Historia toistaa itseään?

Ylessä oli 14.3.2016 aamu-TV:n yhtenä aiheena 1930-luvun ja tämän päivän vertaaminen keskenään turvallisuuspoliittisesti. Vieraana oli FK ja moninkertainen dosentti Lasse Laaksonen mm. Helsingin yliopistosta. Haastattelun lopputulos näytti olevan, että yhteys on selvä.

Tällaisissa kahta ajankohtaa vertaavissa keskusteluissa ei voi välttyä näkökulmavalinnoista. Objektiivisilta näyttävät päätelmät osoittautuvat helposti spekulatiivisiksi. Toki asiantuntijoita pitää kuunnella ja asettaa heidän mielipiteensä kriittiseen kehykseen.

Aamu-TV:n lähetyksessä ei haastattelija – varsin tyypilliseen tapaan – esiintynyt opponoijana, vaan tyytyi asiantuntijan mielipiteeseen. Haastateltava johti mielipiteenmuodostusta, vaikka haastattelija esittikin kysymykset ja johdatti aiheeseen.

Mitkä olivat haastattelun kipupisteet?

Otetaan esille asioita järjestyksessä. Yleinen hokema on, että München 1938 on peruskaava, jonka mukaan nytkin edetään (siis että suurvallalle ei saa antaa periksi sen pyrkiessä anastamaan vähän kerrallaan lisäalueita itselleen). Asia esitetään niin hämärästi, että ei saa selvää onko kysymys yksi yhteen vertailusta (siis historia toistaa itseään sellaisenaan) vai onko kysymys ”kaiken varalta” kansainvälisen tilanteen mieltämisestä samaksi kuin vuonna 1938: ollaanpahan ainakin varauduttu pahan päivän varalle eli siihen, mikä 1938 realisoitui. Tämä jos mikä on mielikuvaleikkiä.

Joudutaan asettamaan monia ennakko-oletuksia. Ensinnäkin kuvitellaan, että Venäjän käytös on suoraan verrannollinen natsi-Saksan käytökseen. Entä jos minä sanon, että Venäjän politiikka on puolustuksellista (se haluaa suurvalta-asemansa heikkenemisen loppuvan) ei hyökkäävää riskinottoa, kuten Hitlerillä. Hitler ei itse asiassa uskonut sodan syttyvän edes Puolan jaon takia.

Tästä on syytä hypätä Ukrainaan. Se on esimerkki ”München 1938 -syndroomasta”: suurvallalle ei saa antaa periksi: se vie ensin pikkusormen ja sitten koko käden. Länsivallat tekivät tämän virheen vuonna 1938 luottamalla Hitlerin vakuutukseen, että Saksan intressi loppuu, kun se saa yhdistettyä saksankieliset alueet valtaansa.

Logiikka ensin Krim, sitten Ukraina, sitten Syyria, sitten….. on propagandistinen. Kukin näistä tapauksista on syntynyt eri tapahtumaketjun seurauksena ja esimerkiksi Ukrainan tilanteen yhdistäminen johonkin myöhempään - Venäjän väitetyn ekspansion seurauksena - tehtävään ”valtaukseen” on aivan spekulatiivinen vaihtoehto.

Tiedänkö, mitä Venäjä tekee? En tiedä. Mutta sellaisessa ajattelussa, että historian oletetaan toistuvan ”varmuuden vuoksi” jonkin aiemman tapauksen mukaan, en näe mitään järkeä. Tällaisilla vertailuilla pidetään yllä tarkoitushakuisesti uhkakuvia, joilla manipuloidaan suurta yleisöä. Tavoitteena on esimerkiksi pelotella ihmisiä niin, että Nato-liittolaisuus saa lisää kannatusta.

Tämä propaganda johtaa reaktio-vastareaktio -politiikkaan idän ja lännen välillä, joka lisää kansainvälistä jännitystä ja konfliktinriskiä. Rakennetaan siis uhkakuvien avulla kuviota, jonka ei haluttaisi toteutuvan!

Lääkkeeni nykyiseen tilanteeseen on suhteiden positiivinen ylläpito Venäjään kaikin tavoin - olosuhteiden sallimissa rajoissa - ja samaan aikana oman puolustuksen uskottavuuden säilyttäminen hyökkäyskynnystä korkealla pitäen. Suomi on Venäjälle tärkeä yhteistyötaho monella elämänalueella, samoin toisin päin. Eikä tässä ole mukana tippaakaan inhoamaani suomettumista. Suomen ongelmana on vaikeus pitää suhteita Venäjään luontevina: so. reaalipoliittisina. Kahdenvälisyys on äärimmäisen tärkeä asia. Se ei ole Venäjän hajoita ja hallitse -propagandan tulos – joka sekin on totta - vaan etu Suomelle. EU-uskovuus on rasite luokan kilteimmälle oppilaalle.

Olen samaa mieltä Pekka Visurin kanssa siitä, että Suomi on eksynyt liian pitkälle suurvaltojen vastakkainasettelun välikappaleeksi. Tämä on arveluttavaa kehitystä.

