Urheilu-Suomi: urheilun ja median ammattilaiset

Musiikkitoimittaja Pekka Laineen 10-osainen dokumenttisarja ”Urheilu-Suomi” jakautuu blogiarviossani osiin. Tämä kolmas kirjoitukseni sisältää osien seitsemän ja kahdeksan arvion.

Seitsemännessä osassa teemana on ”Joukkuelajien ammattilaiset ulkomailla”. Teeman lähtökohta on, että jos suomalaisilla on ollut ajoittain vaikeaa sopeutua ulkomailla joukkueisiinsa, niin samaa voidaan sanoa esimerkiksi kanadalaisten asenteesta suomalaisia kohtaan. NHL:n lisäksi Kanadassa ja USA:ssa pelattiin kilpailevassa WHA-liigassa 1972-79, jossa oli mukana suomalaisia, heistä tunnetuimpana Veli-Pekka Ketola. Vastaanotto oli karua kertovat maahan etabloituneet kiekkoilijat. Muualta tulleiden katsottiin syövän kanadalaisten leipää. Annettiin kuulua ja näkyä, jos pelaaja oli Euroopasta ja Suomesta. Suhtautuminen oli jopa vihamielistä. Suomalaisille kysymys oli kulttuurisokista. Myös tuomarit vieroksuivat ulkomaalaisia.

Alpo Suhonen kertoo valmennuksen haasteista suuren veden takana, joissa suomalaista valmentajaa nimiteltiin vaikkapa ”lappalaiseksi”.

Kanadalainen ammattijääkiekkoilija Carl Brewer oli merkittävä kansainvälisten yhteyksien avaaja – Suomessa! Brewer toimi 1960-luvun lopulla eräänlaisena isähahmona totuttautumisessa kansainvälisyyteen, vaikka olikin niin varhain Suomessa ja HIFK:ssa, ettei siirtymiä ammattilaiskaukaloihin tapahtunut vielä tuolloin.

Brewer yritti houkutella Lasse Oksasen ison veden taakse, mutta Oksaselle olivat urheilulliset ja taloudelliset siteet Suomeen ehtineet kehittyä liian pitkälle.

Jalkapallon osalta keskeisiä haastateltavia olivat valmentajista Martti Kuusela ja Antti Muurinen. Pelaajien käsittely alkaa oikeutetusti Aulis Rytkösestä, Kuopion lahjasta eurooppalaiselle ja varsinkin ranskalaiselle jalkapallolle. Rytkönen ei ollut mikään ummikko totuttelija ulkomailla, vaan oikeasti taitava pelaaja, joka nautti Toulousessa suurta arvonantoa. Rytkönen oli muurinmurtaja ja samasta aukosta meni sittemmin Juhani Peltonen Hampuriin. Muistan, että pikku poikana Peltonen oli suosikkini jo ollessaan Valkeakosken Hakassa. Seurasin tarkasti hänen otteitaan Saksanmaalla.

Atik Ismailille annetaan merkittävä rooli jalkapallon kansainvälistymisen kommentoijana. Arto Tolsa oli Rytkösen ja Peltosen ohella – esi-Litmas-kaudella – huippupuolustaja Belgiassa. Ismailin mukaan rankingissa jatkuvasti top 3:ssa.

Jari Litmanen, vuosi 1992 ja Amsterdamin Ajax ovat avainsanoja, jotka kirjoitetaan tulikirjaimin suomalaisten kansainvälisten menestyjien kunniatauluun.

Litmasen ohella suomalaisista jalkapalloilijoista kansainvälistymisen vakiintumisvaiheeseen kuuluivat mm. Hannu Tihinen, Mikael Forssell, Aki Riihilahti.

Ohjelmassa kiinnitetään huomiota kansainvälisten menestyjien ”tyyppikysymykseen”. Näitä ominaisuuksia on esimerkiksi koripalloilijoista Petteri Koposella ja Lauri Markkasella. Molemmat ovat huipputaitavia ja samalla levollisen oloisia, tyyniä pelaajia. Lauri Markkasesta voi tulla – jos terveenä pysyy – kaikkien aikojen suomalainen joukkuepelaaja, lahjoja riittää ja henkinen kantti vaikuttaa pitävältä. Hänelle on ollut apua siitä, että Hannu Möttölä on todistanut, että suomalainenkin voi olla huippukoripalloilija – ja vieläpä Yhdysvalloissa. Möttölä kiinnittää huomiota NBA-tason urheilun raadollisuuteen. Joukkueessakin olet yksilö, joka esimerkiksi Möttölälle oli sopeutumishaaste: Suomessa hänellä oli erilainen joukkuepelaajan traditio taustalla. Yhdysvalloissa huippukoripalloilija on elävä, markkinoitava tuote, jolla pitää olla bisnesvainu.

