Uuteen maailmanjärjestykseen Ukrainan sodan jälkeen?

 

Ylen A-Talkissa oli 17.11.korkeatasoinen keskustelu viimeaikaista tapahtumista Ukrainassa ja niiden heijastumisesta maailmanpolitiikkaan: miten Venäjä reagoi Ukrainan sotamenestykseen? Keskusteluun osallistuivat entiset Moskovan suurlähettiläät Hannu Himanen ja René Nyberg, Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija Sinikukka Saari ja entinen Puolustusvoimien tiedustelupäällikkö, kenraalimajuri Harri Ohra-aho Sakari Sirkkasen johdolla.

Keskustelun lähtökohdan muodosti Ukrainan ilmapuolustuksen ohjuksen  osuminen kohteeseen Puolan rajan yli. Vallitsee melkoinen konsensus,  että kysymys ei ollut venäläisten ohjuksesta, minkä mm. kenraali Ohra-aho toteaa. Eri asia on sitten,  että Volodymyr Zelenskyi on yrittänyt pitää yllä käsitystä, ettei voi sivuuttaa mahdollisuutta,  että kysymys oli venäläisestä ohjuksesta. Miksi? Ehkä siitä syystä, että Zelenskyi on fiksoitunut venäläisten pahuuteen niin perusteellisesti, että tulkitsee kaiken tapahtuneen vihollisen viaksi.  Ainakin hän haluaa, että Ukrainan edustajat ovat ohjuksen osumapaikalla todistamassa, mitä tapahtui. On tietenkin selvää, että Venäjä sodan aloittajana on vastuussa kaikesta aiheuttamastaan vahingonteosta ml. Puolan puolelle harhautuneen ja iskeytyneen  ohjuksen aiheuttamista ihmisuhreista.

Kenraali Ohra-aho tuo esille oleellisen asian nimittäin Venäjän pyrkimyksen käyttää laadullisesti parasta sotakalustoia ukrainalaisten lannistamiseksi  parantamalla ohjusten osumatarkkuutta infrastruktuurikohteisiin. Tavoitteena on talvea vasten tehdä ukrainalaisten siviilien kärsimyksistä mahdollisemman vaikuttavia ja siten katkaista vastarinnalta selkäranka. Ukraina taas haluaa parempaa torjuntaohjuskalustoa tai pikemminkin ilmatorjuntajärjestelmiä lännestä.

Entä jos ollaankin yhtä mieltä nyt sattuneen iskun tahattomuudesta? Se ei lopeta spekulaatiota. Mitä jos seuraavan kerran isketään tarkoituksellisesti? Mihin toimenpiteisiin lännessä ryhdytään jo ennalta? Naton ja Venäjän konfliktikynnys on jälleen hiukan alentunut.

Mielenkiintoisen näkymän toi esille René Nyberg, kun hän historian todistusaineiston pohjalta totesi natsi-Saksan Lontooseen ja Coventryyn kohdistuneiden pommitusten (Areenassa on nähtävissä hyvä dokumentti parhaillaan näistä pommituksista) toisessa maailmansodassa epäonnistuneen. Saksa aliarvioi  siviilien,  ilmapuolustuksen ja pelastushenkilöstön taistelutahdon merkityksen ja niin tapahtuu keskustelijoiden mielestä nytkin Ukrainassa. Vastaavia esimerkkejä on runsaasti mm. Vietnamin sodasta sekä Japanista ja jopa Helsingistä toisen maailmansodan aikana.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Yhtä mieltä keskustelijat olivat siitä, että sodanvastainen rintama Venäjällä ei ole kyllin vahva pysäyttääkseen sotatoimet. Himasen arvio, että emme tiedä minkälaisen tiedon varassa poliittinen johto Venäjällä toimii on varmaankin oikea.

Viitattiin mielipidemittauksia järjestävään Levadaan, jolta on välittynyt väitetysti ristiriitaista tietoa venäläisten suhtautumisesta sotaan. Minusta tieto ei ole ollut ristiriitaista. Venäläiset haluavat rauhaa, mutta samalla pitävät tärkeänä, että heidän kotimaansa ei ole jäämässä tappiolle.  Nämä ehdot voivat olla yhtaikaa voimassa. Sodan johto taas haluaa (väli)rauhaa,  koska se tarvitsee aikaa joukkojen uudelleenjärjestelyyn pystyäkseen jatkamaan sotaa. Kysymys ei ole siis Venäjän kansalaisten yksiselitteisestä pyrkimyksestä rauhantilaan eikä myöskään sodan jatkamisen suosimisesta.                          

Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että Venäjä ei voi voittaa sotaa. Sodan tavoitteet ovat jääneet epäselviksi kansalaisille, eliitille ja ehkä jopa poliittiselle johdolle. Sen sijaan sodan kestäessä on ilmoitettu useita vaihtuvia tavoitteita. Taistellaan milloin denatsifikaation,  milloin Venäjän valtaamien osa-alueiden puolesta. Myös vapaaehtoisesti tapahtuneiden alueluovutusten strateginen merkitys on jäänyt ainakin osittain epäselväksi. Onko Herson, kuin toisen maailmansodan aikainen  ”Dunkerquen ihme”,  kuten kenraali Ohra-aho väitti?  Hersonista vetäytyminen esitetään ihmisuhreja pelastavana uhrautumisena.

