Ajat, ne muuttuvat - Suomi kovalla linjalla

 

 Kaikilla meillä on vielä hyvässä muistissa kansalaisten äkillinen kääntyminen Natoon liittymisen vastaisuudesta Naton kannattajiksi varhain keväällä tänä vuonna. Syykin on helppo osoittaa: Venäjän hyökkääminen Ukrainan kimppuun. Useimmille tuli mieleen, että Ukrainan tukemisella puolustamme myös omaa maatamme. Venäjän hyökkäyksellä Ukrainan kimppuun on  pelkokertoimena München 1938 -vaikutuksia.

Meille suomalaisille tuntuu olevan ominaista, että pystymme muuttamaan kantaamme lähes lennosta. YYA-sopimus ja Pariisin rauhansopimus  pystyttiin hylkäämään heti,  kun se oli mahdollista. Toisaalta integroituminen läntisiin talousyhteisöihin tehtiin pidemmän kaavan mukana. Totutimme itäisen naapurin muutoksen välttämättömyyteen. Toisaalta minulle jäi käsitys,  että Neuvostoliitto oli myötämielinen  Suomelle ja sitä kautta riippuvainen Suomesta, koska se halusi säilyttää Suomen - niin kuin siellä varmaan nähtiin – sopuisassa etupiirissä. Suomi ei ollut kuitenkaan Neuvostoliiton taskussa,  kuten Leonid Brezhnev tuli kehuneeksi Itä-blokin huippukokouksessa.

Suomen asema nähtiin niin vakaana ja itsenäisenä,  että se sopi rauhanvälitystehtäviin melkein mihin maailmankolkkaan tahansa. Riippuvuus Neuvostoliitosta pidettiin Paasikiven aikana riittävän etäisenä poliittista puolueettomuutta korostamalla, jonka Neuvostoliito hyväksyi,  kunhan sen ”legitiimeihin” etuihin ei puututtu.

Sittemmin presidentti Kekkonen tinki neutraliteetista osin sitomalla oman vallassa pysymisensä opportunistisesti Neuvostoliiton valtapyrkimyksiin.

::::::::::::::::::::::::::::

Viime aikojen kansainvälisen politiikan pyörityksessä Suomi on tietoisesti irtautunut Venäjän vaikutuksesta ja sitonut itsensä länsivaltoihin. Päätös ei ole mitenkään poikkeuksellinen, sillä useimmat valtiot ovat sanoutuneet irti Venäjän rikollisista pyrkimyksistä. Muutos Suomen asemassa on joka tapauksessa suuri.

Vanhaan Venäjä-suhteeseen ei ole paluuta näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana, joskaan puheita päätösten ”lopullisuudesta” ei kannata pitää kivaan hakattuina.

On nähtävissä, että Suomi tekee irtiottoa Venäjästä myöskin sellaisilla toimenpiteillä, joille ei löydy  asiantuntijoiden  taholta kiistatonta kannatusta. Tällainen on hallituksen saama valtuutus eduskunnalta rakentaa aita osalle Suomen ja Venäjän rajaa. Perusteluissa on viitattu rajavartiolaitoksen kantaan, vaikka päätöstä tulee pitää poliittisena. Pilottihankkeen toivotaan käynnistyvän pikaisesti. Aitapäätös on esimerkki nopeasta kantojen muutoksesta, sillä vielä jokin aika sitten moni kansalainen – minä muiden mukana – piti hanketta  ylimitoitettuna. Vieläkin on tunne, että päätöksellä on toivottujen vaikutusten lisäksi epätoivottuja vaikutuksia. Mutta nyt on vauhti päällä ja halutan tehdä ratkaisuja. Sitä paitsi kritiikkiä näyttää pikemminkin tulevan niiltä poliittisilta tahoilta,  jotka haluaisivat kiirehtiä hanketta entisestään.

Ihmiset ovat jo tottuneet uusiin ”rooleihinsa” ja sitä kautta oppineet Venäjä-kriittisyyden, joka on  näkynyt mm. Helsingin Sanomien teettämässä tutkimuksessa, jossa enemmistö oli sitä mieltä, että Venäjän kansalaisilla on kollektiivinen vastuu hyökkäyssodasta Ukrainassa.

Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla 23.10.2022 todetaan ensin,  että aita rakennetaan, kun sitä halutaan ja sitten yllättävästi, että ”voi siitä hyötyäkin olla”. Jotenkin tämä jättää häilyvän kannan aidan tarpeellisuudesta. HS:n päätoimittaja Antero Mukka esittää kolumnissaan ”Millaiseksi maaksi Suomi päätyy kovaa linjaa kulkien?” (23.10.2022) selvää epäilyä nyt meneillään olevia venäläisvastaisia toimia kohtaan.

Mukka on oikeassa todetessaan,  että Suomi on valinnut kovan linjan Venäjää ja venäläisiin liittyviä asioita kohtaan ilman valikoivaa harkintaa: ”Paraikaa on käynnissä venäläisvastaisten toimien kilpahuuto, jossa kovimman tarjouksen esittäjä saa tilaisuuden profiloitua jämäkkänä patrioottina. Moni katsoo, että kansainväliset sopimukset ja perusoikeudetkin saavat nyt väistyä”. 