Ilma on sakeana ”historian itseään toistamista”. Ja kaikki tämä on tieteellisesti todistettu jo vuonna 1938! Olen ottanut aiemminkin esille Vietnamin sodassa 1950-1960-luvulla noudatetun dominoteorian (alun perin Dwight D. Eisenhowerin esittämä München 1938 -sovellus), jonka mukaan kommunistit nappaavat ensin Vietnamin ja sitten Kambodzan, Thaimaan, (silloisen) Burman, Malesian, Indonesian ja Filippiinit. Jotkut puhuivat vakavasti Australian ”menettämisestä”. Presidentit Kennedy ja Johnson omaksuivat tämän ajattelun. Kuten tiedetään itseään toistava historia ei toistanut itseään. Vietnamissa ja Laosissa vallitsee sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä, joka on kuitenkin kaukana Pohjois-Korean diktatuurista.

München 1938 on osa historiallista kokemusta, jota kannattaa arvioida kriittisesti yhtenä historiallisena toimintamekanismina, mutta ei minään toistuvana toistavana tapahtumakierteenä. Kolmekymmentäluvun lopun tilanne oli asemien hakemista tulevaa, odotettavissa olevaa sotaa varten (Venäjä haki liittolaisia lännestä ja epäonnistuttuaan teki sopimuksen Saksan kanssa voittaakseen aikaa jne.). Suurvaltakoreografia 1930-luvulla oli osin ainutlaatuista, osin ketjureaktionomista liittolaissuhteiden muodostamista aiempaa historiaa soveltaen.

Mitä tulee konkreettiseen tapahtumaketjuun 1930-luvulla, oli sille ominaista natsien ensimmäisestä maailmansodasta (ja jättimäisistä sotakorvauksista) johtama katkeruus, joka Hitlerin houreiden täydentämänä muuttui Lebensraum-politiikaksi. Muut maat joutuivat altavastaajiksi Hitlerin aggression kohteina.

Historiassa kärsitty tappio johtaa helposti kostonkierteeseen.

Putinin tulkinnan mukaan kylmä sota ei päättynyt rauhansopimukseen, kuten toinen maailmansota. Neuvostotoliitto mureni ja joutui Venäjän tulkinnan mukaan lännen piirittämäksi.

Tulkintani mukaan Venäjä ei pyri dramaattiseen voimasuhteiden muutokseen sodan avulla (so. Itä-Euroopan vanhojen kansandemokratioiden alistamiseen), vaan entisten neuvostotasavaltojen otteessa pitämiseen. Se pyrkii alueelliseen vaikutusvaltansa maksimoimiseen turvallisuuspoliittisista syistä Naton tultua sen iholle. Keinot ovat moninaiset eivätkä mitenkään yksiselitteisesti määritettävissä. Baltiaa ja Venäjän eteläisten naapurien tilannetta ei mielestäni voi verrata keskenään. Suomea se käsitellee jatkossakin ystävällismielisenä kansakuntana ja odottaa Suomen ”vastaavan tunteisiin”. Edellytyksenä on tietenkin, ettei Suomi liity sotilasliittoihin.

Laaksosen haastattelussa verrattiin informaatiosotaa nyt ja 1930-luvulla. Johtopäätös oli, että länsivallat (lehdistö!) uhkaamalla tulla Suomen avuksi ”pelästyttivät” Stalinin. Sikäli väitteessä on perää, että Stalinin ei tuossa vaiheessa kannattanut pilata lopullisesti välejään länteen. Saksa kanssa tehty hyökkäämättömyyssopimus lisäpöytäkirjoineen ei vaikuttanut mitenkään lopulliselta.

Laaksonen on oikeassa sanoessaan, ettei informaatiosodassa ole periaatteessa mitään uutta (teknisesti ollaan toki pidemmällä kuin 1930-luvulla). Informaatiosota (tai hybridisota, tai propagandasota) on liioiteltu ilmaisu. Aina ja kaikkialla on harjoitettu vakoilu- ja häirintätoimintaa, ja sitä Venäjä käyttää myös Suomea vastaan. Sitä pitää torjua kaikin keinoin, muttei vetää ylimitoitettuja johtopäätöksiä.

Lasse Laaksonen yritti johdatella lopuksi ajatuksia siihen suuntaan, että yksin ei kannata jäädä, ja että EU-jäsenyys ei riitä turvatakuuksi Suomelle, koska lupaukset ovat lupauksia. Sanoisin, että ”selkeä sopimuskaan” ei riitä, jos mustaa valkoisella on niin epämääräisesti ilmaistu kuin Nato-sopimuksen viidennessä artiklassa. Siispä ei pidä tuudittautua sen varaan, että Nato olisi turvatakuu Suomelle, joka pitää. Jokainen avunantotilanne harkitaan erikseen niin kuin Ranska ja Englanti menettelivät keväällä 1940. Paras lopputulos saavutetaan, kun ei antauduta ulkopuolisen avun varaan, vaan hoidetaan suhteet ennalta ehkäisevästi kuntoon - liittoutumatta sotilaallisesti.