Lehtinen ja Volanen: Väinö Linna ja kansalaissodan tulkinnat

Lasse Lehtinen ja Risto Volanen ovat yhdessä kirjoittaneet teoksen nimeltä ”1918” (Otava 2018). Alaotsake kuuluu seuraavasti: ”Kuinka vallankumous levisi Suomeen” (Otava, 2018), jossa he kertaavat tuohon dramaattiseen vuoteen johtaneita tapahtumia taustoineen.

Sivujuonteena kirjan sivuilla kulkee kirjoittajien arvio Väinö Linnan kansalaissotatulkinnasta teossarjassa ”Täällä pohjan tähden alla”. Linnan kaunokirjalliseen teokseen suhtaudutaan niin kriittisesti, että voitaneen sanoa, että kirjoittajat haluavat kumota Linnan näkemyksen ”todellisuudesta poikkeavana”.

Linna pontimena näkemyksiinsä oli vuosikymmeniä jatkunut voittajien – siis valkoisten – historian antama kuva sisällissodasta. Ei voida kieltää, etteikö Linna halunnut korjata perspektiiviä punaisten näkemykset huomioivaksi. Tästä Volanen ja Lehtinen (joudun käsittelemään heitä kollektiivina) väittävät, että hän korjasi kertomusta ”yli” kohtuullisena pidettävän rajan.

Kirjoittajien mukaan Linna on kirjoillaan saanut liian suuren roolin kansakunnan historian määrittäjänä. Niinpä he ottavat tehtäväkseen kirjansa sivuille siroteltuna oikaista Linnan näkemyksiä. Tilanne on sikäli erikoinen, että Linnan teossarja on fiktio eikä historiakirjoitusta. Siitä huolimatta he toteavat, että ”Väinö Linnan trilogia ei juuri tavoita tuolloista kaupunkien tilannetta”. Miksi olisi pitänyt? Eihän Linnan tarkoituksenaan ollut kuvata kaupunkien tilannetta! Sitten he ojentavat Linnaa Juhani Ahoa hyväksi käyttäen, josta he toteavat, että aikalaiskirjailija Aho onnistui paremmin kaupunkien tilanteen kuvaajana!

Väinö Linnan trilogian keskiössä on torppari Akseli Koskela, jota on jo ennen Lehtisen ja Volasen näkemyksiä pidetty vääränlaisena esimerkkinä kansalaissodan tyypillisestä kumouksellisesta. Tällä on tarkoitettu, että torpparit eivät olleet niin huonossa asemassa, että olisivat altistuneet kapinalle. He siis pysyivät suurimmaksi osaksi irti kansalaissodasta. Jos Linnan kirjasarja olisi historiakirjoitusta voitaisiin häntä moittia pienen ryhmän aseman ylikorostamisesta sodassa, mutta kirjailijan vapauksia emme voi häneltä viedä.

Toisaalta vallitsevia yhteiskuntasuhteita vastustaviksi luetaan liian usein vain ne, jotka valitsivat aseellisen tien, mutta tuskin suuri osa passiivisiksi jääneistäkään oli vallitsevan järjestelmän kannalla. Topparikysymys oli kiistämätön yhteiskunnallinen ongelma, mutta ei siinä määrin, että olisi suurin joukoin tartuttu aseisiin.

Linnaa tuskin voidaan syyttää siitä, että jälkipolvien kansalaissotatulkinnat ovat joiltakin osin leimautuneet liikaa kirjailijan fiktion mukaisiksi.

Joka tapauksessa Volasen ja Lehtisen äkkiväärä mielenilmaus, että Linnan näkemyksen ”yleistäminen Suomen vallankumouksen selitykseksi on johtanut vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven” on itsessään harhaanjohtavan yleistävä.

