Yhdysvallat liikkuu vasemmalle - mitä Bernie Sanders -ilmiö kertoo?

Kaikki puhuvat Hillary Clintonista ja Donald Trumpista. Minä puhun Bernie Sandersista, näiden vaalien todellisesta voittajasta kävi äänestyksissä miten tahansa. Myös Sandersin äänestäjät ovat voittajia, saavathan he äänensä kuuluville Vermontin senaattorin kanavoimana.

Bernie Sandersista on kasvanut ilmiö.

Yhdysvalloissa on totuttu pitämään ”vasemmistolaisina” (oikeammin vasemmistoliberaaleina) demokraattien vasemman siiven edustajia tai sitten kaikkia demokraatteja puhujan omasta ideologisesta näkökulmasta riippuen. ”Oikea” vasemmisto on siis puuttunut, sillä Barack Obama ei eurooppalaisittain kuulosta kovin vasemmistolaiselta, puhumattakaan Bill Clintonista, jolle presidenttikautensa loppuvuosina kävi melkein mikä ideologia tahansa, jotta hän olisi selviytynyt haasteistaan.

Epäilen, että jos etsitään vasemmistolaista kongressitason poliitikkoa Yhdysvaltain historiasta, on mentävä ainakin 1930-tai 1940-luvulle.

Bernie Sanders on omien sanojensa mukaan demokraattinen sosialisti ja eurooppalaisittain katsottuna sosiaalidemokraatti. Hän kannattaa suurin piirtein Skandinavian mallista yhteiskunnallista rakennetta. Sanders on kerännyt vaalikassansa kannattajiensa näköisillä rahasummilla eli siis hyvin pienillä dollarimäärillä/lahjoittaja. Tästä syystä hänellä ei ole häviötilanteessa syytä tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Mielenkiintoisena pidän mahdollisuutta, että Sandersin kautta mitataan vasemmiston todellinen kannatus USA:ssa, vaikka tässä tietysti täytyy huomioida persoonankin vaikutus. Sanders sattuu olemaan ainutlaatuinen hahmo, onhan hän USA:n kongressissa ainoa julkivasemmistolainen senaattori. Vasemmiston kongressimenestyksen perusteella Sandersin ei olisi mitenkään pitänyt pystyä kilpailemaan valtapuolueen presidenttiehdokkuudesta.

Jossain määrin hän on vasemmalla samanlainen ilmiö kuin Donald Trump on oikealla, mutta lähinnä vain symmetrisessä mielessä. Sanders on herrasmies verrattuna Trumpiin. Republikaanipuolueen oikealta reunalta löytyy monenlaisia jopa keskenään ristiriidassa olevia vaihtoehtoja. Vasemmalla Sanders jäänee yksinäiseksi sudeksi.

Äänestävätkö sitten köyhät ”köyhien edustajaa”? Lienee niin, että esimerkiksi mustat äänestävät selvästi enemmän Hillary Clintonia. Sandersille jää osa vähävaraisista perheistä, (velkaisista) opiskelijoista, nuorista miehistä ja varsinkin nuorista naisista.

Sanders vetoaa koulutettuun vasemmistosympatiaa tuntevaan sivistyneistöön, tuskinpa kuitenkaan eliittiin. Myös ongelmiin ajautuneesta keskiluokasta tulee runsaasti kannatusta Sandersille.

Laajemmassa kuvassa jään miettimään, miten Yhdysvaltain kehitys heijastuu esimerkiksi Suomeen, vai heijastuuko mitenkään. Tuloerot ovat Yhdysvalloissa kasvaneet hälyttävästi ja seuraamukset näkyvät nyt ensimmäistä kertaa vaaleissa. Sanders saarnaa pääteemansa, suurien tuloerojen vahingollisuutta kerta toisensa jälkeen – suomalaisittain katsottuna jopa väsyksiin saakka. Jopa Trump on köyhän asialla omien sanojensa mukaan. Vähävaraisia lähestytään sekä oikealta että vasemmalta!

Jää nähtäväksi näkyykö tämä ilmiö Suomessa jossain vaiheessa ottaen huomioon, ettei Suomessa tulopolarisaatio ole niin jyrkkä kuin Yhdysvalloissa. Perässä kuitenkin tullaan.

Mielenkiintoinen kysymys on, miten presidentinvaalien jälkeen Sandersin kannattajat aikovat jatkaa. Löytyykö koossapitävää voimaa? Pyrkiikö Sanders testamenttaamaan ääniään tavalla tai toisella vai katoavatko kannattajat kuten Occupy Wall Sreetin nuoret.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Tarkastelen seuraavassa hieman tarkemmin poliittisen kehityksen taustoja ja Sanders-ilmiötä niissä. Uuskonservatismin kummisetä Irving Kristol naureskeli vuonna 1980, että tuolloinen tuloerokeskustelu ei kiinnosta keskivertoamerikkalaista pätkääkään. Nyt kiinnostaa.