Markkanen on harvoja tällä hetkellä pelaavia aktiiveja, joka voi nousta Jari Litmasen, Jari Kurrin ja Teemu Selänteen tasolle. Pelaajan arvon rankkauksessa Markkasen valtti on lajin suosio maailmanlaajuisesti.

Ohjelmassa kiinnitettiin aivan oikein huomiota siihen, että ulkomailla pelaavat joukkueurheilijat ovat osa kaikenkattavaa suomalaista kansainvälistymistä. Ihonväri ja vieraat kulttuurit sekoittuvat nykyisin aivan luontevasti osaksi elämää ja olemista. Suomalaiset joukkueurheilun ammattilaiset ovat kansainvälisiä lähettiläitä maan rajojen ulkopuolella, ja ovat pitäneet Suomea maailmankartalla kuten yksilölajien puolella Paavo Nurmi aikanaan.

:::::::::::::::

Ohjelmasarjan kahdeksannessa osassa aiheena ovat urheilutoimittajat, nuo ihastellut ja vihatut selostajat. En tosin itse ole kokenut suuria intohimoja urheiluselostajia kohtaan, joskin laatuerot olen kyllä pannut merkille. Minulla on henkilökohtainen vertailupohja ohjelman valintoihin, kun selostajat Martti Jukolaa (1900-1952) lukuun ottamatta ovat tuttuja sähköisiltä kanavilta.

Käyn läpi urheilutoimittajavalikoiman, johon olen selostuksen kehittymisen osalta valinnut keskeisimmät hahmot. Jukola ja Pekka Tiilikainen (1911-1976) loivat selostuskulttuurin pohjan, vaikka ovatkin eri tyyppisiä selostajaotteeltaan. Nykytyyliin verrattuna Jukola oli hidas ja lauseita toistava, mutta vakaa toimittaja. Tiilikainen lisäsi Jukolan luomaan pohjaan tunteen palon, mutta säilytti vakaan pappamaisen otteen selostuksissaan. Tiilikainen on käsite, vaikka hänen klassinen selostustyylinsä onkin tänä päivänä pois muodista.

Paavo Noposta (1930-2016) pidän ensimmäisenä nykytyylin selostajana (jotkut voivat pitää häntä viimeisenä vanhan tyylin selostajana). Valitettavasti dokumentin Noposta koskevassa osuudessa korostuivat Noposen sinänsä persoonalliset ”maalailut”, kun hän etukäteen laatimaansa käsikirjoitusta tunnollisesti noudattaen loi tunnelmaa. Näin ei tehdä tänään. Noponen oli Jukolan aloittaman kirjallista virtuositeettia korostavan selostustyylin huippu. Itse korostaisin dokumentista poiketen Noposen ”räjähtävää” selostajan ääntä. Hän on tässä täysin nykytyylin selostajien tasolla ja rytmityksessä edelläkin.

Muutos selostustyyliin tuli Raimo Häyrisen (s. 1940) myötä. Hän perusti selostuksensa räväkkyyteen, nopeuteen ja sujuvasanaisuuteen. Huomasin varhain, kuinka vaikeaa Noposen ja Häyrisen oli sopia samaan selostajakoppiin. Tässä korostui heidän erilaisuutensa. Kun Häyrinen rupesi korjailemaan Noposta jälkimmäinen selvästi ärtyi. En arvosta Häyristä ihan niin korkealle kuin monet muut: hän oli asenteellinen, puhui usein, mitä sylki suuhun tuo ja eksyi sivujuoniin kesken selostuksen. Hänen kunniakseen on todettava, että hän loi pohjan nykyiselle värikkäälle, tiheärytmiselle selostustyylille. Hän veti selostustensa pariin monia, jotka eivät niin urheilusta piitanneet.

Nykytyylin ykkösselostaja on Antero Mertaranta, joka on loistanut kielikuvillaan, oikealla äänenvärillä ja refleksinomaisella selostusnopeudella. Joku sanoi, että Mertarannan selostustyyli on ”karnevalistinen”.

On toki monia muitakin muistettavia selostajahahmoja, kuten Anssi Kukkonen, joka symboloi koko TV:n urheiluselostusperinnettä (yhdessä vaiheessa Ylen urheiluruutu oli yhtä kuin Kukkonen). Kukkoselle oli ominaista varmat, ärsyttämättömät selostukset. Vain hän itse omilla ”väsymisillään” aiheutti uran hiipumisen. Monille Bror-Erik ”Bubi” Wallenius oli mieluinen selostaja. Onko selostaja saavuttanut huipun, kun hänen kielikukkasiaan ja kömmähdyksiään toistetaan kadulla? Entä Anterot Karapalo ja Viherkenttä? Selostajavarmuudet, joihin saattoi luottaa. Samaa tasaista osaamista on Jarmo Lehtisessä ja vanhoista myös Pentti Salmessa . Olen panevinani merkille, että selostajillakin on urakaari, joka nousun, loistovaihteen ja tasaantumisen jälkeen kääntyy usein laskuun.