:::::::::::::::::

Meillä ihmisillä on usein mieltymys etsiä itsellemme sankareita historiasta. He ovat eräänlaisia valonnäyttäjiä. Lasse Lehtisen sankari on Väinö Tanner ja Risto Volasen Santeri Alkio. Kirjassaan ”1918” molempien sankarirooli korostuu samalla, kun entiset sankarit kuten Linna pyritään sysäämään syrjemmälle.

On vaikeaa ymmärtää miksi Lehtinen ja Volanen vertaavat Akseli Koskelaa Sven Duffaan Koljonvirralla lokakuussa 1808. Kumpikaan ei oikein tiennyt Lehtisen ja Volasen mukaan, minkä puolesta taisteltiin. Väitän vastaan. Koskela oli linnalaisittain eri kategoriassa tiedostavuudessaan kuin Sven Tuuva runebergilaisittain. Runebergin ja Linnan niputtaminen samaan kehikkoon on kirjoittajilta selvä virhe.

On totuttu siihen, että historiaa kirjoitetaan siitä lähtökohdasta, jota kulloinkin eletään. Tämä näkyy myös Lehtisen ja Volasen näkemyksissä. Mutta pyritäänkö historiaa kirjoittamalla myös maalaamaan tulevaisuuden kuvaa?

Edellä esitetty huomioiden joudun palaamaan vanhaan mieliaiheeseeni (kirjoitukseni ”Väinö Linnan antoi suomalaisille pään”, 20.10.2014), Väinö Linnan historiakäsityksestä ja hänen suhteeseensa meihin kanssasisariinsa ja - veljiinsä. Tässä J.L. Runeberg toimii vipuvartena.

Linnan esseekokoelman eräässä tekstissä (Kootut teokset VI. Esseitä, ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti”, puhe Åbo Akademissa 1964) hän toteaa Runebergista seuraavasti: ”Hän vaatii (suomalaisilta) yksinkertaisesti liikaa….. sillä hänen ihmisensä on liian nöyrä , liian sitkeä, liian urhoollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen ja rääsyinen”. Linna koki Runebergin suhtautumisen suomalaisiin alentuvana, mutta ei suinkaan niin, etteikö hän olisi arvostanut suomalaisten ahkeruutta ja periksiantamattomuutta.

Eikö Linnan olisi pitänyt arvostaa Runebergia sen kuvan perusteella, minkä hän loi suomalaisista? Näin ei ole, sillä Linna näki Runebergin suhtautumisessa elitistisen ajattelun. Runeberg katsoi ikään kuin yläviistosti suomalaisiaan, vaikka sijoittikin heihin joitakin jaloja piirteitä. Ehkä avaimena Linnan näkemään Runebergin ihmiskuvaan on runoilijan aliarvioiva suhtautuminen suomalaisten älyyn. Runeberg antaa kuvan, että kyllähän suomalaiset sitkeitä ovat, mutta vähän yksinkertaisia. Runoilijana Linna toki arvosti Runebergin korkealle.

Voin kuvitella, että Linnan sisällä kiehui ärtymys. Hän oli itse esimerkki ihmisestä, joka kypsyi tehdastyöläisestä kansalliskirjailijaksi. Tähän formulaan ei kerta kaikkiaan sopinut kuva vähään tyytyvästä pienestä kirjailijaolennosta: ”Sanottakoonpa Runebergista mitä tahansa, niin demokraattia hänestä ei saa tekemälläkään”.

Linna taisteli aktiivisesti Runebergin suomalaisista antamaa kuvaa vastaan. Hän vastasi Runebergille menestyskirjoissaan. Linnan oletus on, että runebergilainen kuva tavallisesta kansasta on iskostunut sivistyneistön sisimpään. Tuntemattomassa sotilaassa näitä sivistyneistön hahmoja edustivat eräät upseerit, joihin Linna istutti joitakin vähemmän mairittelevia piirteitä: he ovat koppavia ja ylemmyydentuntoisia. Jos he olivat vielä rohkeita (kuten Lammio) alaisten kiukku kiehui yli äyräiden.