Hyvä huomio keskustelussa oli myös  sodan brutalisoituminen (Sinikukka Saari) ja syynä on se, että kun Venäjän vakinaiset joukot eivät saa menestystä aikaan, täyttävät  Wagnerin kaltaiset väkivaltakoneistot tyhjiön levittääkseen kauhua.

Erityisesti Hannu Himanen korosti venäläisten mielipidetiedusteluihin vastanneiden ristiriitaisia näkemyksiä,  joissa heijastuu samanaikaisesti tuki sodanjohdolle ja Putinille ja toisaalta  hyvin kriittiset näkemykset hallitusta ja Putinia kohtaan. Siksi Levadan tutkimuksiin tulee suhtautua varovasti, vaikka ne katsotaankin  suhteellisen luotettaviksi.

Venäläisten omakuva on siis hyvin toisenlainen kuin mihin meillä on totuttu. Onko Stalinin aikainen ilmapiiri palannut, kuten Himanen kysyy? Esimerkiksi ilmiantokulttuuri on tullut takaisin.

Kaikesta huolimatta Venäjän poliittinen johto haluaa tietää, mitä venäläiset ajattelevat. Siksi Levada on saanut jatkaa kartoituksiaan. Vaikka mielipidetiedusteluissa arvostelu lisääntyisi Putinia kohtaan, häntä ei hevillä syrjäytetä paikaltaan,  koska häntä suojellaan,  ja hänen korvaajaansa ei ole tiedossa. Seurauksena Putin ja muu poliittinen johto haluaa – säilyäkseen vallassa - toteuttaa populistia hankkeita esim. sotatoimien osana.

Johto voidaan syrjäyttää vain hävityn sodan kautta. Ramzan Kadyrovin ja Jevgeni Prigozinin johtamat yksityisarmeijat ovat hyödynnettävissä,  jos sodassa ollaan jäämässä tappiolle, mutta kaikissa tapauksissa heillä ei ole riittävää itsenäistä valtaa, vaan he ovat alisteisia Putinille. Putin käyttää heitä käsikassarana julmimpia sodankäyntimenetelmiä tarvittaessa. 

Käsittääkseni Venäjän vahvuus kriisitilanteessa perustuu siihen,  että turvallisuusjärjestelmä on hierarkkinen ja tiivis. Jokaisen osan (esim. kansalliskaarti, FSB, FSO) tehtävä on tiukasti määritetty ja kattava.

:::::::::::::::::::::::::

Mihin Putin pyrkii? Vastaus: todennäköisesti koko maailman turvallisuusjärjestelmän muuttamiseen puheissaan määritellyillä tavoilla, joihin minäkin olen viitannut näissä kirjoituksissa lukuisia kertoja.

Yhtä mieltä oltiin keskustelijoiden kesken siitä, että Ukrainan pitää  istua siinä pöydässä, missä rauhasta päätetään, ei esimerkiksi pelkästään USA:n ja Venäjän. René Nyberg: rauhan edellytys on,  että valta vaihtuu Kremlissä. Ja se voi vaihtua vain Venäjän tappion myötä. Joka tapauksessa sodasta arvioitiin tulevan pitkäkestoinen.

Onko Venäjän tappio varma, kuten keskustelijat olettivat? Sanoisin, että ensi talvi on monessa suhteessa ratkaiseva. Venäjän ohjusiskut ovat vaurioittaneet pahasti Ukrainan energiaverkkoa ja muuta infrastruktuuria ja mikään ei viittaa paineen hellittämiseen. On pitkälti länsimaiden toimitusten varassa, ettei siviiliväestön selkäranka katkea.

Avaintermi on ”kestävä rauha”(René Nyberg), eivätkä suinkaan Minskin sopimuksen tyyppiseen tulitaukoon/välirauhan sopimukseen liitettävät  järjestysnumerot I,II,III… Eli molemminpuolisen luottamuksen on oltava pitävä.

Kiinan rooli? Kiina haluaa pelata omaa peliään. Sillä on omat tavoitteet,  ja se haluaa olla itsenäisesti omien valtapyyteidensä asialla,  ei niinkään korostetusti rauhanvälittäjänä. Se haluaa olla vallan organisoijana pikemmin kuin osana moninapaisuutta.

Ukrainan sodan jälkeen on joka tapauksessa edessä valtava jälleenrakennusprojekti, joka sitoo länsivaltoja yhteen. Nyberg arvioi, että Venäjällä on jatkossa erittäin vahva läntinen naapuri, joka leimaa tulevaisuudennäkymää.

::::::::::::::::::::::::::::

A-Talkin keskustelu oli hyvä,  koska se irtosi pelkästään nykytilan analysoinnista ja avasi näkymää tulevaisuuden ratkaisuihin.