Putin järjestelee maailmaa mieleisekseen

 

 

Tätä kirjoittaessani Euroopassa raivoaa sota. Vaikka varsinaiset sotatoimet ovat rajoittuneet yhden valtion alueelle näkevät monet sotatapahtumat laajemmin kauppasotineen, pakotteineen ja terroritekoineen. Sodan voi arvioida olevan sitkeä laadultaan ja kestoltaan.

Historiasta voidaan hakea vertailukohtia,  jotka sopivat nykypäivään, ei niin,  että haettaisiin yksi yhteen samankaltaisia tapahtumaketjuja vaan sen takia,  että tunnistettaisiin syy-seuraussuhteet,  joista valtioiden suhteet muodostuvat.

Käytän ohessa esimerkkinä Napoleonin sodat päättänyttä Wienin kongressia 1814-15. Löytyisikö sieltä avaimia nykytilanteen ymmärtämiseen?  

Suurvallat pitivät Wienissä keskenään huolta,  että kukaan niistä ei pyrkinyt hyötymään pienten valtioiden kustannuksella. Tämä merkitsi käytännössä sitä,  että kavahdettiin Napoleonin aikaista tilannetta,  jossa jokin niistä pyrkisi pysyvästi muiden yläpuolelle ylivoimaiseksi voimatekijäksi.

Tavoitteena Wienissä oli kestävän tasapainon rakentaminen Eurooppaan. Ykkösasia oli Ranskan tulevaisuuden määritteleminen Napoleonin sotien jälkeen , mutta sen rinnalla Britannian, Venäjän, Preussin ja Itävallan suhteiden tasapainoon saattaminen. Taustalla vaikutti suhtautuminen liberalismiin ja nationalismiin. Venäjä ja itäisen Keski-Euroopan maat pelkäsivät liberalismin ja nationalismin uhkaavan monarkiaa. Ne rakensivat olemassa olonsa vanhan järjestelmän, Euroopan kristillis-konservatiivisen perinnön varaan.

Wienin kongressi loi eurooppalaisen järjestelmän keskeiseksi tekijäksi erottelun suuriin ja pieniin maihin. Suurvaltojen ryhmän muodostivat edellä mainitut Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin vastaisen liittokunnan jäsenet. Ne olivat itse suurvaltoina eurooppalaisen järjestelyn  yläpuolella, mutta määrittivät muiden (pienempien valtioiden) kohtalon. Niistä tuli rauhantilan ja moraalin vartijoita. Niillä oli omat vaikutuspiirinsä tai niin kuin nyt sanottaisiin etupiirinsä. Tästä ei ole pitkä harppaus Putinin sodan logiikkaan.

:::::::::::::::::::::

Jos asetetaan nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin tänä päivänä kongressissa esille otettu uhkakuva toimii niin, että Venäjä on  pyrkimässä  etupiirien muodostamiseen. Se itse asiassa jopa sodan uhalla vaatii niitä saatettavaksi voimaan. Putinin ”world order” sisältää tällaisen ajatuksen. Venäjän näkökulmasta siltä on lohkaistu suuri osa vanhasta Jaltan (1945) etupiiristä lännen hyväksi. Etupiiri on siis Venäjän mielestä toispuoleinen. Venäjä on vetänyt ehdottoman rajan Ukrainan kohdalle. Kiista koskee sitä,  kumpi on syyllinen olemassa olevaan tilanteeseen: laajenemishaluinen länsi (Venäjän esittämä lännessä torjuttu väite) vai Ukrainan ja muiden Euroopan maiden suvereniteettia loukkaava Venäjä (länsivaltojen näkemys). Mutta pitääkö uutta putinilaista ”world orderia”  (tai neutraalimmin rauhankonferenssia Wienin malliin ) edeltää suuri sota ennen  kuin jokin yhteisesti hyväksytty järjestely astuu voimaan? Ja saadaanko sillä moninapainen voimien tasapaino aikaiseksi?

Putinilainen maailmanjärjestys on kaksiosainen tavoitteiltaan. Ensinnäkin sen tavoitteena  on edellä kuvatulla tavalla voimapolitiikan  avulla saada aikaan moninapainen maailma ja toiseksi luoda uusi henkinen (hengellinen) tasapaino alueen (tässä tapauksessa Euroopan) valtioiden kesken. Kummankin osion toteutumisen  esteenä  on keinojen ja sisältöjen räikeä ristiriita. Harva uskoi näin laajamittaiseen julmuuteen, mitä Putin on osoittanut päästäkseen päämääräänsä.

Jos välttämättä halutaan, niin ilmastonmuutosten vastaisten toimien torjuminen muodostaa kolmannen pilarin Putinin maailmanjärjestyksessä. Sivuutan sen kuitenkin tässä.

Jos asetetaan nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin näinä aikoina  Sergei Lavrov on puhunut paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Vladimir Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhtkoht samansisältöisiä asioita. Tällä ajattelulla torjutaan aito edustuksellinen demokratia ja läntinen oikeusvaltioperiaate.

Putin ja Lavrov jatkavat ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. He haluavat  tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Putin ja Lavrov syyttävät länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Heidän mukaansa  eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Monen mielestä kysymys kuuluu: uskovatko Venäjän johtajat itsekään olemassa oleviin filosofisiin perusteisiin vai onko kysymys vain sumuverhosta räikeän vallanhimon päällä? Fakta on, että Putin on niin monta kertaa palannut nimissään kulkevaan World Orderiin, että siihen ei kannata suhtautua yliolkaisesti. Voimapolitiikkaa seuraavat edellä kuvatut arvot tuoden – oikein tai väärin – arvopohjan politiikalle. 