Uhkaako meitä vauhtisokeus? Monet ovat sitä mieltä, että Baltian maiden kova linja sopii meidänkin linjaksemme. Suomen ulkopolitiikkaa on kuitenkin totuttu pitämään pehmeän rauhantahtoisena ja  sovittelevana. Vältämme Baltian maille tyypillistä kovaa retoriikkaa. Nyt otetaan riskejä tulevaisuuden kustannuksella.

Viron tilanne on siinäkin mielessä erilainen, että venäläistaustaisen väestön osuus on moninkertainen Suomeen verrattuna. Meillä Suomessa Hesarin tutkimuksen mukaan lähes viidennes  Suomen venäjänkielisistä hyväksyy Venäjän toimet Ukrainassa. Mukka sanoo ymmärtävänsä suomalaisten  epäluulon Venäjää kohtaan ”tiettyyn pisteeseen saakka”, mutta pitää kaiken kaikkiaan huolestuttavana vastakkainasettelua kansakunnan sisällä. Minunkin mielestäni ryhmittyminen ukrainalaisten tueksi on oikein, ei kahta sanaa, mutta halutaanko tavallisten ihmisten kesken – kumminkin puolin - vastakkainasettelua oikeasti Suomen sisälle? Rasitteena vähäisellekin suhteiden ylläpidolle on muun muassa venäläisten - sanoisin kiistaton - myyräntyö Suomessa sijaitsevien omistusten kautta. Mutta onko se viides kolonna? Mukka heittää vielä ajatuksia herättävän kommentin kolumninsa lopuksi: ”Purammeko tosiasiassa vuosikymmenten vaikenemisesta kertyneitä paineita?

::::::::::::::::::::::::::

Helsingin Sanomien artikkelissa ”Aitaa rajalle” (23.10.2022) Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen professori Jussi P. Laine esitellään ”yhdeksi harvoista” kriittisistä keskustelijoista koskien ”Venäjän aitaa”. Hän on erikoistunut rajatutkimuksiin. Laine suhtautuu raja-aitojen pidättelykykyyn lähinnä kyynisesti. Hän pitää aitojen haittoja hyötyjä suurempina, vaikkei pidäkään niitä täysin hyödyttöminä.

Laineen viesti on,  että aidat eivät pidättele ihmistä. Luontevin ja vaarattomin tapa ylittää raja on ylittää se virallisten paperien avulla! Jäädään vain maahan, kun  viisumi umpeutuu. Aidat taas ohjaavat ylitykset vaarallisimmille reiteille.

Yksi tapa ohittaa rajamuodollisuudet on käyttää hyväksi ihmiskauppaa. Aitoja rakentamalla tuetaan järjestäytynyttä rikollisuutta! Tämä lienee Suomea paljon todennäköisempää Afrikan ja Euroopan eteläosien välillä.

Laine näkee aidassa yhden nurinkurisen hyödyn, sen saman,  mitä Donald Trump on hyödyntänyt eli rajamuurin käytön sisäpoliittisena välinenä. Suomessakin  aidan rakentaminen vetoaa suureen osaan väestöstä. Rakastetaan jämptiä toimintaa!  Varsinkin oikeistopoliitikoille aidalla on symboliarvo, haluttaisiin kansallinen yhtenäisyyden osoitus. Eri asia on, miten tämä käytännössä toimii.

Rajavartioston kanta tuntuu maltilliselta: kaikkea laitonta rajanylitystä ei pystytä torjumaan. Sitä paitsi sen ei tarvitse avata tavoitteitaan suurelle yleisölle salassa pidettävien riskianalyysien takia. Aitaa perustellaan valvonnan käytännön hyödyillä, vaikka erämaa-aidat (niiltä osin, kun aita halkoo asumattomia alueita) maailmalla lienevät harvinaisuus. Aidat ja niitä sitova tiestö tukevat normaalin infran rakentamisen tarpeita ja ohjaavat ihmisiä laillisiin rajanylityspaikkoihin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Suomi on ulko- sisäpolitiikassa koventanut suhtautumistaan kansakunnan turvallisuuta koskevissa asioissa. Tuleeko paine pelkästään ulkoapäin vai onko kotimaisella aktiivisuudella sisäpoliittisia tarkoitusperiä: uhkakuvat lisäävät turvattomuuden tunnetta?

Olemme pitäneet itseämme kansainvälisissä kysymyksissä puolueettomana muutama vuosikymmen sitten ja hakeneet tälle kannalle tunnustusta.  Nyt näitä asioita on vaikea käsitellä puolueettomasti.  Aika huutaa sitoutumista: joku voi pitää puolueettomuutta ja tasapuolisuutta  tavoittelevia kommentteja moraalittomina.

Mitä Suomen ”kovettuminen” (jos ilmaisu hyväksytään) merkitsee pidemmällä aikavälillä?  Sen aika näyttää.