Mikään ei ole niin kuin ennen: sukupolvipetos vai ei?

Tätä blogia (www.historiajatkuu.blogspot.fi) on nyt käyty katsomassa 100 000 kertaa. Kiitokset kävijöille. Jatketaan tästä.

::::::::::::::::::

Kun olin alta viisikymppinen, niin juuri mikään ei kyllästyttänyt enempää kuin menneistä haikaileva lause ”mikään ei ole niin kuin ennen”. Ei ollutkaan, eikä pitänytkään olla. Muutoshan oli ainoa pysyvä voima.

Jos ajatellaan elämässä selviytymistä, niin edustin niitä ikäluokkia (”lähes” suuria ikäluokkia), jotka kävivät koulunsa ja valmistuivat ajallaan ja siirtyivät sitten työelämään suhtkoht sutjakkaasti. Palkat nousivat joka ainoalla työmarkkinakierroksella. Siirtyminen toisiin tehtäviin nosti palkkaa tai piti ainakin sen, mikä se oli ollut.

Entä nyt? No, mikään ei ole niin kuin ennen.

Se alkoi kai Yhdysvalloista. Uusi (nykyinen) sukupolvi ei ollutkaan enää koulutetumpi kuin edeltäjänsä, vaan juuri päinvastoin. Suurten palkansaajaryhmien palkat jäivät junnaamaan paikalleen tai peräti laskivat viimeisen 30 vuoden aikana. Keskiluokka tunsi nahoissaan työehtojen heikkenemisen.

Oikeastaan vasta nyt meneillään olevan Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan aikana poliittisiksi teemoiksi ovat nousseet palkkahaurastumat. Ne ovat sekoittaneet pakan sekä vasemmalla että oikealla. Tilapäiseksi luullusta on tullut pysyvä ilmiö: ihmisten kärsivällisyys on lopussa. Nousussa on protektionismi (Trump, Sanders) , jolle ihmisten paha olo tarjoaa hyvän kasvualustan.

Tapahtuneelle on monia syitä. Globalisaatio on tehokkaasti siirtänyt työtä ja osaamista pois kehittyneistä läntisistä valtioista. Työn hinta on muodostunut länsimaissa liian korkeaksi ja työpaikat ovat muuttuneet osaamisintensiivisemmiksi samaan aikaan kun automaatio ja informaatioteknologia ovat tehostaneet työntekoa. Väestön ikääntyminen, asuntojen hintojen nousu ja työllistymisen vaikeus ovat muut merkittävät komponentit, jotka ovat este palaamiselle vanhaan hyvään aikaan.

Samaan aikaan on koettu sukupolvien välinen palkka- ym. etujen taistelu. Englantilainen The Guardian-lehti puhuu jopa petoksesta, jonka kohteena on ollut ”Y-sukupolvi”. Tulojen putoaminen on koetellut Y-sukupolvea esimerkiksi Englannissa, Ranskassa, Saksassa ja Italiassa, Espanjassa…..

Aiheeseen ottaa kantaa mm. sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Uudelle Suomelle antamassaan haastattelussa. Perustan kuitenkin seuraavassa esitettävän erittelyn omaan arviooni.

Jotta pysytään kartalla, on ehkä syytä vilkaista sukupolvia edustavien aakkossymbolien taakse.

X-sukupolveksi määritetään usein ne, jotka ovat syntyneet 1964-79. Alkupiste määrittynee amerikkalaisten suurten ikäluokkien (”Baby Boomers” 1946-64) päättymisen mukaan. Meillä Suomessa ei ehkä kannata olla noin pilkuntarkka. Y-sukupolvella tarkoitetaan usein aikaväliä 1980-2000 (tai 1980-1995) ja onpa vielä 2000-lukulaisille annettu oma kirjaimensa Z, joiden tulevaisuutta pyritään ennustamaan tai arvailemaan.

Tilastokeskuksen selvityksen mukaan Suomessa tapahtui nuorten aikuisten tuloromahdus jo X-sukupolven kohdalla eli 1990-luvun alun laman seuraamuksena. Vastaava kehitys on jatkunut myös Y-sukupolven aikana. Eli matelevan talouskasvun pitkä käsi ulottuu 2009 alkaneen laman kautta myös Y-sukupolveen.

X- ja Y-sukupolvien ongelmien syitä on haettu suurista ikäluokista, jotka syntyivät 1940-luvun lopulla (myös 1950-luvun ikäluokat olivat suuria), ja jotka kokivat hyvinvointiyhteiskunnan nousun ja henkilökohtaisen vaurastumisen, kuten edellä omalta kohdaltani kerroin. Syytökset kohdistuvat suuriin ikäluokkiin kuuluviin päättäjiin, jotka ovat pitäneet hyvin puoliaan kakun jakamisessa ja jättäneet murusia jälkipolville. Tässä on mukana jo dramatisointia, mutta totta toinen puoli.

Kovimmille ovat joutuneet ne, jotka ovat nyt palkkatyössä ja joutuvat tinkimään elintasostaan. Samaan aikaan moni eläkkeellä nyt oleva suuriin ikäluokkiin kuuluva on ehtinyt livahtamaan palkkatyön ulkopuolelle ennen kuin leikkaukset vaikuttavat täydellä voimalla.

On kuitenkin muistettava, että suurten ikäluokkien työ hyvinvoinnin levittämiseksi laajoille kansanryhmille (=pohjan luominen tulevalle vauraudelle) vaati kovia uhrauksia: ”otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman”. Monet nykyiset nuoret tai keski-ikäiset saavat myös vankat perinnöt hyväkseen suurilta ikäluokilta. Näillä perusteilla voitaneen sanoa, että ”petos” tässä yhteydessä on vahvaa liioittelua.

”Sukupolvien välinen (tietoiseksi väitetty) taistelu” sekoittuu globaaleista ilmiöistä johtuvaan – kaikkia ikäluokkia koskevaan - palkkaeroosioon. Tässäkään mielessä ei mielestäni ole kohtuullista syyllistää yksipuolisesti suuria ikäluokkia ”sukupolvisorrosta”.

Ovatko nuorimpien sukupolvien kärsimät tappiot lopullisia vai onko heidän vaurastumisensa vain viivästynyt? Se nähdään vasta tulevaisuudessa, mutta juuri nyt ei voi luvata yltäkylläisiä päiviä tulevaisuudessakaan.

Samantyyppinen taistelu käydään eläkkeiden puolella. Yhdeksänkymmentäluvulla käyttöön otettu taitettu indeksi (ansiotason vaikutus eläkeindeksiin on 20 prosenttia ja kuluttajahintojen 80 prosenttia) on koettu nykyeläkeläisten elintasoa kaventavaksi, koska se painottaa ansiokehityksessä inflaation osuutta, joka kuitenkin on jäänyt vaatimattomalle tasolle.

Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nykyeläkeläiset koetaan ahneiksi, koska he yrittävät murtaa taitetun indeksin ja syödä eläkerahastojen tulevia tuottoja. Taitettua indeksiä koskeneen kansalaisaloitteen saamasta suuresta huomiosta huolimatta mitään radikaalia muutosta tuskin tapahtuu.

Tosiasiassa suuriin ikäluokkiin kuuluneet ja nyt työeläkeiässä olevat ovat useissa tapauksissa voittajia eläkeläisten mediaanitulolla mitaten, kun heitä verrataan palkollisten ansiokehitykseen. Tämä johtuu osin siitä, että meillä on yhä vähemmän pelkän kansaneläkkeen varassa eläviä.

Totta on myös, että taitettu indeksi on pitänyt huolen siitä, että eläkkeiden vuosittainen kasvu on ollut 1996-2015 vain prosentin kymmenyksiä vuosittain, kun taas palkat ovat nousseet reaalisesti 1,5 prosenttia vuodessa.

Entä sitten, kun nykynuoret eläköityvät? Näkymä ei ole suotuisa: tulevissa eläkkeissä on laskeva trendi.

Edellä esitettyä voi käyttää myös taustana tämän päivän tulonjakotaistelulle. Näyttää siltä, että heikommassa asemassa olevat joutuvat kärsimään eniten kilpailukykysopimuksen leikkauksista. Nykyisten ja tulevien pienituloisten työntekijöiden asema ei ole kaksinen. Siksi ei ole yllättävää, että ammattiyhdistysliike puolustautuu raivokkaasti.

Suuressa kuvassa Suomi ja monet muut kehittyneet maat ovat joutuneet tingittyjen etujen ja palkkojen kierteeseen. Nyt ei puhuta tilastollisesta kehityksestä, vaan hyvin monet kokevat kurjat ajat henkilökohtaisesti.

Laajat sfäärit, vaikka niillä kuinka hyvin perusteltaisiin epätyydyttävää kehitystä, eivät tuo lohtua yhteiskunnan pienipalkkaisille. Toki myös Yhdysvaltojen tyyppinen keskiluokan kapina on meillä mahdollinen, vaikka Suomessa sitä suojaakin monet hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot.

Kun puhutaan, että kaikkien on nykyisessä tilanteessa annettava periksi, on varsin ymmärrettävää, että eniten asemansa puolesta pelkäävät ne, jotka nyt saavat vähiten. Jos siis pääministeri ei ymmärrä, että monet tahot asettuvat etujen leikkauksia vastaan, niin johtuisikohan osa tästä vastustuksesta siitä, että monien ihmisten olemassa oleva tilanne on oikeasti ahdistava.

Suurituloisten verotusveräjästä karkailu ei ole sitä arvostelevien näkökulmasta kateutta, vaan mitä suurimmassa määrin oikeudenmukaisuuskysymys.

On väärin leimata pienituloiset ja heidän edunvalvojansa kelvottomiksi kaiken vastustajiksi. Sukupolvikapinaan on aihetta. Päätöksentekijöiden on näköjään hyvin vaikea asettua kaupan kassan rooliin.

X- ja Y-sukupolvien nuoret ja keski-ikäiset aikuiset ovat historiallisesti aivan uudessa tilanteessa: elintaso uhkaa laskea rauhantilan vallitessa. Kuten olemme Suomessa nähneet viimeisen vuoden aikana, aiheutuu tästä valtavasti epävarmuutta ja ristiriitoja.

Edellä on sivuutettu tietoisesti monet muut taloudenhoitoa juuri nyt rasittavat seikat, kuten yhteisvaluutan pakkopaita (ulkoinen devalvaatio ei ole mahdollinen), globaalin kysynnän heikkoudet, pakolaisongelman aiheuttamat kustannukset lyhyellä aikavälillä, viennin yksipuolinen rakenne, liian suuret palkankorotukset 2007-2009, Venäjän kaupan anemia, tottuminen ”liian hyvään” 1994-2007, saavutettujen etujen leikkausten vaikutukset kansalaisten ostovoimaan ja korkea työttömyys.

”Ennen kaikki oli paremmin” -liike ei ole Suomen tauti. Sitä toisteltiin esimerkiksi Saksan juuri käytyjen osavaltiovaalien yhteydessä. Ollaan epämukavuusalueella muutoinkin kuin pakolaisongelman takia.