::::::::::::::::::::::

Wienin kongressissa esillä olleet asiat ovat siis edelleen perustavaa laatua olevalla tavalla suurvaltojen pöydällä. Kiistan kohteena ovat nytkin liberaali vs. konservatiivinen ideologia, vanha alkuperäiseksi väitetty kristillinen näkemys vs. ”kaiken sallivuus” ja etupiireihin perustuva maailmankäsitys. Suurvaltojen politiikka ja siihen liittyvät argumentit liikuttavat aikojen yli Euroopan voimatasapainoa.  

 Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut maailmankirjat sekaisin. Selvin selitys Venäjän aggressiolle,  jonka tunnistan on Putinin kyvyttömyys hyväksyä Neuvostoliiton hajoaminen. Putin ei pysty irtautumaan ajatuksesta, että Venäjä jää hänen – vanhenevan diktaattorin -  jäljiltä Neuvostoliittoa hauraammaksi suhteessa länteen.  Eikä Putin ole edes osallinen Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteen haaksirikkoon, mutta 1980- ja 1990-luvun rankasti syytettyjen johtajien ”epäonnistumisten”  korjaaminen kaatuu hänen kontolleen. Raskas - itse asetettu -  tehtävä tilanteen  palauttamiseksi 1980-luvun tasolle ei onnistu. Vanhenevan diktaattorin osaksi sulkeutuu imperiumin jättäminen  Naton piirittämäksi voimavaroiltaan vajavaiseksi, Kiinalle ja USA:lle häviäväksi valtakunnaksi.  Lohdutuspalkinnoksi  on tarjolla moninapaisen maailman tavoittelu  häviäväksi arvioidun  kaksinapaisuuden sijasta.

Tosiasiassa on olemassa myös toinenkin syy, nimittäin  jälkikristillinen ja liberalismin torjuva ideologinen syy, jota olen edellä esitellyt. Kysymys on siis myös henkien taistelusta.

::::::::::::::::::::::::::

Onko Putin kuin Nikolai  I – yksi hänen esikuvistaan -  joka kuolinvuoteellaan Krimin sodan (!) keskellä huutaa ymmällään olevalle seuraajalleen, tulevalle keisarille Aleksanteri II:lle viimeisinä sanoinaan ”pidä kaikki!”?

Länsivallat ovat panostaneet Venäjän sotatoimenpiteiden vastustamisessa  pakotteisiin,  joita onkin käytössä laaja kirjo. Tuskinpa ne kuitenkaan täysin pystyivät arvioimaan, mihin pakotteet johtavat. Sota on nimittäin laajentunut energiasta käytäväksi sodaksi, josta vavahduttavin esimerkki on kaasuputkien räjäyttäminen Itämerellä. Syyllisen osoittaminen pitävästi tulee oleman vaikeaa, joskin epäilyt syyllisestä ovat vahvat. Kansalaisten sietokykyä koetellaan lähes kaikissa Euroopan maissa. Energiapula ja lisäksi yritysten ja kotitalouksien lämmitys- ym. kustannukset ovat nousseet hälyttävän korkeiksi. Lisäksi Venäjän tarkoitus on murtaa ukrainalaisten taistelutahto elintärkeää infrastruktuuria tuhoamalla.  Näin sota heijastuu konkreettisesti jokaiseen tavalliseen kansalaiseen.

Ketään erikseen syyttämättä eurooppalaiset ovat tuudittautuneet hyvinvointiinsa ja huonoihin aikoihin varautuminen on jäänyt puolitiehen. Suuri osa Euroopan väestöstä selvinnee haasteista ilman ylivoimaiseksi käyviä ponnistuksia,  jos ei sitten syty kaiken kattava sota. Niitä,  jotka joutuvat jo normaalioloissa pinnistelemään taloutensa kanssa on paljon. Heille kysymys on selviytymistaistelusta.

Kaikki viittaa siihen, että sota ei poistu eurooppalaisten elämästä. Venäjä on kouluttamassa uutta reserviä,  joka saattaa olla toimintakunnossa ensi kesänä. Ei kannata aliarvioida myöskään Venäjän kykyä käynnistää uutta asetuotantoa. Paralleelina tulee mieleen Hitlerin yksinpuhelu junavaunussa Mannerheimin vieraana kesällä 1942. Hitler sanoi Saksan tuhonneen 34 000 venäläistä panssaria, mutta he ovat löytäneet Donetsin alueelta (Donetsk, Luhansk!)  tehtaan,  jonka tarkoitus oli korvata menetykset.

:::::::::::::::::::::::::

Minua kuten useita muitakin on hämmästyttänyt Putinin muutos 2000-luvun vaihteen ainakin lievän demokratiatartunnan saaneesta valtionjohtajasta rikolliseksi,  mistään piittaamattomaksi diktaattoriksi. Sitten on niitä, jotka ovat ”alusta lähtien” tienneet minkälainen Putin on miehiään.

Oma lukunsa ovat valtionpäämiehet,  jotka jos ketkä ovat seuranneet Putinin toimia läheltä. Ei heilläkään ole ollut kykyä nähdä Putinin sielun peiliin, kuten George Bush nuorempi väitti nähneensä. Olaf Scholzia syytetään heikkoudesta - kuten hänen edeltäjäänsäkin – ja ymmärryksen puutteesta nähdä Putinin tarkoitusperien lävitse. Energiayhteistyötä nyt rikolliseksi nähdyn Putinin kanssa pidetään anteeksiantamattomana erehdyksenä. Erehdyksen suuruutta arvioidaan nyt nähtävillä olevaa taustaa vasten! Ns. asiantuntijoillakin on ollut vain rajallinen kyky ymmärtää tapahtumien logiikkaa. Sitä suurempi on ollut pyrkimys jälkikäteen analysoida – usein myös jälkiviisaasti – sodan sumua.