Vuonna 1915 yksi prosentti amerikkalaisista huipulla sai 18 prosenttia kaikista tuloista, 1970-luvulla prosentti painui alle 10. Vuonna 2007 prosentti huipulla sai 24 prosenttia kaikista tuloista. Varallisuuden osalta tilanne oli vielä selvempi: top 0,1 prosentin osuus oli 30 vuotta sitten 22 prosenttia, vuonna 2011 lukema oli 40 prosenttia.

Tuloerokäyrä muodostaa U-maisen kuvion. Sen alkupää on 1900-luvun alussa, keskiosa ”U:n pohja” on ajanjaksolla 1950-luvulta 1970-luvulle ja U:n toinen ylös kurkottava sakara osuus 1980-luvulta eteenpäin ulottuvalle ajanjaksolle.

U:n laakea pohja merkitsi eliitin ja massan välisen tuloeron kaventumista minimiin ja sosiaalisen koheesion (yhteiskunnallisen kierron) myönteistä voimistumista. Samaan aikaan ammattiyhdistysliike vahvistui.

Kun tuloerot alkoivat 1980-luvulla kasvaa, häviäjänä on ollut keskiluokka, jonka äänistä presidenttiehdokkaat nyt taistelevat raivokkaasti. Likipitäen kaikki Trumpin mylvivät lauseet on suunnattu tappioiden katkeroittamalle keskiluokalle.

Tähän asetelmaan sijoittuu paradoksi, joka on syytä tuoda esille. Kysymys kuuluu: miten republikaanit onnistuvat saamaan - ainakin ajoittain - enemmistön tuen politiikalle, joka hyödyttää vain rikasta vähemmistöä? Yksinkertaisin vastaus on, että kannattajat kuvittelivat jonain päivänä olevansa rikkaita, jolloin he kohtaisivat rikkaille pedatut edut. Kuten edellä on käynyt ilmi on kehitys ollut juuri päinvastainen: keskivertorepublikaanin käteen jäävä tulo on jäänyt paikoilleen tai taantunut 30 vuoden ajan!

Nyt tuon vuosikymmeniä kestäneen republikaaniajattelun mukainen politiikka on tullut päätepisteeseen. Jopa Donald Trump on ilmoittatunut työläisten ymmärtäjäksi (”työmiesrepublikaani”), Bernie Sandersista puhumattakaan.

Ronald Inglehart (Foreign Affairs 1-2/2016) toteaa, että poliittisessa kentässä ympäristötietoisuuden kasvu vei monet vasemmalle ja työväen elintason nousu 1980-luvulle tultaessa työläiset oikealle. Samaan aikaan globalisaatio, teollisuuden heikentyminen ja Reaganin poliittiset toimet sorruttivat ammattiyhdistysliikkeen.

Informaatiovallankumous on kasvattanut tuloeroja a winner-take-all -pohjalta. KIBS (Knowledge Intensive Business Services) -palvelut ylittävät jo teollisuuden työllistämisvoiman Yhdysvalloissa. Kehitys jatkuu kiivaana ja automatiikka ja robotisaatio voittavat alaa. Tietokoneohjelmat kirjoittavat jo ohjelmakoodia.

Poliittinen kenttä ei jakaudu enää vasemmistolaisiin työläisiin ja porvarilliseen keskiluokkaan vaan pieneen eliittiin ja suureen enemmistöön. Tähän asetelmaan tulivat sitten Bernie Sanders ja Donald Trump. Muuttuvat arvot ovat sekoittaneet pakan: Sanders ei ole leimautunut erityisesti työväenluokan mieheksi, eikä toisaalta Trump juuri millään tavalla rikkaiden edunvalvojaksi. Sen sijaan on syntynyt esimerkiksi (puolue)politiikan vastaista populismia ja uskonnollisen fundamentalismin kasvua ja (oikeistossa) ison valtion vastaisuutta.

Ovatko Sanders ja Trump poliittisella puolella uuden ajan airueita, jotka vastaavat yhteiskunnalliseen muutokseen?

Peter Beinart (Atlantic 1-2/2016) artikkelissaan ”Why America Is Moving Left?” antaa yhden vastauksen: Yhdysvallat on siirtymässä yhtä vahvasti vasemmalle kuin se siirtyi Reaganin aikana oikealle. Obama käänsi jo suuntaa muutaman piirun vasemmalle, ja Sanders on jatkanut siitä. Edes äärioikean laidan presidenttiehdokkaat eivät enää puhu Bushin tavoittelemasta sosiaaliturvan asteittaisesta yksityistämisestä. Rubio: ”Aika on ajanut siitä ohi”.

Mitään varmuutta tulevasta ei voi tietenkään sanoa, mutta ennustaisin jollakin todennäköisyydellä, että amerikkalaiset ovat kyllästyneet kasvaviin tuloeroihin ja se näkyy tulevissa vaaleissa vasemmistosiirtymänä.