Mistä tämä kaikki johtui? Minusta Väinö Linna on suomalaisen sivistystahdon ilmaisijana korvaamaton. Hän uskoi kansansivistyksen viisaaksi tekevään vaikutukseen. Ei siihen väliin tarvittu Runebergia mestaroimaan. Toisaalta hän uskoi suomalaiseen käytännön järkeen enemmän kuin rikkiviisaaseen snobismiin.

Ei Linnan kuva upseeristosta ollut toki kategorinen. Hyväksynnän saivat sivistyneistöä edustavat upseerit, jotka kasvoivat tehtäviensä mukana.

Linna toteaa, että ”ylhäältä päin tuleva myötätunto” ei enää riitä. Ja hän jatkaa avainlauseella: ”Tuntemattomassa sotilaassa minä annoin …. suomalaiselle sotilaalle jotakin, jonka Runeberg oli unohtanut hänelle antaa, nimittäin pään….” Sama ilmenee teoksessa ”Täällä Pohjantähden alla”: teoksesta näkyy Linnan oman todistuksen mukaan, ”etteivät alemmat kansankerrokset olleet omaksuneet heille varattuja rooleja”. Tästä näkökulmasta tuntuu saivartelulta erotella torppareita muusta rahvaasta.

Eikö suomalainen hyvinvointiyhteiskunta nimenomaan vastannut näihin haasteisiin: se koulutti, se avusti hädässä ja huolehti, että mahdollisuuksia sosiaaliseen kiertoon oli runsaasti? Mutta olemmeko näinä aikoina tulleet yhteiskunnalliseen risteyskohtaan? Enää ei olekaan itsestään selvää, että sosiaalinen koheesio toimii.

Olemmeko siis alistumassa uudelleen runebergilaiseen ajatteluun, jossa köyhät menestyivät vain eliitin armeliaisuuden turvin? Kaikkialta kuuluu viestejä, että yhteiskunnallinen polarisaatio on jyrkkenemässä. Oliko hyvinvointiyhteiskunnan aika vain väliaikainen sosiaalisia eroja tasannut vaihe?

Hyvinvointiyhteiskunta on antanut suomalaisille ”pään”. Se on myös mahdollistanut olemisen ja elämisen ilman, että kadulla huomaa, mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuuluu. Luokat miedossa mielessä ovat toki olleet olemassa aina ja kaikkialla, mutta muutaman vuosikymmenen ajan tasausprojekti näytti toimivan kohtuullisesti.

Onko niin, että runebergilainen yläluokkainen idealismi ei olekaan enää hiipuva ”iltaruskon kajo”, kuten Linna sanoi, vaan elävää elämää tämän päivän Suomessa?

Köyhien sosiaalinen nousu, joka oli niin tärkeä elementti Väinö Linnan Suomessa, on vesittymässä työvoimatarpeen tyydyttämisstrategiaksi. Kehitykseen on monta syytä: globaali kilpailu, työväestön heikkenevä joukkovoima (ammattiyhdistysliikkeestä huolimatta), austerity-ajattelun läpimurto…. Siinä ohessa eliitin laurarätymäiset kuvitelmat hyvin toimeentulevista (pienituloisista) palkollisista elävät ikään kuin hyvinvointiyhteiskunnan hiipuvina jäänteinä.

Väinö Linnan merkitys on siinä, että hän korvasi monet sotaisat kansakunnan ”kutsumustehtävät” - Suur-Suomesta alkaen - sivistystehtävällä (ollen itse, jos kuka, esimerkki eteenpäin pyrkivästä ihmisestä). Tämä on kansalaisuroteko vailla vertaa. Kun Volanen ja Lehtinen tuntuvat kaipaavan Linnan poliittisen roolin analyysia, niin tarjoan edellä esitettyä alkupalaksi pohdintoihin.