Vietnamin sodasta kertovan dokumentin (Yle Teema) neljäs osa käsitteli ajanjaksoa tammikuu 1966- kesäkuu 1967. Yhä enemmän näytti siltä, että kenelläkään ei ollut selkeää kuvaa, mitä sodassa tulee tapahtumaan. Pohjoisesta virtasi yhä lukuisammin sotilaita etelään ja samaan aikaan etelässä sissien värväys tuotti tulosta.
USA:n ne harvat liittolaiset, jotka lähettivät joukko-osastoja Vietnamiin tulivat Kaakkois-Aasiasta (plus Australia ja Uusi Seelanti). Eurooppalaiset liittolaiset vieroksuivat sotaa eivätkä suostuneet lähettämään miehiä. Sota oli amerikkalaisten sota.
Sodalla oli laajahko gallup-suosio vielä vuosina 1966-67, mutta samalla alettiin nähdä, että sodan odotusten ja toisaalta menestyksen välillä oli huutava ristiriita. Oli suunnattomia vaikeuksia sopeutua vieraisiin olosuhteisiin. Syytöksiä kohdistettiin väärään tapaan käydä sotaa, ylimieliseen tapaan suhtautua viholliseen ja liialliseen luottamukseen nojata pelkästään massaan ja tuhovoimaan. Vietnamin viidakoissa ylivoimatekijät eivät päässeet esille.
Sota eli koko ajan: amerikkalaiset yrittivät houkutella pohjoisvietnamilaisia tulitaukoon lopettamalla pommitukset vuodenvaihteeksi 1966-67. Tuloksetta. Tuolloin pohjoisvietnamilaisilla ja sisseillä oli halussaan ¾ maan pinta-alasta.
Dokumentissa kuvataan hyvin amerikkalaisten sotilaiden tunnelmia: sotaan lähdettiin edellisten, voitettujen sotien huumassa. Monen naiivi odotus kääntyi pettymykseksi, kun havaittiin että sodankäynti oli loputonta, sekavaa, vellovaa edestakaista liikettä ilman selkeää näkymää eteenpäin.
Toki kehitettiin uusia sodankäyntimenetelmiä, kuten ”etsi ja tuhoa”, jolla pyrittiin paljastamaan vihollisen sijainti ja iskemään täsmähyökkäyksellä tykistön tulivalmistelun ja lentoaseen avulla. Vuonna 1966 tehtiin 17 suurta etsi ja tuhoa -operaatiota. Lukemattomia kertoja kävi niin, että sissit odottivat viidakon kätköissä ja ottivat aloitteen käsiinsä. Tappiot kasvoivat. Niin kasvoivat myös inhimilliset kärsimykset: kolme miljoonaa siviiliä menetti kotinsa.
McNamaran sodankäynnin tehokkuusmittarit supistuivat lopulta ruumiiden laskemiseen. Lähes aina vihollisen tappiot olivat suuremmat – ainakin laskelmissa – kuin omat, mutta sota ei ollut yhtään lähempänä loppua. Dokumentin tässä osassa oli osuva välähdys kesäkuussa 1967 käydystä taistelusta, joka osoittautui katastrofaaliseksi väijytykseksi amerikkalaisten tappioiden noustessa kymmeniin sotilaisiin ja vastaavasti sissien kärsiessä vain pieniä menetyksiä. Kenraali Westmorelandille annettiin välittömästi taistelun jälkeen valheellista tietoa tappioista. Kun tappiolukuja yritettiin korjata oikeiksi, ilmoitti kenraali, että ”meni jo”. Tällaisilla menettelyillä oli demoralisoiva vaikutus sotilaisiin.
Amerikkalaiset yrittivät ehkäistä solutusta pommittamalla yhä tehostetummin Ho Tsi Minhin polkua, kuten myös öljyvarastoja. Pohjois-Vietnam vastasi tuomalla lisää öljyä Kiinasta ja upottamalla säiliöt maan alle. Pohjoisessa osoitettiin äärimmäistä sitkeyttä rakentamalla tuhotut kaupungit uudelleen.
:::::::::::::::
Yhdysvalloissa mielenosoitukset yltyivät 1966-67 (jopa 100 000 osanottajaa), kun värväykset koskivat yhä enemmän muitakin kuin vähemmistöjä ja köyhiä. Keskiluokan vastarintaan Johnsonkaan ei voinut suhtautua yliolkaisesti. Kun värväykset laajenivat valkoisiin opiskelijoihin laajamittaisesti koki moni omakohtaisesti sodan pelot. Näytti siltä, että ainoa keino, jota käytettiin sodan voittamiseksi oli joukkojen lisääminen, vaikka samaan aikaan vaikutukset havaittiin heikoiksi.
Muhammad Ali nousi sodan vastarinnan symboliksi ja Martin Luther King kääntyi sotaa vastaan keväällä 1967 oltuaan sitä ennen pidättyvä arvostelussaan, koska Johnsonin suuret teot kansalaisoikeuksien puolesta olivat kiistattomat. Stop the Bombing -kylttien taakse ryhmittyi yhä enemmän tunnettuja amerikkalaisia Kingin esimerkin myötä.
Kuitenkin enemmistö amerikkalaisista pysyi edelleen sodan tavoitteiden kannattajina.
Myös Etelä-Vietnamin hallinnon sisäinen järjestys järkkyi. Välillä näytti siltä, että käytiin kahta sotaa, toista pohjoista ja sissejä vastaan ja toista Etelä-Vietnamin valtaapitävien kesken.
LBJ yritti tuhoon tuomittua kompromissia, jossa ilma-aseen iskuja lisättiin , mutta maajoukkoja ei lähetetty Vietnamien välisen rajan yli. Johnsonin kuuluisat puhelinnauhoitukset kertovat neuvottomuudesta: tavoitteeksi oli asetettu pohjoisen taistelumoraalin romahduttaminen, mutta tulokset jäivät heikoiksi. Samaan aikaan usko sodan pikaiseen loppumiseen hiipui. Vuoden 1967 aikana amerikkalaisten joukkojen määrä nousi yli 500 000 mieheen.
Epäilyt sodan lopputuloksesta kalvoivat erityisesti Robert McNamaran mieltä: hänen itsevarmuutensa kääntyi epävarmuudeksi. McNamara kehotti Johnsonia rajoittamaan joukkojen lähettämistä ja pommitusten määrää. Sodan kasvava vastustus alkoi tehdä tehtäväänsä.
Dokumentissa esitetty välähdys Pohjois-Vietnamin pudottamien hävittäjien lentäjien ankeasta kohtalosta ei parantanut ilmapiiriä. Ensimmäinen vangittu lentäjän vankeus kesti lopulta 8,5 vuotta: laiha lohtu oli että hakattu lentäjä pääsi toteamaan: ”ei annettu kuolla”.
Dokumentissa on vaikuttava kuvaus amerikkalaisen perheen sotaan lähteneen pojan innokkuuden vaihtumisesta turhautumiseksi. Huolestuneen äidin murhemieli realisoitui pojan menetyksenä. Vastaavia esimerkkejä tuotiin esille myös pohjoisen osalta.
Sodan demoralisoiva vaikutus näkyi yhä selvemmin. Raakuudet lisääntyivät molemmin puolin. Paikoin kaatuneilta revittiin korvat ja silmät irti. Uudet värvätyt näkivät sodan säälimättömyyden omin silmin. Näin käynee väistämättä pitkittyvissä sodissa. Neljännen jakson päättyessä lähestyttiin sodan taitekohtaa, josta on nyt kulunut miltei täsmälleen 50 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti