Vastaanharaamista

Antti Blåfield antaa kolumnissaan Helsingin Sanomissa 15.3. suomalaista palkansaajista kuvan, johon on syytä esittää kommentti. Kolumnin nimi on ”Miksi työväenliike on menettänyt otteensa?”

Suoralta kädeltä väitän, että tämä on liioiteltua. Hän antaa kuvan kuinka libertaristinen ajattelu jyllää ja jyrää työväen edustajat ja jäsenet.

Blåfieldin mielestä oikeistopuolueista on tullut ”nopeita ja aggressiivisia kärppiä”, jotka mahdollistavat vapaiden markkinoiden toimivuuden ja sitä kautta parhaan tuloksen.

Aloitetaan jälleen Yhdysvalloista. Ei työväestön valitus, joka sieltä kuuluu, johdu ammattiyhdistysten vanhanaikaisuudesta; siellä ei yksinkertaisesti ole meihin verrattavaa ammatillista järjestäytymistä. Palkkaetuja on leikattu 30 viime vuoden ajan. Oikeiston Suomeen sovittama slogan, että on ”annettava jokaisen omalla kohdallaan itse päättää, mikä on parasta”, ei ole johtanut USA:ssa parempiin palkkoihin vaan päinvastoin huonompiin. Jospa ahdinko johtuisi jostain muusta kuin työväenliikkeen jähmeydestä?

Yhdysvallat on juuri esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun ammatillinen järjestäytyminen on aallonpohjassa. Työväen etuja poljetaan. Globaali kehitys on heittänyt työväen markkinoiden armoille. Tehdasteollisuus tuntuu olevan katoava voimavara ja Yhdysvallat on yhä enemmän palvelujen varassa. Palveluillakin kyllä menestytään, kun ollaan riittävän innovatiivisia, mutta toisaalta palkkojen polarisaatio on ilmeinen seuraus joidenkin alojen menestyksestä, ja joidenkin muiden alojen menestymättömyydestä.

Kaikki tämä näkyy nyt paljaana Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjassa, jossa sellaiset tahot menestyvät, joilla ei aiemmin olisi ollut mitään mahdollisuutta.

Antti Blåfield asettaa keskitetyn neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän syntipukiksi tapahtuneeseen kehitykseen. Yhdysvaltain (ja monen muun maan) esimerkki osoittaa, että kysymys on paljosta muusta. Kysymys on työtä tekevien ihmisten yhteisestä ahdistuksesta länsimaissa: on paljon ihmisiä, joiden palkat ovat juuttuneet paikalleen tai taantuneet.

Blåfield antaa ymmärtää, että kokoomus Suomessa edustaa tätä hänen menestykseksi määrittämäänsä libertarismia. Tai ainakin voidaan sanoa, että puolueen oikea siipi on tällä kannalla. Se on saanut otteen puolueesta niin, että ”sosiaalireformistinen siipi” ajelehtii ilman johtajaa.

Jos tämä menestyksen hehkutus pitäisi paikkansa, niin miksi kokoomuksen kannatus viime gallupeissa on vajonnut alle 17 prosentin (eduskuntavaaleissa 18,2 prosenttia). Eikä tästä ole kauaa, kun ”sosiaalireformistista” kokoomusta kannatti yli 22 prosenttia suomalaisista (elokuussa 2014). Puolessatoista vuodessa on tultu alas yli viisi prosenttia.

Allekirjoitan sen, että kokoomuksen oikea siipi on aggressiivinen ja vienyt tilaa pehmeämmältä kokoomuslaisuudelta, mutta samalla kannatus on hiipunut vastaamaan puheiden ja tekojen jyrkkyyttä. Ei kokoomus voi kovin paljoa enää pudota 16-17 prosentista. Sen peruskannatus nimittäin on noilla huitteilla.

Mielenkiintoista on, että nykyiselle puheenjohtajalle on ilmennyt haastajia, joista osa vaatinee vielä oikeistolaisempaa politiikkaa. Tämä suunta hakee olemassa olevien rakenteiden purkamista thatcherilaisella vimmalla. Blåfield on oikeassa kuvatessaan tätä laitaoikeistolaista linjaa, mutta onko Suomessa sille vastaanottohalua? Vai onko lopulta kysymys vain julkisuuskampanjasta, jolla nostetaan profiilia?

Juuri kokoomuksen oikeistolaistuminen on polarisoinut jo nyt puoluekenttää. Oikeistolaistumista tukee keskustan oikeistoliberaalin siiven voimistuminen samaan aikaan, kun - kokoomuksen tavoin - sen maltillinen vasemmistokeskustalainen suunta on hiljentynyt aivan silmissä ja korvissa. Hallituksen apupuolue perussuomalaiset häilyy aina sillä puolella, millä se olettaa oman kannatuksensa vähenemisen olevan pienimmillään.

Työväenliikkeen vanhanaikaisuus näkyy Blåfieldin mukaan siinä, ettei se osaa suhtautua oikein työmarkkinoilla tapahtuneeseen ”valtavaan muutokseen” koskien mm. pätkätyöläisiä, silpputyöläisiä ja nollasopimuksen piirissä olevia. Kuitenkin osa-aikaisten palkansaajien osuus kaikista palkansaajista on kasvanut vuodesta 2002 vuoteen 2014 vain 12,5 prosentista 14 prosenttiin. Kyllä ammattiyhdistysten toiminnan painopiste on edelleen aivan oikein sen vanhoissa vahvuuksissa. Mitä tulee Blåfieldin väitteeseen, ettei pätkätyölle löydy puolustajia, totean, että osa-aikaisena työskentelee 300 000 palkansaajaa (osa-aikaista myyjistä 71 prosenttia haluaisi toimia kokoaikatyössä) ja juuri PAM on heidän edunvalvojansa.

Mitä tulee Blåfieldin esille ottamaan kansalaispalkkakeskusteluun (tai perustulokeskusteluun), niin sen suhteen mielipiteet käyvät ristiin. Parasta vaihtoehtoa tuskin kukaan tietää, ei meillä eikä muualla. Kansalaispalkan suurin peikko sisältyy järjestelmän mahdolliseen kalleuteen. Se toivottavasti selkeytyy tulevissa kokeiluissa.

Ihmisten kiinnittyminen ammatilliseen järjestäytymisen on ollut aivan viime vuosiin saakka kasvava. Vuosituhannen alun reilusta 80 prosentista on noustu lähes 90 prosenttiin vuonna 2014. Ei tämä mitenkään osoita ammattiyhdistysten tai työttömyyskassojen heikkoutta, vaikka mediaa seuraamalla voisi toisin kuvitella. Päin vastoin näinä aikoina ammatillinen järjestäytyminen on varmaan houkutteleva vaihtoehto. Kovaääniset ammattiyhdistyksiä vastustavat tahot ja monet sosiaalisen median käyttäjät ovat huutosakissa kyllä vahvoilla, mutta heidän osuutensa on varsin pieni.

Kilpailukykysopimuksen vientivetoisen palkkarakenteen hyväksymistä palkkajohtajaksi Blåfield näyttää pitävän ammattiyhdistyksen rapautumisen seurauksena, mitä se ei tietenkään ole. Se on realismia tässä tilanteessa. Viennin palkkajohtajuuden hyväksyminen ei ole pois pienipalkkaisilta varsinkin, kun uskon, että Ruotsin mallin mukaan tulevissa sopimuksissa on tasa-arvo- ja pienpalkkaerät. Eihän palkkasuhteita voi betonoida lopullisiksi.

Blåfield ennustaa historian loppua sanoessaan, että vuosikymmeniä kestänyt työväenliikkeen ja työnantajien rintamatoveruus on ohi. Ei historia tähän pääty.

Jokainen osapuoli joutuu antamaan periksi juuri nyt. Tärkeintä on vastustaa heikoimpiin kohdistuvaa mielivaltaa samaan aikaan, kun monet eivät tunne taantumaa oikeastaan missään. En oikein ymmärrä ketkä puolustaisivat heikoimpia, jos meillä ei olisi niin korkeaa ammatillista järjestäytymistä. Vai pitäisikö ihmisten tahdottomasti alistua itselleen epäedullisen ”muutoksen” vietäväksi?

Mitä tulee työväen aloitteellisuuteen, niin siinä on toki toivomisen varaa. Meillä on tästä hyviä puheenvuoroja, joista yhtä eli Timo Harakan laajaa puheenvuoroa referoin ja arvioin vastikään. Myös työmarkkinajärjestöjen vaiheittain - vaikka vaikeasti - edennyt sopu on esimerkki sopimuskulttuurin toimivuudesta.

Olemme kaikista vastoinkäymistä huolimatta (Venäjän kaupan romahdus, elektroniikkateollisuuden hiipuminen, liian korkeat palkankorotukset 2007-2009, EU:n pakkovaluutta ja viennin yksipuolisuus) saavuttaneet varsin korkean tason kansainvälisessä elintasovertailussa. Meillä on edelleen erinomainen luottokelpoisuus. Otetaan vaikka esimerkiksi luottoluokittajien ajantasa-arviot: olemme kolmen luottoluokittajan mittauksissa saavuttaneet arvot AAA, AA+ ja AA+. Laskujeni mukaan sijoitumme 180 maan rankingissa tällä yhdistelmällä sijalle 10.

Ongelmana ei ole julkisen velan liian korkea velan bruttokansantuoteosuus (viime vuonna 63,1 prosenttia), vaan velan kasvunopeus (viime vuonna velka lisääntyi 9 miljardilla eurolla). Samaa aikaan saadaan lohdullisempaa tietoa, kun sekä kauppatase että vaihtotase olivat viime vuonna 2,5 miljardia euroa ylijäämäisiä. Emme siis kansantalouden kokonaisuus huomioiden velkaantuneet lisää viime vuonna.

Toipumisen tie on pitkä, eikä mitenkään varma. Tulonjakotaistelua on käyty aina; nyt taistelua käydään alenevin eduin.