja valeuutisista. ”The Post” muistuttaa meitä siitä, että uutisointi pitäisi palauttaa sille alun perin kuuluneeseen arvoon ja asemaan.