Roskia ja klassista

Radiossa oli aikoinaan ohjelma nimeltä ”Rockia ja klassista”. Istuttiin keittiön pöydän ääressä ja appiukko luki radio-ohjelmaa. Hän pani merkille, että sieltä tulee ”roskia ja klassista”. Joku naureskeli, miten sattuvasti hän sen sanoikaan. Tämä on kirjoitukseni teema, sillä haluan palauttaa mieleen taistelun kevyen ja vakavan musiikin välillä kymmeniä vuosia sitten.

Tänä päivänä tällaista taistelua ei oikeastaan ole. Pidetään selvänä, että populaarimusiikilla, rock-musiikilla ym. on oma arvonsa. Koulukirjoissa oli 1960-luvun alkupuolella luku musiikin kolmesta suuresta B:stä, jotka vääntyivät muotoon Bach, Beethoven ja Beatles. Se oli pelkkä huuli, mutta nyt pop-musiikin suuria nimiä arvostetaan yli kaiken.

Minulla on ollut koko elämäni ajan musiikkiharrastus, joten olen seurannut ”kevyen ja vakavan” taistelua vuosikymmeniä. Ensin hieman varhaishistoriaa…..

”Hella Wuolijoen radio” eli kukoistuskauttaan vielä paljon sen jälkeen, kun Hella pantiin väistymään Yleisradion pääjohtajan paikalta vuonna 1949. Syynä ei suinkaan ollut kevyen musiikin suosiminen. Sen kuulemista ihmiset saivat harrastaa haluamallaan tavalla, sillä radio ei sen edistämiseen uhrannut aikaa. Radion tehtävänä oli valistaa ja kehittää musiikin kuuntelijoiden makua. Rillumarei ja muu viihde oli sitten omassa kategoriassaan. Vasta 1963 tuli ohjelma nimeltä ”Sävelradio”. Pop-musiikki - kuten sitä silloin kutsuttiin - tuli myönteisesti noteeratuksi vielä tätäkin myöhemmin.

Nousi radikaaleja musiikin harrastajia ja ammattilaisia, jotka asettivat kyseenalaiseksi vanhat tottumukset. Tällaisia olivat mm. säveltäjät Kari Rydman, Erkki Salmenhaara, Kaj Chydenius ja Otto Donner sekä musiikkiskribentit Ilpo Saunio ja Pekka Gronow. Nämä pioneerit toimivat sillanrakentajina hyvin erityyppisten (moderni konserttimusiikki, jazz, pop, kansanmusiikki….) musiikinlajien välillä. Siitä heille suurkiitos.

Kevyen musiikin nousu ei jäänyt huomiotta ”raskaissa” piireissä. Heräsi voimakasta vastarintaa. Popmusiikin soittamisen ei haluttu laajenevan esim. radiossa. Tämän suuntauksen johtotähti oli säveltäjä Joonas Kokkonen. Muitakin ääniä onneksi kuultiin. Vastakkainasettelu johti julkiseen väittelyyn, johon 1950-luvun vakavamman taiteen harjoittajat eivät olisi alentuneet. Nyt saatettiin kysyä oliko hyvä iskelmä parempi kuin huono sinfonia. Väittely käynnistyi vuosien 1964-66 aikana em. johtohahmojen välillä.

TV:n kuuluisan Jatkoaika-ohjelman vieraana oli vuonna 1969 Henrik Otto Donner, jonka ajattelusta on onneksi säilynyt videonpätkä. Siinä hän ottaa yhteen Joonas Kokkosen kanssa, ja kaipaa kullekin musiikin lajille omaa arvostusta ja koulutusta. Arviointi tehtäisiin Donnerin (joka muuten oli ollut Joonas Kokkosen oppilas Sibelius-Akatemiassa!) mukaan kunkin musiikinlajin sisällä eikä lajien välissä. Puheenvuoro on uraa uurtava suomalaisen musiikkidemokratian saralla. Muistan elävästi ohjelmaa katsoessani, kuinka asetuin jyrkästi Donnerin puolelle.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kiittäen panin merkille, että merkittävä säveltäjä, Erkki Salmenhaara analysoi Helsingin Sanomissa Beatlesien Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band-LP:n uutta luovaksi taideteokseksi. Salmenhaara jopa väitti Beatlesin kehittäneen kokonaan uudenlaisen sävellystekniikan, jossa sävellykset tehdään studiossa suoraan nauhalle kaikkia studiotekniikan mahdollisuuksia käyttäen. Oli miten oli, niin yksipuolisesti vakavan musiikin puolesta taistelleiden peli oli menetetty, kun Sergeant Pepper ilmestyi vuonna 1967. Mikään mitä on tehty sen jälkeen tai sitä ennen ei voi himmentää, saati häivyttää tämän uraauurtavan teoksen merkitystä.

Toki demokratisoimispyrinnöissä tapahtui ylilyöntejä. Ajan hengen (1970-luvun vaihde) mukaisesti toteutettiin kaikkia tasapuolisuussääntöjä noudattaen radion ”lista”, jossa suurin piirtein tieteellisesti määritettiin kansan maku. Oli kuin eri värejä olisi sotkettu keskenään, sillä lopputulos oli ankean harmaa keskiarvo kansan mieltymyksistä!

Työ populaarimusiikin hyväksi on tietenkin jatkunut näidenkin aikojen jälkeen, jopa kiihtyen. Enää eivät itseään kunnioittavat muusikot tyydy anglo-amerikkalaisten tähtien hittien covereihin, vaan säveltävät, sanoittavat ja tuottavat itse kappaleensa. Tässäkin muurinmurtajana toimi Beatles, jotka ottivat koko musiikin tekemisen prosessin haltuunsa.

Populaarimusiikin arvostus on noussut aimo harppauksin takavuosiin nähden. Tänä päivänä kevyenä pidettyä musiikkia ehdotetaan virsikirjaan!

Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa läpimurron tehnyt progressiivinen rock (Nice, Yes, Pink Floyd, King Crimson, Emerson Lake and Palmer….) palkitsi osaltaan odotukset fuusioajattelusta tai ainakin sillanrakennustyöstä eri musiikinlajien kesken. ELP:n versio Modest Musorgskin ”Näyttelykuvista” olkoon tästä esimerkkinä. Tämän tyyppinen musiikki oli ehkä 1960-luvun tekno-optimismin lopputulos, jota populaarimusiikin suosijat eivät tosin kauan jaksaneet seurata. Progella on kuitenkin jatkuvasti vannoutunut kuulijakunta.

Entä vastaantuloni? Kuuntelen klassista musiikkia mielelläni pidemmillä automatkoilla yksin ajaessani.