Single vai LP – mikä on ”levy”?

Minulla on runsaasti vanhoja vinyylilevyjä, joita kuuntelen aina silloin tällöin. Onhan vanha kunnon ”levari” vielä tallella. Harmittelen joidenkin levyjen katoamista muuttojen ym. yhteydessä. LP-levyjen ostohinkuni osui progressiivisen rock-musiikin nousun yhteyteen 1970-luvun vaihteessa. Minun on hyvin vaikeaa hahmottaa levymyynnin kehitystä kokonaisuudessaan, mutta oman kokemuksen kautta voin kuitenkin kertoa jotakin.

Jo se, että asuin maalaiskunnan kirkonkylässä oli tietty este hankkia levyjä massiivisesti. Eikä rahaakaan tahtonut olla ylen määrin. Yritin hankkia tunnetun brittibändin LP:n suoraan Englannista 1960-luvun lopulla, levyt kun olivat huomattavasti edullisempia Englannista hankittuna. Katalogi oli aivan asiallinen. Kansallisosakepankin johtaja (asia meni pankinjohtajalle saakka) levitti kätensä: liian vaikeaa valuutoilla operointia. Olen vieläkin varma, että nuoren kaverin pyyntö oli liian helppoa sysätä sivuun.

Minulla on vieläkin usean kymmenen vinyylin kokoelma pääosin noina aikoina ostettuja levyjä (tuoreempiakin on toki joukossa). En aio myydä niitä mihinkään.

1960-luvun puolessa välissä minun ”levyni” oli single. Ja niin se oli muidenkin osalta. LP-levyjäkin toki julkaistiin, mutta monet niistä olivat kokoomalevyjä pohjalta ”Greatest hits”. Muistan Jesus Christ Superstar -albumin (1970), joka käynnisti varsinaisen Jeesus-buumin. Kaiken Jeesus-kohun jälkeen englantilainen johtava musiikkilehti Melody Maker irvaili vielä yhdestä LP:stä, kokoomalevystä, jonka nimi oli ”Jesus Christ´s Greatest Hits”.

Radion top-ten ohjelmat olivat singlelistojen kelausta. Ei 1960-luvulla ollut epäselvää, mikä oli levy, joka möi. Se oli kaksipuoleinen single. Tuon ajan single-levymyynti oli hirmuista: suosittujen artistien levyjä myytiin miljoonittain. Yhdysvalloissa Billboardin hot-100 listan kymmenen kärkisinglen joukossa oli viikottain useita miljoonamyyntiin yltäneitä levyjä.

Vanhalla gramofonilla soittelin jo 1960-luvun alussa levyjä enoni maatilalla. Silloin tuli vastaan EP-levy, jolla oli useimmiten neljä kappaletta. EP:t olivat suosittuja erityisesti Englannissa. Beatlesien ja Rolling Stonesien alkuvuosien EP-levyillä oli kova kysyntä. EP-levy katosi levykauppojen hyllyiltä joskus 1960-luvun puolessa välissä suurin piirtein samaan aikaan kun LP: suosio alkoi kasvaa.

Erityisesti vuonna 1967 ilmestynyt Beatlesien Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band -pitkäsoittolevy nosti sekä LP:iden myyntiä että arvostusta. Sen jälkeen monien huippu rock-yhtyeiden levyt olivat musiikillisia kokonaisuuksia. Niiden taiteellinen arvo nousi ennennäkemättömäksi.

Vieläkin harmittaa, kun tämän päivän juonnettujen musiikkiohjelmien toimittajat puhuvat jonkin 1960-luvun artistin ”levystä”, tarkoittaen single-julkaisua. He puhuvat kuitenkin ”levynä” LP:stä, jolle single sijoitettiin sitten joskus, kun artistilla oli jotain pantavaa LP:lle. Oikein on puhua ”levystä” singleä tarkoittaen, sillä se julkaistiin likipitäen aina ensin. Toimittajan mainitsemalle LP-levyllä tuo single ilmestyi vasta pitkän ajan kuluttua, ehkä lopulta vasta sille ”Suurimmat hitit” -älppärille. Pieni asiahan tämä on maailmankaikkeudessa, mutta historian miestä harmittaa historiattomuus!

Eräs valtava kokemus varsinkin LP-levystä puhuttaessa oli kansikuvataide. Tässäkin on syytä mainita uraa uurtavana Beatlesien Sergeant Pepperin kansi. Se oli suurenmoinen katseenvangitsija suurmiesten kuvineen. Sitä saattoi ahmia koko levyn kuuntelun ajan. On sääli että nykyinen suoratoisto ei mahdollista kokoavaa taidenautintoa. Muistan itse, kun hämmennyin Santanan Abraxas -albumin kansikuvasta, jossa oli Herman Hesse -viittaus. Se oli sekä kansikuvan että albumin sisällön osalta suuri seikkailu.

Parhaimmillaan levykansio oli kotelo, johon oli painettu kappaleiden sanat ja muuta materiaalia.

Historian aaltoliikkeen seurauksena 1960-luvun single-villitys vaihtui 1970-luvulla LP-invaasioon. Kieltämättä syntyi tilanteita, jolloin artistilla ei oikeastaan ollut riittävästi ainesta pitkäsoittolevyyn, mutta pitihän se tehdä, kun ”levy” merkitsi LP:tä. Pääosin kokemukset olivat kuitenkin positiivisia. Varsinkin 1970-luvun alusta muistan progressiivisen rockin kultaisilta päiviltä, kuinka bändin piti julkaista mestariteoksensa LP-levyllä tai kasettina.

Minulle pitkäsoittolevyt olivat kuuntelun hartaushetkiä. Levyjä kuunneltiin kerta toisensa jälkeen. Järkytyksekseni luin jostain amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan yhtä ”levyä” kuunneltiin keskimäärin 1,2 kertaa eli siis suurin piirtein kertakuuntelun jälkeen levy unohdettiin johonkin. Nykyisen musiikin suoratoiston aikana LP-levymyynti esimerkiksi Englannissa on murto-osa muutaman kymmenen vuoden takaisesta myynnistä. Jos oikein muistan niin Englannissa koko vuoden LP-myynti on niin vähästä, että likipitäen yksi ainut levy vanhoina hyvinä aikoina saattoi peitota koko vuoden nykymyynnin.

Olemme siirtyneet takaisin ”single-aikaan”, yksittäisten kappaleiden kuunteluun. Jopa EP-levy on tulossa uudelleen.

Myynti ratkaisee. Sinkkujen teko loppui aikoinaan myynnin vähyyteen ja vaihtui parhaiden albumien käsittämättömään multimiljoonamyyntiin. Nyt suoratoisto on tuhonnut pääosan albumi- ja CD-myynnistä.

HS:ssä olleen jutun (Ilkka Mattila: ”Pop-tähdet eivät tarvitse albumeita”) mukaan ”Hittimusiikissa albumi oli (on) mielekäs ainoastaan hittikokoelman alustana”. Joka johtaa ajatukseni jälleen kymmenien vuosien takaisiin kokemuksiin. Kuitenkin muunlaistakin kehitystä on havaittavissa. Mielenkiintoista. Vaikuttaa siltä, että monista muista yhteyksistä tuttu polarisaatioilmiö on levinnyt levybisnekseenkin: yleensä ei myydä juuri mitään, mutta sitten kun myydään, ovat määrät valtavia.

Tänä päivänä minäkin risteilen YouTubessa nauttien musiikista, josta minun ei tarvitse kantaa huolta saako artisti osansa tästä. Tämä on nykyisen suoratoiston pimeä kohta. Vanhoina hyvinä aikoina saattoi tietää, että säveltäjät ja esittäjät saivat korvauksen myynnin mukaan.

Vinyylien myynti on nousussa jälleen. Vielä on vaikeaa sanoa, kuinka pysyvästä ilmiöstä on kysymys. Retrohengessä asiaa lähestytään ainakin vanhojen LP-levyjen osalta, mutta uusiakin näköjään myydään.

Vinyyli on ”tavara”. Sitä on mukava hypistellä. Sen sisältämä tarina alkaa ja päättyy johonkin.